keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Suomen maaedustaja ITRAssa Harri Jantunen nyt Polkuporinoissa

Viime perjantaina julkaistussa Polkuporinoiden jaksossa juteltiin kansainvälisestä polkujuoksujärjestö ITRAsta. Haastateltavaksi saatiin kukapas muu kuin ITRAn Suomen maaedustaja Harri Jantunen. Alla vielä Harri ajatuksia polkujuoksusta ja ITRsta sekä itse haastattelu RadioPlayn sivuilla.



Sähköpostiin tipahti Mikaelilta s-postia ja luulin kyseessä olevan Nuuksio Backyard Ultraa koskevaa tietoa, mutta yllätyin kun sieltä löytyikin pyyntö tulla haastateltavaksi Polkuporinoihin. Aihepiirinä olisi luonnollisesti International Trail Running Association (ITRA) asiat, olihan minut äänestetty sinne edustamaan Suomen polkujuoksuskeneä seuraavaksi neljäksi vuodeksi keväällä. Pakko myöntää, että olin enemmän innoissani päästessäni tutustumaan suomalaisen polkujuoksun legendaan, kun edustamani yhdistyksen asioista kertomisesta.

Henkilökohtaisella tasolla minulle on aina ollut tärkeää pyrkiä viemään eteenpäin asioita, joita koen itselleni tärkeäksi ja ajatus ehdokkaaksi ryhtymiseni tuli nimenomaan tästä näkökulmasta. Halusin olla mukana rakentamassa lajia, joka on antanut minulle (ja muille) todella paljon. Lisäksi kyseessä suhteellisen nuori laji, jossa on todella paljon potentiaalia. Kehittämistä kun mietitään niin meillä kaikilla lajin parissa toimivilla pitää olla kuitenkin ehdottomana prioriteettina, ettei lajissa olevaa positiivista yhteisöllisyyttä heikennetä ja varmistetaan että se jatkuu myös tuleville sukupolville.

Keväällä melko pian valintani jälkeen tuli kutsu ITRA:n vuosikokoukseen, joka järjestettäisi polkujuoksun MM-kisojen yhteydessä Coimbrassa Portugalissa. Kisojen yhteydessä maaedustajille pidettiin mittava koulutus, jossa käytiin paljon erilaisia osa-alueita läpi ITRA:n toiminnasta. Agendalta löytyi luonnollisesti ITRA:n historiaa ja perinteitä, mutta tämän lisäksi oli myös tulevaisuutta sekä mietintää, miten asioita kehitetään. Oli positiivista huomata kuinka tosissaan maaedustajat ottivat edustusvastuunsa ja halusivat mukaan kehittämään asioita.

Päivän pystyi karkeasti jakamaan kahtia, jossa ITRA:n puolelta tuotiin voimakkaasti esiin terveysohjelma (Quartz Health Program), jossa pyritään pitämään laji puhtaan suorituskykyä parantavista aineista, mutta myös edistämään sekä varmentamaan urheilijoiden terveys. Toinen puoli päivästä taas meni maaedustajien tentatessa kisojen ITRA luokitusprosessista (Race Evaluation) sekä juoksijoiden suorituskykyindeksistä (Performance Index). Näistä aiheista olenkin saanut eniten yhteydenottoja joko palautteen, kysymysten tai kehitysideoiden muodossa. Tämä palaute on erittäin tervetullutta ja toivonkin, että olet rohkeasti yhteydessä, jos joku aihe kiinnostaa tai mietityttää.

ITRA asioiden lisäksi Mikael otti esiin kysymyksen, josta olen laittanut hänelle palautetta Polkuporinat podcastiin. Kysymys oli ”Pitäisikö meillä olla Suomessa polkujuoksuliitto?”. Tämä kysymys on pyörinyt päässäni todella pitkään, enkä osaa suoraan vastata tähän asiaan. Podcastissa tuli esiin muutamia pointteja miksi liitto olisi hyvä. Esimerkiksi seuraavia asioita liitto voisi ajaa: sääntöjen standardointi, turvallisuus, maajoukkueen asioiden hoito, mahdolliset SM-kisat / SM-sarjat, jne. Toisaalta meillä on kohtuu hyvin toimiva paketti kasassa jo tällä hetkellä. BUFF Trail Tour Finland sekä Ultra Trail Tour Finland pyörii nykyisellään. Tämän lisäksi yhteisö on onnistuneesti osoittanut pystyvänsä sääntelemään itseään, josta hyvänä esimerkkinä kesän 2018 Watergate ja siitä syntynyt Polkujuoksijan etiketti ja kilpailusäännöt. On lopputulos mikä hyvänsä oleellista on, ettei synnytetä ryhmää, jonka työlle ei ole merkitystä käytäntöön eikä upeaa yhteisöllisyyttä, joka meillä on saa millään tavalla vahingoittaa.

Omalla kohdalla UTMB viikko laittoi navigaattoriin suunnan telakalle, joten NBU ja Vaarojen Maraton jää väliin. Käyn kuitenkin kisoissa katsomassa ja kannustamassa teitä upeisiin suorituksiin, joten toivoisinkin että tulet nykimään hihasta ja juttelemaa lajistamme aiheesta ja aiheen vierestä. Ole myös rohkeasti yhteydessä alla olevaan s-postiin, jos sinulla on mitään kysyttävää.

Tavataan poluilla

Harri Jantunen
email: nr.runners.fin@itra.run
facebook: ITRA Finland
Instagram: @itra.finland

maanantai 23. syyskuuta 2019

Laura Andelin Polkuporinoissa - vanhempien valmennus

Nuuksio Backyardin jälkeinen viikko on mennyt siivotessa ja pestessä varusteita ja välineitä. Töissä oli vielä viimeiset kiemurat ja perjantaina suunnattiin Himokselle viikon lomalle.

Viime perjantaina julkaistu Polkuporinat Laura Andelinin kanssa on kuunneltavissa myös alla olevasta linkistä. Laura kirjoitti myös ystävällisesti muutaman vinkin blogiimme, jonka voit lukea tästä.
 
Laura Andelin – kuka, mitä ja missä?


Laura ja Sari
Tervehdys kaikille lukijoille ja kuuntelijoille ja kiitos mahdollisuudesta tulla kertomaan ajatuksistani Polkuporinoihin.

Olen koulutukseltani psykoterapeutti ja psyykkinen valmentaja Järvenpäästä sekä psyykkisen hyvinvoinnin palveluita tuottavan INTO Health ja Care Oy:n perustaja. Yrittäjäurani alkoi 2000-luvun alussa, kun perustin kollegani kanssa ensimmäisen yritykseni: sijaishuoltopalveluita tuottavan Lastensuojelupalvelut Laaban Oy:n. Olen työskennellyt 20 vuotta lasten ja perheiden parissa ja samalla opiskellen ja kehittäen psyykkisen hyvinvoinnin vahvistamisen osaamistani ja menetelmiä yhdessä asiantuntijaverkostoni kanssa. Osaamisen kehittäminen ja sen avulla saavutetut tulokset ovat vahvistaneet näkemystäni yksilön ja ryhmän hyvinvointiin ja toimintaan vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Työni painopiste on muuttunut vuosien saatossa työn toteuttamisesta sen kehittämiseen ja ulottuu nykyään myös urheilusektorille. Vastaan edelleen sijaishuoltoyksiköiden hoidon laadusta ja sisällöllisestä kehitystyöstä. Molemmissa yksiköissä työskentelee osaava ja ammattitaitoinen henkilöstö, joka vastaa arjen hoitotyön toteutuksesta. Lisäksi koulutan eri ammattiryhmiä mm. lapsen kehitykseen, hoitotyön erityiskysymyksiin ja yksilön hyvinvoinnin vahvistamiseen liittyvien teemojen äärellä. Pidän työtäni erittäin mielenkiintoisena ja haluan jatkossakin keskittyä lasten, nuorten, perheiden ja työyhteisöjen hyvinvoinnin vahvistamiseen.

Erityisen innostavana pidän sitä, kun näen, miten psykologinen tuki tai psyykkinen valmennus voi auttaa eri ikäisten yksilöiden ja yhteisöjen voimavarojen vahvistamisessa, kyvyssä selviytyä ja palautua psyykkisestä kuormituksesta sekä suhteessamme muihin ihmisiin. Ihmisen mieli on suuri voimavara, jonka hyödyntämisen taidot ovat vasta löytymässä. Urheilusektorilla psyykkistä valmennusta hyödynnetään tällä hetkellä eniten huippu-urheilussa, lapsille ja nuorille suunnatut psyykkisen valmennuksen toimintamallit ovat vielä suhteellisen uusi asia. Uskon kuitenkin, että psyykkinen valmennus tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden laajempaan hyvinvoinnin tukemiseen myös lasten parissa. Työn vastapainona lataan akkujani uusperhearjessa mieheni, neljän lapsen ja belgianpaimenkoiramme kanssa maalaismaisemissa. Pidän vanhoista taloista, rakastan musiikkia ja innostun elämyksistä.

