sunnuntai 25. elokuuta 2019

Polkuporinoissa Satu Kaski sekä SuperPEPin raportti

Polkuporinoilla oli hieno mahdollisuus päästä haastattelemaan urheilupsykologi Satu Kaskea.



Satu Kaski, urheilupsykologi, kertoi podcastissamme urheilupsykologian perusasioita. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Satu on kirjoittanut kirjan Valmentautumisen psykologia kilpa- ja huippu-urheilussa. Kirja käsittele huippusuorituksen edellytyksiä. Kuten podcastissammekin, Satu toteaa, että eri asioilla on vaikutusta huippusuoritukseen. Huippu-urheilijan taustalla on tiimi, joka varmistaa pohjan parhaalle saavutukselle. Vaikka kaikki eivät olekaan huippu-urheilijoita, varmasti eri osa-alueita voi täydentää myös harrastelijatasolla, mutta hieman rennommalla otteella.


Satu Kasken kirjasta Valmentautumisen psykologia kilpaurheilussa ja huippu-urheilussa kuva sivulta 16
Satu käsittelee sisäisen maailman vaikuttamista kaikkeen urheilijan elämän eri osa-alueilla. Hän kuvaa mallia oheisen kuvan mukaisesti. Kuten kaikissa urheilusuorituksissa, oma sisäinen maailma ja on tärkeässä keskiössä, ja eikä sisäisen puheen merkitystä kannata vähätellä. Eri osa-alueita kannattaa tutkia ennakkoluulottomasti, ja tunnistaa omat mielen rajoitteet ja uskomukset. Urheilu kun on muutakin kuin pelkkää fyysistä suorittamista. Kirja käsittelee aiheen tiimoilta laajasti eri osa-alueita kuten vuorovaikutusta, vaikuttamistyylejä, tavoiteasetantaa, suoritukseen vaikuttavia tekijöitä ja motivaatiota, muutama mainitakseni.


Satu on tehnyt myös lisensiaattityön kilpailujännityksestä ja siihen voi tutustua täällä.


Polkuporinoiden lisäksi edellisen kirjoituksen jälkeen on ehditty kisaamaankin. Viikko sitten oltiin mukana kisaamassa ensimmäistä kertaa Nivalan SuperPEPissa. Perusmatkalle ei tällä kertaa ollut asiaa, mutta olin mukana kiertämässä 57 kilsan kierroksen kertaalleen.

Kisaa edeltävänä iltana pidin kisapaikalla olleille runsaan tunnin esityksen Barkley Marathonista, josta jaksaa aina kertoa ja tarinoida.


Kuva: Ismo Eskelinen

Seuraavana päivä olikin sitten kisapäivä. Olin mukana ensimmäistä kertaa ultrakisassa, jossa matkaan lähdettiin väliaikalähdöllä. Itse reitistä ei ollut sen tarkempaa tietoa, kuin että aika vaativaa pientä polkua olisi tiedossa. Jaakko sanoi alun olevan helppoa ja siinä kannattaisi pitää vähän parempaa vauhtia. Huoltopaikkoja oli matkalla sen verran, että kolmella lötköpullolla pitäisi pärjätä mukavasti. Mitään hellettä ei ollut luvassa, vain sellaista parinkymmenen tienoilla olevaa lämpötilaa. Iltapäivälle oli luvattu pientä sadetta.

Lähdön tunnelmissa
Kisa lähti liikkeelle reippaalla vauhdilla. Sykkeet oli vähän yläkantissa heti alusta, mutta se johtui vain reippaammasta alusta. Edellinen kilpailija oli lähtenyt matkaan 10 minuuttia aikaisemmin, enkä odottanut näkeväni muita ihan vähään aikaan. Muutaman kilsan jälkeen polku pieneni, jonka lisäksi polku kävi vähän mutkaisemmaksi. Alusta oli pehmeää ja kosteaa suota ja metsää. Vaikka juokseminen vaati jatkuvaa tarkkaavaisuutta oli maisema paikoin todella hienon näköistä. Reitillä pysyminen ei missään vaiheessa ollut hankalaa vaan jokainen pienikin risteys oli merkattu hyvin.