Psyykkinen valmennus – mitä ja kenelle?

Psyykkinen valmennus on yksilön hyvinvoinnin ja suoriutumisen vahvistamiseen tähtäävää ohjausta. Aihe kiinnostaa yhä enemmän monia urheilijoita, valmentajia ja vanhempia. Psyykkistä valmennusta voi toteuttaa eri keinoin harrastelijasta huippu-urheilijaan saakka. Psyykkisessä valmennuksessa käsiteltävät teemat voivat liittyä esimerkiksi itsetunnon vahvistamiseen, keskittymistaitoihin, tunteiden säätelyyn, epäonnistumisten kohtaamiseen ja kilpailemisen taitoihin. Haluan osaltani laajentaa yhteistyötä alan toimijoiden, vanhempien ja seurojen kanssa sekä lisätä tietoa yksilön psyykkisten voimavarojen vahvistamisesta osana urheiluharrastusta.

INTO Health ja Care Oy:n psyykkisen valmennuksen asiantuntijat työskentelevät tällä hetkellä eri ikäisten ja tasoisten urheilijoiden, seurojen ja yritysten kanssa ympäri Suomea. Yksi valmennusmalli on kuitenkin herättänyt kentällä eniten kiinnostusta ja keskustelua: läpi kauden kestävä lasten psyykkinen valmennus, jota toteutetaan valmentajien ja vanhempien kanssa. Osa kiinnostuksesta johtuu todennäköisesti siitä, että olemme uuden asian äärellä ja tällaista valmennusmallia ei ole ollut aikaisemmin saatavilla. Osa taas siitä, että vanhemmat ovat halukkaampia saamaan lisää tietoa urheilevan lapsen kehitykseen ja kasvuun vaikuttavista asioista. Psyykkisestä valmennuksesta on puhuttu pitkään, mutta se, miten valmennusta toteutetaan lasten kohdalla säännöllisenä osana harjoittelua, on jäänyt osittain ratkaisematta. Pyrimme tuomaan urheilusektorille psyykkisen valmennuksen menetelmiä, joita voitaisiin hyödyntää laajasti eri lajien keskuudessa, iästä riippumatta.

Lasten psyykkinen valmennus – työskentelyä vanhempien ja valmentajien kanssa

Urheilevien lasten hyvinvoinnin tukemiseen tähtäävässä mallissa psyykkisen valmennuksen menetelmät opetetaan lapsen ympärillä toimiville aikuisille. Lapsen mielen taitoja vahvistetaan siis arjesta tuttujen aikuisten kautta. Lapsen vanhemmat ja valmentajat viettävät lapsen kanssa usein paljon aikaa, joten paras hyöty lapsen ohjaamisessa saavutetaan ohjaamalla, tukemalla ja kertomalla lapsen ympärillä toimiville aikuisille, mikä on lapsen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta hyödyllistä. Tällöin lapsi oppii mielen taitoja luontevana, säännöllisenä ja toistuvana osana arkea ilman sen kummempaa ”työtä”. Lapsi opettelee usein paljon uusia taitoja urheiluharrastuksen parissa ja koulussa, tästä syystä aivot käyvät välillä kuumana. Jos aivojen tietoämpäriin kaadetaan kerralla liikaa, osa valuu yli. Siksi psyykkisen valmennuksen prosessissa huomioidaan vahvasti lapsen arjessa vaikuttavien tuttujen aikuisten läsnäolo. Oman mielen ymmärtäminen ja mielen ohjaamisen taidot ovat tärkeitä ja hyödyllisiä taitoja, joiden varhainen opetteleminen auttaa myös kehityksen myöhemmissä vaiheissa. Lapsen kasvaessa psyykkisen valmennuksen menetelmiä opetetaan enemmän suoraan nuorelle. Tuttuja kysymyksiä lasten harrastamisen parissa ovat esimerkiksi:

  • mitä tehdä kun motivaatio laskee ja lapsi ei halua lähteä harkkoihin?
  • kamat ja sanat lentää - miten voin tukea lasta epäonnistumisten äärellä?
  • mitä eri ikäkausina voi vaatia lapselta ja mitä ei?
  • kuinka tuen lapsen yksilöllistä kasvua?
  • lapsi loukkaantuu harrastuksen parissa ja treenit jää – mitäs nyt?
  • tasojaot ja taitojen erilaisuus – uhka vai mahdollisuus?
  • erimielisyyksiä joukkueessa ja joukkueen ulkopuolella – mitä tehdä?

Psyykkinen valmentaja on yksilön ja joukkueen toiminnan ja toimintaan vaikuttavien tekijöiden asiantuntija ja pystyy parhaimmillaan tukemaan vanhempia ja valmentajia niiden kysymysten äärellä, jotka nousevat pintaan. On mielestäni tärkeää, että urheilevien lasten ja nuorten parissa oivalletaan, että heidän elämässään vahvasti vaikuttavien luotettavien ihmisten merkitys on todella suuri. Lapsi harjoittelee kotona monia psyykkisen valmennuksen asioita (keskittyminen, sosiaaliset taidot, tunteiden säätely jne.) luonnostaan ja toistaa oppimaansa. Jos pystymme vaikuttamaan tähän luonnolliseen oppimisen kehään osana arkea, olemme jo pitkällä. Fyysisessä harjoittelussa tarvitaan toistoja, psyykkisten taitojen oppimisessa myös. Ja me aikuiset olemme tässä tärkeässä roolissa. 

Visiona vahva yhteistyö

Ihmisten kanssa työskenteleminen on ollut työskentelyni keskiössä aina ja motivoi minua edelleen. Visioni on, että vuosien kuluessa lajiliitot, urheiluseurat ja joukkueet työskentelevät siten, että psyykkinen valmennus on luonnollinen ja säännöllinen osa toimintaa ja kuuluu automaattisesti myös urheilevan lapsen ja nuoren arkeen. Uskon, että hyvinvoinnin ja sitä kautta menestymisen pohja luodaan lapsena. Vahva pohja voi kantaa läpi nuoruuden ja saa aikaan parhaimmillaan sitä menestystä, johon yksilö tähtää. Siihen myös me tähtäämme!



sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Mika Talvisilta eli Kapteeni Solisluu Polkuporinoissa

Viikonloppu on mennyt historian ensimmäisen Nuuksio Backyard Ultra kisan järjestelyissä. Mahtava viikonloppu takana ja uskon, että myös paikalla olleet kisaajat, huoltajat ja talkoolaiset pitivät tapahtumasta. Kunhan tässä savu hälvenee, niin laitamme palautekyselyä tulemaan ja keräämme myös yhteen kaiken kuva, video ja tekstimateriaalin ja laitamme sen kaikille jakoon.
Ensi vuonna kisaamme 26. kesäkuuta alkaen ja ilmoittautuminen alkaa tässä lähiaikoina.

Perjantaina julkaistu Polkuporina on herättänyt paljon vastakaikua kuulijoissa, mikä onkin ollut hienoa kuulla.


Tässä vielä Mikan omaa tarinaa:

Yllätyin Sarin ehdotuksesta vierailla Polkuporinoissa jutustelemassa uupumuksesta ja siitä selviytymisestä. Olin aiemmin lukenut Sakuran blogista tekstin itsemyötätunnosta. Tuo teksti sai minut lähettämään linkin blogiini, jossa pohdiskelin työuupumustani, aina diagnoosista toipumiseen. Uupumus on todella yleistä tällaisena suorituskeskeisenä aikakautena, mutta harva uskaltautuu tulemaan ongelmansa kanssa julkisuuteen. Päätin tarttua haasteeseen ja kertoa tarinani.

Ruuvi työssä kiristyi huomaamatta. Kiireisen työtahdin yritin kuitata treenaamalla enemmän ja kovemmin, mikä palautumisen sijaan antoi oravanpyörälle lisää vauhtia. Stoppi tuli vasta Nuuksio Classicilla, kun huimaus, ihon kylmänhikisyys ja sydämen tiheälyöntisyys saivat keskeyttämään juoksun. Lääkäri oivalsi nopeasti ongelman todellisen taustan ja edessä oli sairausloma, sekä resepti lääkkeistä. Parin päivän itsesäälissä rypemisen jälkeen, päätimme vaimon kanssa ettei lääkehoitoa aloitettaisi. Työpsykologilla kävin vain kerran, enkä tuntenut saavani siitä todellista hyötyä. Avainasemaan toipumisessa nousivat luotetut kaverit sekä vaimo, jonka kanssa olemme kykeneet jakamaan ilot ja surut, niin myötä- kuin vastamäessäkin. Sain aikaa löytää itseni, sekä tukea hyväksymään itseni kaikkine puutteineen. Luonto oli suuressa roolissa koko prosessin ajan, tarjoten alustan kiireettömälle ulkoilulle ja toipumiselle. Kävelin lukemattomat tunnit Torronsuon pitkospuilla sekä Liesjärven kansallispuiston maisemissa. Suo oli hyvä kuuntelija. Se ei vaatinut olemaan enemmän kuin oli valmis olemaan, vaan hyväksyi kulkijan omana itsenään.

Paluu työelämään ei ollut ongelmatonta. Väsyin helposti, eikä normaalia resilienssiä ollut. Olin päättänyt selviytyä huumorilla ja hymyilemällä paljon. Välillä tuntui kuin kasvot olisivat olleet halvaantuneet, eikä hymyä tuntunut löytyvän. Vähitellen aloin taas näkemään luonnon kauneuden, kuulemaan lintujen laulun sekä haistamaan erilaiset tuoksut. Oli huikeaa tuntea pitkästä aikaa tunteita. Yritin löytää huumorin vaikeinakin aikoina.




Mitä tehdä, jos epäilet uupumusta? 
- Hidasta tahtia. Unohda suorittaminen.
- Hoida uni sekä ravinto kuntoon 
- Älä jää yksin ongelman kanssa. Pienestäkin murheesta tulee helposti iso, kun pyörittelet sitä mielessäsi. 
- Arvosta itseäsi sellaisena kuin olet. Pidä puolesi. 

Linkki blogin tekstiin.

 Terveisin -mixu 

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Jukka Kukkonen Polkuporinoissa

Saimme viimeinkin Jukan kanssa aikataulut sopimaan ja heinäkuussa Nuuksio Backyard Ultran yhteislenkin yhteydessä teimme runsaan tunnin mittaisen jakson Polkuporinoihin. Jukalla on varsin mittava ura kestävyysurheilun parissa. Hän on myös ehtinyt nähdä miten asiat ovat vuosien varrella muuttuneet.



NBU lenkillä
Jukka on kirjoittanut omaa blogiaan jo vuosia ja tässä linkki sinne. Jukka kirjoitti myös muutaman sanan blogiini ja sen voitte lukea nyt tästä.

Olen Jukka Kukkonen, 57-vuotias (vuori)polkujuoksija Helsingissä. Podcastien innokkaana kuuntelijana olin iloinen päästessäni mukaan Polkuporinoihin. Oli mielenkiintoista tehdä haastattelu ulkosalla pääkaupunkiseudun parhaimpien polkujen vierellä Nuuksiossa.

Polkujuoksu ja erityisesti vuoret ovat aina kiinnostaneet minua. Nuorempana kisailin kuitenkin lähinnä kaupunkimaratonien ja täyden matkan triathlonien maailmassa. Mahtavimmat elämykset olivat Ironman Hawaii 1988 ja Lanzarote 1991. 90-luvulla juoksin mielenkiinnosta muutamia maantieultria.

Kävin myös Sveitsissä juoksemassa useita noin 10-20 km jyrkkiä vuorijuoksuja, joissa yleensä noustiin pikkukylästä lähimäen huipulle. Swiss Alpine Marathon -tapahtuman pisimpänä vaihtoehtona tarjottiin 67 km ultrajuoksun ja vuorijuoksun yhdistelmää. Osallistuin siihen kokeilumielessä 1995, pääsin maaliin ja tykkäsin kovasti. Silloin ei vielä ultrapitkät polkujuoksut olleet suosittuja kuten nyt.

Sittemmin olen juossut Alpeilla monesti. Mieleen ovat jääneet erityisesti Trail Verbier St-Bernard 111 km, Transgrancanaria 125km, Swiss Irontrail 127, 201 ja 214 km, Lavaredo Ultra Trail 120 km, Eiger Ultra Trail 101 km, Zugspitze Ultra Trail 102km, Mozart 105 km, Swiss Peaks 360 km sekä tietysti satamailinen UTMB ja sisarkisa CCC.

Tällä vuosikymmenellä lajin suosio räjähti, ja tässä sitä nyt ollaan. Suosituimpiin kisoihiin on nykyään vaikea päästä. Tästä hyvänä esimerkkina on maailman vanhin ja arvostetuin 100 mailin polkujuoksu Western States, josta olen unelmoinut luettuani Dean Karnazesin kirjan Ultramarathon Man. Päästäkseen edes arvontaan on suoritettava joku järjestäjän valitsemista karsintakisoista. Kilpailijoiden määrä on 369, mutta joulukuun arontaan osallistui 6 tuhatta halukasta. Pääsin jonotuslistan kautta 2019 kisaan vain 3 viikkoa ennen kesäkuun viimeisenä lauantaina tapahtuvaa starttia. Eihän siinä muu auttanut kuin matkustaa Kaliforniaan ja juosta kisa.

Western States starttaa Squaw Valleyn olympiakylästä klo 5 aamulla 3-tonniselle lumihuipulle, mutta kaikenlaiset apuvälineet kuten sauvat tai kramponsit on kielletty. Lämpötila oli 2000 metrin korkeudella nollan paikkeilla. Nyt lunta oli normaalia enemmän Sierra Nevadan vuoristossa ja laskettelurinne oli edelleen auki. Paikalla oli melko brunsaasti laskettelijoita ja lumilautailijoita. Pohjoistuuli tuntui kylmältä ja starttasin takki päällä, hattu päässä ja hanskat kädessä.

Suurin haaste kisassa oli kuitenkin kanjoneiden kuumuutta hohkaavat seinämät. Juoksin kuumimmat osuudet jääkuutioilla täytetyssä lierihatussa. Tänä vuonna lämpötila pysyi kuitenkin alle 35 asteessa, mikä oli kuulemma epätavallisen viileää. Maaliin pitää päästä 30 tunnissa. Reitillä voi kohdata villieläimiä kuten karhuja, puumia ja käärmeitä. Jokien tai purojen ylityksiä on useita, eikä siltoja ole läheskään aina käytettävissä. Pieni kastautuminen ei ollut toisaalta haitaksi kuumuudessa. Hyttysiäkin oli paikoitellen.

Juoksijoille suositellaan omia avustajia virallisten huoltopisteiden lisäksi. Onnekkaasti sain omaan ryhmääni kisan hyvin tuntevat jenkeissä asuvat juoksijat: Dreama, Will ja Risto. Lisäksi mukaan päätyivät poikani Jon valokuvaajaksi ja Dreaman tytär Addie lapsenvahti Elleryn kera. Naisporukka yöpyi teltassa 50 km Robinson Flat huoltopisteellä hytisten. Me miehet yövyimme luksushotellin sviitissä lähtöalueella, paitsi Will, joka meni suoraan 100 km kohdalle Foresthilliin, josta hän juoksisi kanssani pacerinä American River joelle asti. Säännöt sallivat kilpailjoille yhden samalla (mutta keltaisella) juoksunumerolla varustetun apujuoksijan Foresthillistä maaliin asti. Pacer juoksija saa kannustaa ja opastaa reitillä, mutta muulina toimiminen eli kilpailijan varusteiden kantaminen on kielletty. Varsinkin yöpimeällä paceristä voi olla ratkaisevan suuri apu erilaisissa ongelmatilanteissa, kun oma väsymystaso alkaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla.

Minulle ei kanjoneiden jälkeen tahtonut enää mikään mennä kurkusta alas ilman pahoinvointia. Michigan Bluffin drop bagistä ottamani varaotsalamppu ei tainnut olla riittävän kirkas, koska Foresthillin pihalle saapuessani kompastuin asvaltin reunaan. Lääkärintarkastuksen ja pienen paikkailun jälkeen pääsimme matkaan. Tehokkaiden otsa- ja käsivalojen avulla pääsin vauhtiin viilenevässä yössä. Sain taas syötyäkin jotain, ja saavuimme joelle nopeammin kuin tiimini osasi odottaa. Välipisteillä erämaassa ei ole aina toimivia yhteyksiä, joten vain yksi väliaikani näkyi netissä. Kun Dreamaa ei näkynyt, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää sattumalta paikalla ollut kisan 1974 aloittanut legenda Gordy Ainsleigh paceriksi. Yli 70-vuotias teräsvaari Gordy suostui, mutta juoksutossuja pukiessa Dreama ilmestyikin. Hän oli joutunut jättämään auton kauemmaksi tien varteen ja tulemaan joelle järjestäjien bussikuljetuksella.

Pääsimme välittömästi pelastusliivit puettuamme ylittämään ison joen kosken alapuolelta ja kaikki oli taas kunnossa. Parista kaatumisesta ja täyden tyhjennyksen periaatteella suoritetusta pusikkokäynnistä huolimatta selvisin Auburniin Placer High Schoolin juoksuradalle kunnialla.