Jossain 17 kilsan kohdalla sain perusmatkalla olleen Koskisen Pasin kiinni. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin jatkoin eteenpäin. Polku alkoi olla todella ahdas ja mutkainen. Jokainen askel vaati tarkkaa työtä ja jokainen virhe tarkoitti horjahtamista tai kaatumista. Kisaan valitsemani Hokan Mafate ei ollut suuren kokonsa takia sovelias tälle polulle vaan jollakin kapeammalla tossulla esim. Jawsilla tai VJSportin MAXXilla olisi pärjännyt paremmin. No, tossuja ei tässä kohtaa pystynyt vaihtamaan, joten eteenpäin mentiin.

Yritin ylläpitää teknisillä osuuksilla vauhtia, mutta huomasin sen vain tarkoittavan sykkeiden pysymistä korkealla vaikka kilsavauhdit eivät päätä huimanneet. Melkoisen teknistä pätkää.

Jossain 33 kilsan kohdalla ollut huoltopiste toi pientä helpotusta, kun sitä ennen juostiin hiekkatietä jonkin matkaa. Siitä reitti jatkui poluilla, mutta ehkä napsun helpompaa polkua. Nousua ei koko reitillä ollut ollut juuri yhtään ja tässäkin kohtaa pystyi hyvin hölkkäämään eteenpäin vaikka edelliset tekniset osuudet olivat kyllä jo vaatineet veronsa.

Viimeisellä parin kympin osuudella alkoi myös näkymään enemmän muita juoksijoita. Siinä jossain vaiheessa meikäläisestä ohi juoksi myös kisan voittanut Tommi Sorvoja, joka juoksi niin lennokkaalla askeleella, että siihen vauhtiin ei ollut mitään asiaa.

12km huoltoontulo
Coutsi oli odottamassa huoltopisteellä, jolta oli matkaa maaliin enää 12 kilsaa. Siitä vähän lisää virtaa akkuihin ja kohti viimeisiä kilsoja. Mitään ihan järisyttävää rytminvaihdosta ei enää pystynyt ottamaan eikä oikeastaan ollut tarvettakaan. Vielä noin 2 kilsaa ennen maalia vasen sisäreisi kramppasi sen verran pahasti, että jouduin pitämään vajaan minuutin taukoa. Sitä kilsa eteenpäin ja sama homma. Alkoi nesteet olla lopussa eikä pelkää suolatablettia viitsinyt imeskellä. Raahustin siitä sitten hiljalleen maaliin.

Maaliintulo on aina iloinen asia. Kuva Ismo Eskelinen

Kisan jälkeen hengailtiin kisakeskuksessa ja nautittiin rennosta meiningistä. Porukkaa tuli tasaisesti maaliin ja ehdittiin jutella ja tutustua useiden juoksijoiden kanssa. Kaiken kaikkiaan todella rento ja lämminhenkinen kisa, jota voi varauksetta suositella kaikille. Tässä kisassa olisi ainesta jopa osaksi nykyistä BUFF-touria tai UTTF-touria.

N57km

Palkintojenjakoa, M57km

Kisan päällikkö

Voittaja-Onni




Tulokset.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Uusia tuulia blogissa - CrossFit esittely

Kuten taisin mainita jossain edellisessä kirjoituksessa niin ajatus tämän blogisisällön suhteen on ollut pienessä hautumistilassa viimeajat. Omat kisaraportit ja vastaavat tulen edelleen kirjaamaan tänne ihan itsellekin muistiin, mutta ihan viikoittaista tarinaa perustreeneistä en enää tänne kirjaa. Ne löytyy muutenkin esim. Stravan tai Polar Flown puolelta.