Törmäsimme metsäpolulla itse Dean Karnazesiinkin, joka vaikutti ilahtuneelta kertoessani hänen kirjansa olevan pääsyyllinen siihen, että alunperin innostuin tästä hullusta touhusta. Tiimikavereiden ympäröimänä ja yleisön kannustaessa tulin maaliin tällä ns. kultaisella tunnilla ajalla 29 tuntia 26 minuuttia.. Mahtava kokemus, jota on vaikea kuvailla, mutta helppo suositella uusia elämyksiä ja isoja vyösolkia arvostaville polkujuoksijoille. Ihmiset olivat jatkuvasti hyväntuulisia, avuliailta ja ystävällisiä. Tapahtuman ilmapiiri oli siten erityisen hieno.

Uuden La Sportiva Team Finlandin jäsenenä La Sportivan kisat kiinnostavat tietysti nyt erityisesti. Juoksin viime kesänä NUTS Ylläs Pallas 134 km ja tänä vuonna NUTS Karhunkierros 83 km. Ulkomailla kiinnostaisi jatkossa La Sportivan kisoista ainakin Leadville 100 Coloradossa 2800-3850 metrin korkeudessa.

Ensin on kuitenkin vuorossa toinen pitkäaikainen haaveeni Tor de Geants 330km Aostan laakson ympäri Italiassa. Startti on sunnuntaina 8.9. klo 12 ja maalissa pitää olla 150 tunnissa eli viimeistään lauantai iltana. Haasteelliseksi kisan tekee lähes 30 tuhatta nousumetriä. 'In bocca al lupo' italialaiset sanovat, kun toivottavat hyvää onnea: suden suuhun.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

1-vuotiaan synttärijuhlaa - Polkuporinat

Kun alkuvuonna 2018 lähdimme työstämään ajatusta podcast-sarjasta, emme olisi uskoneet, miten huikea vuosi tästä tuleekaan. Sitä, mitä tulossa on, emme voi edes kuvitella. Kun julkaisimme ensimmäisen intro-osan, niin kyllähän se jännitti. Kuunteeko kukaan, onko tässä järkeä, onko meillä nyt oikeasti jotain järkevää sanottavaa. Se, että päätimme suunnata sarjan meidän vieraisiin, oli oikea päätös. Heissä asuu viisautta, jonka määrää ei voi sanoin kuvailla. Tämä mennyt vuosi on ollut meillekin huikea oppimismatka. Olemme oppineet uutta, saaneet kyseenalaistaa omia käsityksiä ja uskomuksia, ja kuten vuosijaksossamme totesimme, ihmisten takaa on löytynyt huikeita tarinoita, uusia ulottuvuuksia ja se heittäytyminen on ollut mahtavaa. Usein vieraat saattavat jännittää alussa - kuten me itsekin, mutta aika nopeasti luottamus on syntynyt ja porinointi on lähtenyt kivasti käyntiin. Paljastamme sen, että emme käsikirjoita ennakkoon juttuhetkeä, mindmapping-tekniikalla hahmottelemme, minne matka voisi viedä. Mutta luotamme intuition ja flown virtaan, se virtaa vieraan mukaan ja siitä me yritämme napata kiinni.


Olemme kesästä asti tehneet mielettömän antoisaa yhteistyötä RadioPlayn kanssa, josta meidän jaksot nykyisin löytyvät. Muutama vanha puuttuu vielä, mutta vanhatkin kuulijat voivat palata niihin lähitulevaisuudessa.


Mutta näin syksyn saavuttua voimme nostaa maljan ja onnitella itseämme ja kiittää kaikkia vieraita ja kuuntelijoitamme.


Hieman jaksossa raotimmekin tulevaa. Juoksuseikkailua tulossa, lisää mentaalitreeniä ja siihen lisäksi fyysistä treeniä. Ensi viikolla käynnistyy pitkä kisa Euroopassa ja saamme siihen liittyvää tarinointia sekä pitkään kestävyysurheilun parissa olleen urheilijan haastattelun. 

Tarkoitus on myös jakaa erilaisia kisakokemuksia, joten jos olet käynyt jossain eksoottisessa kisassa, laitapa mailia ja sovitaan miten jaamme kisatarinaasi. 

Henkiset voimavarat ovat se meidän juttu. Niin kisassa kuin elämässä ylipäätään. Mutta kun pitkässä kisassa välillä energiat hiipuvat tai väsymys painaa, siellä saattaa tulla mitä mielenkiintoisimpia näkyjä. Näitä meillä on tarkoitus kerätä ja tehdä niistä oma jakso. Mikset jakasi omaa tarinaasi, ja me kerromme sen sinun kertomanasi, nimellä tai ilman. Eli postia vaan tulemaan mikael@ultrastanleypark.com ja dokumentoidaan nyt nämäkin hullutukset yhteen jaksoon.

Syksy on ovella ja Nuuksio on kauneimmillaan, joten katso kuvia ja heittäydy mukaan kaikilla aisteilla luonnon voiman äärelle. 




Loppuun vielä muistutus, että 13.9. kello 18.00 starttaa Suomen ensimmäinen Backyard Ultra Nuuksiossa. Kuka on Suomen ensimmäinen Last Man Standing? Tule mukaan paikanpäälle kannustaan rohkeita kisaajia.

Syysterveisin tiimi Sari&Mikael

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Polkuporinoissa Satu Kaski sekä SuperPEPin raportti

Polkuporinoilla oli hieno mahdollisuus päästä haastattelemaan urheilupsykologi Satu Kaskea.



Satu Kaski, urheilupsykologi, kertoi podcastissamme urheilupsykologian perusasioita. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Satu on kirjoittanut kirjan Valmentautumisen psykologia kilpa- ja huippu-urheilussa. Kirja käsittele huippusuorituksen edellytyksiä. Kuten podcastissammekin, Satu toteaa, että eri asioilla on vaikutusta huippusuoritukseen. Huippu-urheilijan taustalla on tiimi, joka varmistaa pohjan parhaalle saavutukselle. Vaikka kaikki eivät olekaan huippu-urheilijoita, varmasti eri osa-alueita voi täydentää myös harrastelijatasolla, mutta hieman rennommalla otteella.


Satu Kasken kirjasta Valmentautumisen psykologia kilpaurheilussa ja huippu-urheilussa kuva sivulta 16
Satu käsittelee sisäisen maailman vaikuttamista kaikkeen urheilijan elämän eri osa-alueilla. Hän kuvaa mallia oheisen kuvan mukaisesti. Kuten kaikissa urheilusuorituksissa, oma sisäinen maailma ja on tärkeässä keskiössä, ja eikä sisäisen puheen merkitystä kannata vähätellä. Eri osa-alueita kannattaa tutkia ennakkoluulottomasti, ja tunnistaa omat mielen rajoitteet ja uskomukset. Urheilu kun on muutakin kuin pelkkää fyysistä suorittamista. Kirja käsittelee aiheen tiimoilta laajasti eri osa-alueita kuten vuorovaikutusta, vaikuttamistyylejä, tavoiteasetantaa, suoritukseen vaikuttavia tekijöitä ja motivaatiota, muutama mainitakseni.


Satu on tehnyt myös lisensiaattityön kilpailujännityksestä ja siihen voi tutustua täällä.


Polkuporinoiden lisäksi edellisen kirjoituksen jälkeen on ehditty kisaamaankin. Viikko sitten oltiin mukana kisaamassa ensimmäistä kertaa Nivalan SuperPEPissa. Perusmatkalle ei tällä kertaa ollut asiaa, mutta olin mukana kiertämässä 57 kilsan kierroksen kertaalleen.

Kisaa edeltävänä iltana pidin kisapaikalla olleille runsaan tunnin esityksen Barkley Marathonista, josta jaksaa aina kertoa ja tarinoida.


Kuva: Ismo Eskelinen

Seuraavana päivä olikin sitten kisapäivä. Olin mukana ensimmäistä kertaa ultrakisassa, jossa matkaan lähdettiin väliaikalähdöllä. Itse reitistä ei ollut sen tarkempaa tietoa, kuin että aika vaativaa pientä polkua olisi tiedossa. Jaakko sanoi alun olevan helppoa ja siinä kannattaisi pitää vähän parempaa vauhtia. Huoltopaikkoja oli matkalla sen verran, että kolmella lötköpullolla pitäisi pärjätä mukavasti. Mitään hellettä ei ollut luvassa, vain sellaista parinkymmenen tienoilla olevaa lämpötilaa. Iltapäivälle oli luvattu pientä sadetta.

Lähdön tunnelmissa
Kisa lähti liikkeelle reippaalla vauhdilla. Sykkeet oli vähän yläkantissa heti alusta, mutta se johtui vain reippaammasta alusta. Edellinen kilpailija oli lähtenyt matkaan 10 minuuttia aikaisemmin, enkä odottanut näkeväni muita ihan vähään aikaan. Muutaman kilsan jälkeen polku pieneni, jonka lisäksi polku kävi vähän mutkaisemmaksi. Alusta oli pehmeää ja kosteaa suota ja metsää. Vaikka juokseminen vaati jatkuvaa tarkkaavaisuutta oli maisema paikoin todella hienon näköistä. Reitillä pysyminen ei missään vaiheessa ollut hankalaa vaan jokainen pienikin risteys oli merkattu hyvin.