Tähän liittyen blogissa uutuutena tulee olemaan on aika ajoin Polkuporinoissa vierailevia henkilöitä ja heidän kirjoittamiaan juttuja. Tällä kertaa vuorossa on Petra Autinen, joka oli mukana perjantaina julkaistussa Polkuporinassa. Petran jakson voit kuunnella RadioPlayn kautta:




Sari ja Petra

Kiitos Sari ja Mikael kutsusta tulla vieraaksenne Polkuporinat-podcastiin, tämä oli suuri kunnia. Myönnettäköön, että alkuun ajatus jännitti, mutta mikrofonin läsnäolo unohtuikin jo ensimmäisten lauseiden aikana. Itselle tärkeästä asiasta - hyvinvoinnista ja sen edistämisestä - kun on niin älyttömän mukava ja helppo puhua! Oma innostuneisuus Crossfit harjoitteluun alkoi vajaa 7 vuotta sitten porilaisten ystävieni innoittamana. Oman kodin lähellä pohjois-Helsingissä ei vielä tuolloin ollut omaa Crossfit-salia, boxia, joten harrastuksen aloittaminen arjen logistiikan sujuvuuden vuoksi viivästyi. Vuonna 2013, jolloin Suomeen avautui useita uusia saleja, avautui myös Crossfit Vantaa, jonka tutustumistunnille menin ja heti siitä seuraavalle OnRamp- eli aloituskurssille, taisi muuten olla salin 2. kurssi ja siitä alkoi minun uusi harrastus! Halusin saada lisää energiaa arkeen, johon kuului monipuolinen työ, 3 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta sekä omakotitalon puuhat.


Aloitin tämän kaltaisen lajiharjoittelun hyvin matalalta tasolta, sitä kuvaa hyvin se, kun mukanani oli joskus tyttäreni, silloin alakouluikäinen, ja hän kysyi minulta spontaanisti: "Äiti, oletko täällä aina kaikista huonoin?" "Kyllä mä taidan olla", vastasin, koska se oli totta. Uusi harrastus oli kuitenkin palkitseva ja alussa kehitys oli nopeaa. Muistelisin, että jo ensimmäisen puolen vuoden aikana huomasin edistyväni, sain lisää rohkeutta yrittää ja pikkuhiljaa otin käyttöön oikean levytangon mustan rautatangon sijaan. Ensimmäisen vuoden aikana jouduin - valehtelematta - lähes joka kerta googlettamaan mitä tarkoitaa clean, snatch tai deadlift. En ollut koskaan kuullutkaan hspu:ista (hand stand push up) saati yrittänyt rope climbiä tai legless ropea ( köysikiipeily tai köysikiipeily ilman jalkojen apua), nämä kaikki tuntuivat utopistisilta ajatuksia juuri minulle, lähes nelikymppiselle kolmen lapsen äidille.

Yksi tärkeä tekijä motivaationi ylläpitämisessä tässä kohtaa olivat mielekkäät skaalaukset, jokainen liike pystytään räätälöimään henkilökohtaisesti jokaiselle harrastajalle juuri hänen tasoonsa sillä hetkellä sopivaksi. Mutta mikä tärkeintä, niin, että se tukee sitä oikeaa, tavoitteena olevaa liikettä! Skaalausvaihtoehdot ovat aina progressiota kohti tavoiteltavaa liikettä.