Jossain 17 kilsan kohdalla sain perusmatkalla olleen Koskisen Pasin kiinni. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin jatkoin eteenpäin. Polku alkoi olla todella ahdas ja mutkainen. Jokainen askel vaati tarkkaa työtä ja jokainen virhe tarkoitti horjahtamista tai kaatumista. Kisaan valitsemani Hokan Mafate ei ollut suuren kokonsa takia sovelias tälle polulle vaan jollakin kapeammalla tossulla esim. Jawsilla tai VJSportin MAXXilla olisi pärjännyt paremmin. No, tossuja ei tässä kohtaa pystynyt vaihtamaan, joten eteenpäin mentiin.

Yritin ylläpitää teknisillä osuuksilla vauhtia, mutta huomasin sen vain tarkoittavan sykkeiden pysymistä korkealla vaikka kilsavauhdit eivät päätä huimanneet. Melkoisen teknistä pätkää.

Jossain 33 kilsan kohdalla ollut huoltopiste toi pientä helpotusta, kun sitä ennen juostiin hiekkatietä jonkin matkaa. Siitä reitti jatkui poluilla, mutta ehkä napsun helpompaa polkua. Nousua ei koko reitillä ollut ollut juuri yhtään ja tässäkin kohtaa pystyi hyvin hölkkäämään eteenpäin vaikka edelliset tekniset osuudet olivat kyllä jo vaatineet veronsa.

Viimeisellä parin kympin osuudella alkoi myös näkymään enemmän muita juoksijoita. Siinä jossain vaiheessa meikäläisestä ohi juoksi myös kisan voittanut Tommi Sorvoja, joka juoksi niin lennokkaalla askeleella, että siihen vauhtiin ei ollut mitään asiaa.

12km huoltoontulo
Coutsi oli odottamassa huoltopisteellä, jolta oli matkaa maaliin enää 12 kilsaa. Siitä vähän lisää virtaa akkuihin ja kohti viimeisiä kilsoja. Mitään ihan järisyttävää rytminvaihdosta ei enää pystynyt ottamaan eikä oikeastaan ollut tarvettakaan. Vielä noin 2 kilsaa ennen maalia vasen sisäreisi kramppasi sen verran pahasti, että jouduin pitämään vajaan minuutin taukoa. Sitä kilsa eteenpäin ja sama homma. Alkoi nesteet olla lopussa eikä pelkää suolatablettia viitsinyt imeskellä. Raahustin siitä sitten hiljalleen maaliin.

Maaliintulo on aina iloinen asia. Kuva Ismo Eskelinen

Kisan jälkeen hengailtiin kisakeskuksessa ja nautittiin rennosta meiningistä. Porukkaa tuli tasaisesti maaliin ja ehdittiin jutella ja tutustua useiden juoksijoiden kanssa. Kaiken kaikkiaan todella rento ja lämminhenkinen kisa, jota voi varauksetta suositella kaikille. Tässä kisassa olisi ainesta jopa osaksi nykyistä BUFF-touria tai UTTF-touria.

N57km

Palkintojenjakoa, M57km

Kisan päällikkö

Voittaja-Onni




Tulokset.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Uusia tuulia blogissa - CrossFit esittely

Kuten taisin mainita jossain edellisessä kirjoituksessa niin ajatus tämän blogisisällön suhteen on ollut pienessä hautumistilassa viimeajat. Omat kisaraportit ja vastaavat tulen edelleen kirjaamaan tänne ihan itsellekin muistiin, mutta ihan viikoittaista tarinaa perustreeneistä en enää tänne kirjaa. Ne löytyy muutenkin esim. Stravan tai Polar Flown puolelta.

Tähän liittyen blogissa uutuutena tulee olemaan on aika ajoin Polkuporinoissa vierailevia henkilöitä ja heidän kirjoittamiaan juttuja. Tällä kertaa vuorossa on Petra Autinen, joka oli mukana perjantaina julkaistussa Polkuporinassa. Petran jakson voit kuunnella RadioPlayn kautta:




Sari ja Petra

Kiitos Sari ja Mikael kutsusta tulla vieraaksenne Polkuporinat-podcastiin, tämä oli suuri kunnia. Myönnettäköön, että alkuun ajatus jännitti, mutta mikrofonin läsnäolo unohtuikin jo ensimmäisten lauseiden aikana. Itselle tärkeästä asiasta - hyvinvoinnista ja sen edistämisestä - kun on niin älyttömän mukava ja helppo puhua! Oma innostuneisuus Crossfit harjoitteluun alkoi vajaa 7 vuotta sitten porilaisten ystävieni innoittamana. Oman kodin lähellä pohjois-Helsingissä ei vielä tuolloin ollut omaa Crossfit-salia, boxia, joten harrastuksen aloittaminen arjen logistiikan sujuvuuden vuoksi viivästyi. Vuonna 2013, jolloin Suomeen avautui useita uusia saleja, avautui myös Crossfit Vantaa, jonka tutustumistunnille menin ja heti siitä seuraavalle OnRamp- eli aloituskurssille, taisi muuten olla salin 2. kurssi ja siitä alkoi minun uusi harrastus! Halusin saada lisää energiaa arkeen, johon kuului monipuolinen työ, 3 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta sekä omakotitalon puuhat.


Aloitin tämän kaltaisen lajiharjoittelun hyvin matalalta tasolta, sitä kuvaa hyvin se, kun mukanani oli joskus tyttäreni, silloin alakouluikäinen, ja hän kysyi minulta spontaanisti: "Äiti, oletko täällä aina kaikista huonoin?" "Kyllä mä taidan olla", vastasin, koska se oli totta. Uusi harrastus oli kuitenkin palkitseva ja alussa kehitys oli nopeaa. Muistelisin, että jo ensimmäisen puolen vuoden aikana huomasin edistyväni, sain lisää rohkeutta yrittää ja pikkuhiljaa otin käyttöön oikean levytangon mustan rautatangon sijaan. Ensimmäisen vuoden aikana jouduin - valehtelematta - lähes joka kerta googlettamaan mitä tarkoitaa clean, snatch tai deadlift. En ollut koskaan kuullutkaan hspu:ista (hand stand push up) saati yrittänyt rope climbiä tai legless ropea ( köysikiipeily tai köysikiipeily ilman jalkojen apua), nämä kaikki tuntuivat utopistisilta ajatuksia juuri minulle, lähes nelikymppiselle kolmen lapsen äidille.

Yksi tärkeä tekijä motivaationi ylläpitämisessä tässä kohtaa olivat mielekkäät skaalaukset, jokainen liike pystytään räätälöimään henkilökohtaisesti jokaiselle harrastajalle juuri hänen tasoonsa sillä hetkellä sopivaksi. Mutta mikä tärkeintä, niin, että se tukee sitä oikeaa, tavoitteena olevaa liikettä! Skaalausvaihtoehdot ovat aina progressiota kohti tavoiteltavaa liikettä.



Aika pian uuden harrastuksen aloittamisen jälkeen henkilökohtaiseen elämääni tuli haasteita. Päätin kuitenkin, että uutta, mukavaa harrastustani en lopeta. Se osoittautui pelastuksekseni! Hankalimpina aikoina tuntui, että treenitunti oli vuorokauden ainoa tunti, kun mielessäni eivät pyörineet ikävät asiat ja se, jos mikä teki hyvää. Jälkeenpäin tuntui, että juuri tämä henkireikäni sekä vahvisti minua fyysisesti, teki sitä myös henkisesti. Lisäksi salilla sain olla "nobody". En ollut siellä missään roolissa, en kenenkään äiti, puoliso, lapsi, alainen, esimies, kaveri enkä mitään muutakaan. Olin vain yksi meistä, jotka olivat uskaltautuneet uudelle salille uudehkon lajin saloihin ja liikkeisiin, jotka olivat valtaosalle meistä silloisista harrastajista vielä aika tuntemattomia. Pikkuhiljaa aloimme tutustumaan toisiimme, kaikki uudet jäsenet otettiin vastaan käsipäiväällä ja esittelyllä tunnin alkajaiseksi - se teki tervetulleen olon kaikille. Tuohon aikaan kävin treeneissä pääosin aamuisin klo 7-8. Ei se minulle ehkä paras aika ollut, mutta ainoa, koska iltaisin opiskelin YAMK-tutkintoa ja/tai kuljetin lapsia heidän harrastuksiinsa. Ajattelin, että vaikka en ole ihan parhaassa vireessä heti aamusta, on se parempi kuin jättää treeni väliin. Sitä paitsi siitä sai kivasti virtaa päivään - enkä ole kovin usein muulloin nähnyt yhtä kauniita auringon nousuja Tuomarinkylän pellolla ja nähnyt omin silmin, kuinka päivä alkaa pitenemään aamusta, kun kevätaurinko nousee yhä aikaisemmin. Ne aamuiset ajomatkat salille, jotka kesti aamulla minimissään 6 min, (iltapäivisin voi mennä jopa vartti), piirtyivät mieleeni seesteisinä ja täynnä toivoa paremmasta huomisesta!


Vuodet vierii ja paljon on ehtinyt tapahtumaan. Motto on pysynyt yhä samana - toivon harrastukselta energiaa arkeen! Jos tuntuu, että se alkaa ottamaan enemmän kuin antaa, on aika höllätä kaasua. Tällaista ei onneksi tapahdu kovin usein. Olen jo nyt kiitollinen siitä, mitä kaikkea harrastus on antanut minulle!

Tärkeitä ihmisiä, ystäviä, rohkeutta, mielen hallintaa ja -lujuutta, uusia taitoja, uskoa itseeni, voimaa, kestävyyttä, notkeutta, iloa, itseni ylittämistä, vaihto-oppilaan meille asumaan, elämäni ensimmäiset urheilukilpailut ulkomailla ja "toisen kodin", johon voin mennä milloin vaan ja minut hyväksytään siellä aina juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olen!

Kiitos Sari ja mukavia kuunteluhetkiä kaikille kuulijoille!

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Sinister7 huoltajan silmin

Olipa taas mahtava kokemus. Tällä viikolla Polkuporinoissa julkaistiin Brianin haastattelu, Sinister7 kilpailujohtajan kommentteja. Mahtavaa jutella henkilön kanssa, jonka tapasimme jo 10 vuotta sitten. Eikä kukaan ollut vanhentunut yhtään.

Sinister7 kisajohtaja Brian Gallant
Itse kisasta Coachi teki hienon videon, joka löytyy tuosta alta


Hän teki myös hieman huomoita huollon näkökulmasta ja tässä Sarin tarinaa:


Sinister7 ja huollon ihanuus vai painajainen

Kuten Mikael on jo kirjoittanutkin, olimme kolmatta kertaa ko. kisassa. Valmistautumisemme oli poikkeuksellisen kevyttä, joka johtui aikaisemmista Mikaelin haasteista kropan kanssa, ehkä ikä myös tekee sen, ettei aina tarvitse mennä sata lasissa. Lähdettiin rennosti retkeilemään!

Saavuimme kisapaikalle jo aikaisemmin. Meillä oli ihana majoitus Crownest Passissa Airbnb:n kautta.
Aamumaisemaa
Lähimaisemaa
Lepotauko
Huoltotiimi tankkaa
Polttopuut eivät loppuneet kesken
Vain sikari puuttuu
Ennen kilpailua olin mukana hakemassa numerolappua ja illalla toisina korvina kuuntelemassa ohjeita. Oli mahtavaa tavata Brian, johon tutustuimme 10 vuotta sitten, kun Sinister7 kilpailu oli vielä "lapsen kengissä". Tämän vuoden haasteena suurimmilta osin oli kosteus, joka aiheutti kenkävalinnan suhteen pientä pohdintaa. Näissä mantereen takaisissa kilpailuissa on haasteena aina se, että mukaan otettavan tavaran määrä on rajoitettu. Lentoyhtiöiden painorajat ovat tippuneet vuosien varrella tosi paljon. Vielä 90- luvulla ja 2000-luvun alussa sai matkustajalla olla 2 matkalaukkua, ja sallittu painomäärä oli myös korkeampi. Sivuhuomautuksena, kotiin palatessa toinen laukuistamme painoi tasan sallitun määrän, ja toinen puoli kiloa yli. Tarkkaa shoppailua coachilta loppupäivinä.

Almost ready to go
Kuten aikaisemmissa postauksissa ja Polkuporinoiden Sinister jaksossa on todettu, kisa koostuu seitsemästä osuudesta eli legistä. Minä olin siis huoltamassa siskoni, Maaritin, kanssa. Olimme vuokranneet vähän suuremman maasturin, jolla olisi helpompi liikkua mahdollisilla pienillä teillä, ja tavaraa mahtui enemmän mukaan. Saimme siinä yön tunteina myös torkuttua 3 h, joka oli meidän huoltajien ainut uni. Mutta takaisin lähdön alkuun. Me jätimme suosiolla ensimmäisen huollon väliin, koska sinne on haastavin pieni huonokuntoinen tie, ja järjestäjät suosittelivat, ettei sinne mentäisi. Joka tapauksessa juoksijat vain juoksivat siitä ohi.

Me siirryimme keskustan läheisyydessä olevalle huoltopaikalle, jossa olisikin sekä TA2 että TA3. Sääennustukset eivät pitäneet paikkansa, ja me saimme nauttia todellisesta helteestä. Siirsimme makuualustaamme lopulta varjoon, ettemme olisi kärventyneet täysin. Odotusaika oli pitkä, mutta kirja ja hyvä seura auttoivat ajan tappamisessa. Siellä ehtii tutustumaan paikallisiin ihmisiin, seurata muiden kilpailijoiden ja huollon toimintaa. Useimmissa huoltopaikoissa autot jouduttiin jättämään tien varteen kauemmas, joten kannettavaa riitti mukana. Minä kannoin varakenkiä, varavaatteita sekä ruokaa ja juomaa. Vichyä kisassa ei tarjottu, ja se on juoma, joka uppoaa ja auttaa Mikaelia nestetasapainon ylläpitämisessä. Myös suklainen kaurajuoma maistuu ja siitä saa pikkuisen myös energiaa. Autossa meillä oli kylmälaukku, josta hain sitä mukaan keitettyjä munia ja tekemiämme wrappeja. Olin pakannut niitä valmiiksi minigrip-pusseihin, jotka sai nopeasti vaihdettua vaihdossa. Mikael ei ollut ottanut hattua mukaan, ja vähän huolestuin silloisesta auringon määrästä, etenkin aukeilla alueilla.

Ukkospilvet tanssivat meidän ympärillämme koko päivän
Seuraavaan huoltoon TA4 ajoimme noin 10 minuuttia, ja onneksi olimme aika ajoissa siellä, koska se oli parkkeerauksen kannalta haastavin. Kapeahko tie, jossa autoja molemmin puolin. Me saimme auton vielä kohtuullisen lähelle, mutta osa joutui kävelemään kohtuullisen kaukaa. Ennen tänne tuloa kävimme ostamassa 2 retkituolia, itsellemme ja olihan ne Mikaelille helpotus kengän vaihtoon. Kisajärkkäreillä on kilpailijoille erikseen varattu alue, mutta sain vähän omalla paikalla laitettua tavaroita ennakkoon. Tässä kaipasin Suomessa käyttämiäni kirkkaita laatikoita, sillä jo tässä kohtaa tavarat alkoivat olla aika sekaisin. Meillä oli Ikea-kassi, jonne kaikki hukkuu ja menee sekaisin. Jos olet käyttänyt, tiedät mistä puhun. Barkleyssä olin järjestellyt kaikki muovipusseihin, ja kirjoittanut päälle mitä missäkin, mutta tällä kertaa en sitä tehnyt, ja se oli VIRHE, joka kostautui yöllä pimeässä. Tavaroiden säätämiseen meni kohtuuton aika, ja toiseksi viimeisessä huollossa etsin turhaan kamoja väärästä paikkaa. Hukkasimme tässä varmaan 5-10minuuttia. Onko sillä merkitystä, kun Mikael ei kisannut voittosijoista, en tiedä, mutta turhaa säätöä, joka samalla rassasi omaa mieltä.

Seuraava huoltopiste toimi sekä TA5 että TA6 huoltopisteenä, ja huokaisimme helpotuksesta, että tällä kertaa ei tarvinnut etsiä pimeässä huoltopaikkaa. 5 vuotta sitten vielä yöhuoltopaikka oli haastavassa paikassa pienellä metsätien varrella, ja siellä oli niin pimeää, ettemme meinanneet löytää sitä. Meillä huollossa oli mahdollisuus levätä, mutta koska kisassa ei ole gps-seurantaa, eikä väliajat päivittyneet nettiin huonojen nettiyhteyksien takia, oli erittäin haastavaa odottaa Mikaelia, milloin hän tulee. Huoltoalue oli tosi pieni ja siellä oli paikallinen diktaattori ohjaamassa aina viivan taa, vaikkei ketään tullutkaan sillä hetkellä. Kieltämättä sain tehdä kaikkeni, etten käynyt kertomassa hänelle, mitä mieltä olin hänen pikku-poliisimaisesta käytöksestä. Ja miten typerää on antaa jonkun tärkeilevän tyypin antaa oman mielen ärsyyntyä, mutta väsyneenä sitä vaan oma mielikin saattaa olla herkempi.

Oma mieli ja huoli ovat aina huoltajan haasteena. Kun ei pääse reitin varrelle näkemään, miten sujuu saati sparraamaan ja olemaan tukena heikkoina hetkinä. En tiedä, sanoitinko itse kisaa huoltajana ennakkoon liikaa, mutta tiesin alla olevat haasteet, enkä varmasti kyennyt antamaan sitä tukea, mitä ideaalissa tilanteessa olisi toivonut. Olin itsekin vähän väsynyt ja huolissani, kuinka kisassa tulee käymään. Sitä on vaikea arvioida, kuinka suuri merkitys sillä on ja näkyisikö se Mikaelille. Meillä on niin vahva yhteys, että uskon, että hän sen aisti. En ollut riittävän keskittynyt tavaroihin, ehkä kyennyt antamaan sitä henkistä tukea, mitä hän olisi varmasti kaivannut. Miksi sitten en itse kyennyt kääntämään sitä toiveikasta fiilistä ylle... siihen minulla ei ole vastausta. Ennakkoon emme tehneet kuin yhden lyhyen mielikuvaharjoittelun. Silti korostan, ettemme lähteneet soitellen sotaan tai ylimielisesti, jostain syystä se terävin valmistautuminen vaan puuttui. 

Mitä vinkkejä sitten antaisin, jos joku lähtee huoltamaan kisaan. Alueella on helppo ajaa, ja kun on kansainvälinen ajokortti, ei autonvuokrauksen suhteen ole ongelmaa. Kanadassa tiet ovat leveitä, kaistaa riittää ja ajetaan samalla puolella tietä. Vain kaupungissa kääntyvien kaistalla välillä saa olla tarkkana, koska logiikka poikkeaa hieman europpalaisista ajotavoista. Kisan aikana siirtymät ovat lyhyitä ja tarjoavat mahdollisuuden levätä ja ottaa rennosti. Haasteena on kilpailun etenemisen seuraaminen, ja siihen syynä on huonot nettiyhteydet. Meillä oli Mikaelin puhelimessa ostettu matkadataa Elisalta, joka oli kohtuuhintainen. Telia oli hinnoitellut aika ronskisti datan käytön, joten itse en käyttänyt sitä matkan aikana lainkaan. WiFiä löytyy aika mukavasti, joskin meidän Airbnb-kämpässä sitä ei ollut. 

Kisassa on kilpailijoille loistavat tarjoilut, joten periaatteessa ei tarvita paljon omaa huoltoa. Huoltajan on helppo käydä syömässä kaupungilla. Yön aikana syöminen oli haastavampaa, kun ravintolat olivat kiinni ja huoltoaseman tarjoama oli enemmän rasvaista hod dog -tyyliä. Mutta onneksi oma vararavinto varmisti, ettei yhden yön aikana tule nälkäkuolema :-)

Kiitos siskolleni Maaritille seurasta ja avusta, yksin olisi ollut tylsää. Tämä oli sisarten laatuaikaa, ja arvostan apua ja seuraa suunnattomasti. Kiitos myös Lisalle ja Bryanille jotka seurasivat kisaa, ja hengailivat huoltopisteellä seuranamme. Kiitos myös teille, jotka olette seuranneet kisailujamme ja olleet tukena. 

"Onni ei ole tasainen tie vaan erikoinen kyky edetä miellyttävällä tavalla erämaassa."
— Axel Fredenholm

Kiitollisena,
- Sari


Oma treenijakso heinäkuussa on ollut aika heikko. Nyt pari viimeistä viikkoa on mennyt jonkinlaisen kurkkukivun ja yskän merkeissä eikä juokseminen ole tuntunut lainkaan hyvälle. Siksi osalle päivistä olen ainoastaan pyöräillyt tai jopa pitänyt kokonaan välipäiviä. Sykkeetkin olivat selvästi normaalia korkeammat. Vasta eilen ja tänään on lenkki tuntunut vähän paremmalta.

Seuraava kisa on jo ovella, eli kahden viikon kuluttua. Silloin on vuorossa SuperPeP, jossa kuitenkin juoksen perusmatkan sijasta pelkästään yhden kierroksen eli 57 kilsaa. Perusmatkalaiset lähtevät liikkeelle jo perjantai-iltana ja vähän sen jälkeen meikäläinen tarinoi vähän Barkley nimisestä kisasta. Tässä vielä viikonlopun ohjelma.





Perjantaina ehdimme ottaa lyhyen irtioton arjesta käymällä Siuntion kylpylässä ja viettämässä yksi yö hotellielämää. Illalla kävimme vähän kiertämässä vuoden 2018 Loppiaisrogan kartalla. Olipa hienoja maastoja. Kelin puolesta ilta oli hieno ja osa ajasta menikin enempi valokuvauksen parissa. 






Tällä viikolla saatiin kasaan myös Nuuksio Backyard Ultran reitin merkkaaminen. Itse kisaan reittimerkinnät tulee kyllä paranemaan, mutta näillä merkeillä voi reitillä käydä jo itsekseen harjoittelemassa, jos reitin perusrunko on tiedossa. Isoimmat polkujen risteykset on nyt merkattu siten, että risteyksen jälkeen reittimerkintä pitäisi näkyä siinä suunnassa mihin reitti jatkuu. Itse reittimerkintään on käytetty leveää maalarinteippiä, jossa on teksti "NBU". Reitin alkuun ei merkkejä ole laitettu vaan siinä reitti noudattaa puna-mustaa Nuuksion perusreittiä. Alla vielä kuva molemmista merkinnöistä.

NBU reittimerkintä

Puna-musta Nuuksion perusreitti
Alla vielä pari kuvaa Nuuksiosta.



tiistai 16. heinäkuuta 2019

Sinister 7 kisaraportti

Vajaan kolmen viikon reissu Kanadaan tuli onnelliseen päätökseen pari päivää sitten, kun palasimme takaisin kotimaahan. Oli taas hieno reissu, jonka aikana tavattiin paljon vanhoja ja uusia ystäviä ja ehdittiin viettää yhdet häät sekä tietysti juosta taas yksi satamailinenkin. Kelit Edmontonissa ja Kalliovuorilla oli melko erilaiset kuin yleensä. Kuuman ja kuivan kelin sijasta päivät olivat pilvisiä ja sadetta tuli lähes jokaisena päivänä. Tuollaiseen peruslomailuun se sopi oikein hyvin, kun kuumuus ei vaivannut vaan energiaa riitti tehdä mukavasti erilaisia asioita.

Virallisen osuuden, eli häiden, jälkeen suuntasimme kohti Kalliovuoria ja Crowsnest Passia. Paikka oli entuudestaan tuttu, kun olimme olleet samassa kisassa jo kahdesti aikaisemmin eli vuonna 2009 joukkuekisassa ja 2014 solona. Majoituksen olimme hankkineet ihan kisakeskuksen vierestä Colemanista, josta löysimme viehättävän Airbnb-mökin. Edessä oli neljän päivän rupeama Sinister7 -kisan puitteissa.

Osallistuminen koko kisaan oli tehty vasta vajaa pari kuukautta aikaisemmin. Päätös perustui kokonaan siihen, miten palautuminen huhtikuun alun Barkleysta onnistuisi. No, koska se kisa jäi vajaaseen 20 tuntiin oli päätös Sinisteriin osallistumisesta varsin helppo. Itse treenikausi olisi voinut mennä hieman paremmin, kun kovien lenkkien osuus jäi aika vaatimattomaksi. Toisaalta koko kisaan ei ollut suurempia odotuksia tai tulospaineita. Toki viiden vuoden takaista aikaa olisi kiva hieman parantaa varsinkin, kun silloin kisan puolivälissä oli suuria ongelmia.

Kisan reitti oli muuttunut jonkin verran edellisestä kerrasta. Kartalla muutokset näyttivät aika pieniltä, mutta maastossa muutokset olivat suuremmat. Varsinkin neljäs ja kuudes osuus olivat saaneet paljon uusia hienoja polkuja. Nämä muutokset tosin toivat vaativuutta reitille niin teknisyyden kuin nousumetrienkin suhteen. Varsinkin kuudennella osuudella reitti nousi aikaisempaa korkeammalle ja maisemat olisivat varmasti olleet hulppeat mikäli olisin ollut siellä valoisaan aikaan. Tälläkään kertaa en saanut nauttia kuudennen osuuden maisemista.

Toinen merkittävä ero edelliseen kertaan oli keli. Varsin myöhäinen ja sateinen kevät oli aiheuttanut sen, että reitti oli hyvin märkä ja mutainen. Ensimmäiset kolme osuutta eli noin 65 km olivat aika siedettävässä kunnossa, koska reitti kulkee paljon avoimessa maastossa, jossa reitti oli kuivempaa. Siitä eteenpäin reitti oli todella märkä ja mutainen.

Reittiprofiili

Kaikki valmista
1. osuus (18,3km, +535m). Kisan startti oli lauantaina aamulla kello 7. Parin edeltävän päivän sateet ja pilvisyys oli väistynyt ja aamulla taivas oli kirkas. Kisa lähti hyvin liikkeelle ja ajatuksena oli ottaa alun tasaiset osuudet rauhallisemmin kuin viimeksi. Muutaman kilometrin jälkeen reitti nousi tieltä pienelle polulle ja nousi samalla matalan harjanteen yli. Koko ympäristö tuntui pysähtyneen, kun useista kanssajuoksijoista huolimatta metsä oli täysin hiljainen. Autojen ja kannustajien äänet olivat jääneet taakse ja olimme vihdoinkin keskellä luontoa nauttien sen hiljaisuudesta. Kaikki tuntuivat nauttivan hiljaisuudesta sillä en kuullut kenenkään juttelevan mitään tässä kohtaa. Reitti kierteli rinnettä ilman sen jyrkempiä nousuja vaikka todellisuudessa nousimme jatkuvasti.

Pilviverho aukeaa
2. osuus (16,7km, +772m). Vaihtopaikassa täytin toisen pullon ja jatkoin heti seuraavalle osuudelle. Reitti jatkoi hiljalleen nousemista. Aurinko oli jo noussut ja alkoi lämmittää mukavasti. Tässä kohtaa vatsa alkoi ilmoittamaan itsestään ja jouduin tekemään pikaisen puskareissun. Päästyämme huipulle reitti oli käytännössä yhtä alamäkeä osuuden loppuun. Kosteat polut tekivät alamäet liukkaiksi ja välillä oli pakko yrittää hiljentää vauhtia puissa ja oksissa roikkuen. Kaikki sujui kuitenkin ilman kaatumisia ja toinen osuus päättyi samaan paikkaan, josta lähtö oli tapahtunut. Täällä oli myös coutsi apureineen odottamassa. Siinä sitten taas pullot täyteen ja vähän evästä mukaan. Sekä lisää vessapaperia.

Toinen osuus takana
3. osuus (31,4km, +1357m). Tälle osuudelle otin mukaan sauvat, koska tiedossa oli pitkiä loivia nousuja, joita en odottanut pystyväni juoksemaan kokonaan ylös. Tässä kohtaa sauvoista olisi hyötyä. Osuuden alussa jouduin tekemään taas yhden pikaisen puskareissun. Vatsa ei vieläkään ollut kunnossa. Aurinko alkoi lämmittää oikeasti. Onneksi coutsi oli laittanut aurinkovoidetta naamaan edellisessä huollossa. Tällä osuudella ei ollut mitään suurempia ongelmia. Maisemat olivat huikeat ja hyvällä fiiliksellä jaksoin nauttiakin niistä. Pystyin myös syömään suunnitellusti ja jopa huoltopisteillä olleet geelit tuntuivat uppoavan hyvin. Kolmas osuus päättyi samaan paikkaan josta oli lähtenyt. Coutsi olikin täällä edelleen odottamassa ja valmiina huoltamaan tullessani sinne.

4. osuus (23,4km +974m). Kolmannen osuuden jälkeen päätin vaihtaa toiset tossut. Olin aloittanut kisan Salomonin Speedcross vitosella, koska toivoin niiden isomman nappulan antavan paremman pidon mutaisella reitillä. Kivikkoinen reitti aiheutti sen verran kipuja päkiöissä, että päätin nyt laittaa alle Hokan Mafeten. Tässä nappula on pienempi, mutta vaimennusta on enemmän.

Neljäs osuus oli pidempi kuin viimeksi ja uudet osuudet oli vedetty hienoille pienille metsäpoluille, joita myös pyöräilijät käyttävät. Nousimme myös yhden uuden harjanteen päälle, josta oli taas hulppeat näkymät. Viisi vuotta sitten oli täysin puhki neljännen osuuden jälkeen. Nyt halusin ottaa rauhallisemmin ja säästää voimia viimeisille osuuksille. Suunnitelma piti hyvin ja pystyin edelleen syömään suunnitellusti. Toisaalta tämä näkyi aikataulun venymisenä. Saavoin vaihtoon hyvävoimaisena, mutta jo jonkin verran aikataulua jäljessä.

Neljännen osuuden jälkeen


5. osuus (27,4km, +962m). Juoduin teippaamaan vasemman jalkapohjan huollossa, koska märässä juokseminen oli aikaansaanut rakkulan päkiän alle. Myös Salomonin gaittereiden kanssa oli ongelmia, kun en saanut niitä pysymään Hokan tossujen kanssa kunnolla paikallaan. Ehkä oli liian radikaalia sekoittaa näitä keskenään.

Osuuden alku oli tylsää tiejuoksua, koska reitti siirtyi solan pohjoispuoleisille vuorille. Jossain vaiheessa alkoi sataa sen verran, että oli pakko laittaa sateenpitävää takkia päälle. Olin säästynyt tähän asti sateilta vaikka ukkonen oli välillä jyrissyt läheisillä vuorilla. Nyt kuitenkin tilanne muuttui. Kova sade kasteli ennestään mutaisen reitin ja teki siitä vieläkin hankalamman edetä. Lisäksi pienet lammikot polulla olivat muuttuneet isoiksi lammikoiksi. Eteneminen oli melko hidasta, kun lammikoita vältelläkseni yritin löytää kuivempaa reittiä metsän puolelta. Osa juoksijoista meni suoraan lammikoiden läpi, mutta itse en siihen vielä ryhtynyt. Tällä osuudella alkoi myös syömisen kanssa olla ongelmia. Mikään ei enää tuntunut maistuvan. Aika kummallinen tilanne, kun vauhti oli kuitenkin rauhallinen ja silti vatsan kanssa oli ongelmia. Osuuden viimeiseltä välihuoltopisteeltä oli 7,4 km vaihtoon, mutta se tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta saavuin vaihtoon, jossa coutsi odoteli jo kärsimättömänä.

Alla kolme kuvaa (Photos: Leo Fung) viidenneltä osuudelta.




6. osuus (31,9km, +1400m). Juoduin pitämään pitkän huoltotauon, kun yritin saada jotain syötyä. Mikään ei tuntunut kuitenkaan maistuvan. Samalla vaihdoin kaikki vaatteet ja laitoin yöksi vähän lämpimämpää ylle. Lopulta oli pakko lähteä vaikka en oikeastaan saanut juurikaan mitään syötyä.

Osuuden koko noususumma tulee heti alussa noustessa Seven Sisters vuorelle. Harmillisesti oli niin pimeää, ettei maisemaa nähnyt lainkaan. Ainoastaan edessä menevien otsalampuista sai jonkinlaisen käsityksen suunnasta ja nousun jyrkkyydestä. Polku oli paikoin kapeaa pientä polkua, joka nousi suoraan ylös rinnettä. Polku muistutti tosin enemmän mutaista ojanpohjaa, jota oli vaikea nousta. Sauvoista oli tässä kohtaa taas paljon apua. Apua oli myös monista kanssajuoksijoista, joiden kanssa tuli juteltua pitkiä pätkiä tällä osuudella. Lopussa oli sama 7,4km pituinen pätkä, jonka olimme juosseet jo viidennen osuuden lopussa. Nyt tämä osuus meni huomattavasti helpommin. Kuudennen osuuden loppua kohden olo tuntui jotenkin helpottavan vaikka en ollutkaan syönyt enää mitään. Onneksi pystyin kuitenkin juomaan normaalisti.

Seven Sisters
7. osuus (10,9km, +321m). Tyhjensin nopeasti vähän tavaraa repusta. Sanoin coutsille, että heillä ei ole kiirettä maaliin. Pari tuntia tässä vielä menee. Coutsi sanoi, ettei saa mennä kuin 1:40. Lähdin siitä sitten hiljalleen valumaan eteenpäin, mutta jotenkin sain hyvän fiiliksen päälle, kun lähdin viimeiseen lyhyeen nousuun. Sen perään hidas ja aika tekninen lasku ja sitten isoa ulkoilureittiä loivaan ylämäkeen. Sain tässä juostua suurimman osan ja reitin käännyttyä alamäkeen kohti maalia sain hyvän vauhdin päälle. Ohitin useita juoksijoita tässä kohtaa, joista yksi taisi olla solo-sarjalainen. Viimeiset pari kilsaa tultiin asfalttia kylän läpi. Vilkuilin taakse varmistaakseni, ettei kukaan pääsisi enää yllättämään. Olin aikamoisen puhki maalissa. Aikaa meni tällä osuudella 1:33.

Loppuaika 23:32:47
Loppuaika oli 23:32:47 ja sijoitus kokonaiskisassa 9. Vain kolmasosa matkaan lähteneistä pääsi maaliin 30h aikarajan puitteissa.

Palkintojenjaossa. Veteraanisarjan kolmonen


Tulokset.
Canadian TrailRunning magazine.

Suomen maaedustaja ITRAssa Harri Jantunen nyt Polkuporinoissa

Viime perjantaina julkaistussa Polkuporinoiden jaksossa juteltiin kansainvälisestä polkujuoksujärjestö ITRAsta. Haastateltavaksi saatiin ku...