Aika pian uuden harrastuksen aloittamisen jälkeen henkilökohtaiseen elämääni tuli haasteita. Päätin kuitenkin, että uutta, mukavaa harrastustani en lopeta. Se osoittautui pelastuksekseni! Hankalimpina aikoina tuntui, että treenitunti oli vuorokauden ainoa tunti, kun mielessäni eivät pyörineet ikävät asiat ja se, jos mikä teki hyvää. Jälkeenpäin tuntui, että juuri tämä henkireikäni sekä vahvisti minua fyysisesti, teki sitä myös henkisesti. Lisäksi salilla sain olla "nobody". En ollut siellä missään roolissa, en kenenkään äiti, puoliso, lapsi, alainen, esimies, kaveri enkä mitään muutakaan. Olin vain yksi meistä, jotka olivat uskaltautuneet uudelle salille uudehkon lajin saloihin ja liikkeisiin, jotka olivat valtaosalle meistä silloisista harrastajista vielä aika tuntemattomia. Pikkuhiljaa aloimme tutustumaan toisiimme, kaikki uudet jäsenet otettiin vastaan käsipäiväällä ja esittelyllä tunnin alkajaiseksi - se teki tervetulleen olon kaikille. Tuohon aikaan kävin treeneissä pääosin aamuisin klo 7-8. Ei se minulle ehkä paras aika ollut, mutta ainoa, koska iltaisin opiskelin YAMK-tutkintoa ja/tai kuljetin lapsia heidän harrastuksiinsa. Ajattelin, että vaikka en ole ihan parhaassa vireessä heti aamusta, on se parempi kuin jättää treeni väliin. Sitä paitsi siitä sai kivasti virtaa päivään - enkä ole kovin usein muulloin nähnyt yhtä kauniita auringon nousuja Tuomarinkylän pellolla ja nähnyt omin silmin, kuinka päivä alkaa pitenemään aamusta, kun kevätaurinko nousee yhä aikaisemmin. Ne aamuiset ajomatkat salille, jotka kesti aamulla minimissään 6 min, (iltapäivisin voi mennä jopa vartti), piirtyivät mieleeni seesteisinä ja täynnä toivoa paremmasta huomisesta!


Vuodet vierii ja paljon on ehtinyt tapahtumaan. Motto on pysynyt yhä samana - toivon harrastukselta energiaa arkeen! Jos tuntuu, että se alkaa ottamaan enemmän kuin antaa, on aika höllätä kaasua. Tällaista ei onneksi tapahdu kovin usein. Olen jo nyt kiitollinen siitä, mitä kaikkea harrastus on antanut minulle!

Tärkeitä ihmisiä, ystäviä, rohkeutta, mielen hallintaa ja -lujuutta, uusia taitoja, uskoa itseeni, voimaa, kestävyyttä, notkeutta, iloa, itseni ylittämistä, vaihto-oppilaan meille asumaan, elämäni ensimmäiset urheilukilpailut ulkomailla ja "toisen kodin", johon voin mennä milloin vaan ja minut hyväksytään siellä aina juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olen!

Kiitos Sari ja mukavia kuunteluhetkiä kaikille kuulijoille!

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Sinister7 huoltajan silmin

Olipa taas mahtava kokemus. Tällä viikolla Polkuporinoissa julkaistiin Brianin haastattelu, Sinister7 kilpailujohtajan kommentteja. Mahtavaa jutella henkilön kanssa, jonka tapasimme jo 10 vuotta sitten. Eikä kukaan ollut vanhentunut yhtään.

Sinister7 kisajohtaja Brian Gallant
Itse kisasta Coachi teki hienon videon, joka löytyy tuosta alta


Hän teki myös hieman huomoita huollon näkökulmasta ja tässä Sarin tarinaa:


Sinister7 ja huollon ihanuus vai painajainen

Kuten Mikael on jo kirjoittanutkin, olimme kolmatta kertaa ko. kisassa. Valmistautumisemme oli poikkeuksellisen kevyttä, joka johtui aikaisemmista Mikaelin haasteista kropan kanssa, ehkä ikä myös tekee sen, ettei aina tarvitse mennä sata lasissa. Lähdettiin rennosti retkeilemään!

Saavuimme kisapaikalle jo aikaisemmin. Meillä oli ihana majoitus Crownest Passissa Airbnb:n kautta.
Aamumaisemaa
Lähimaisemaa
Lepotauko
Huoltotiimi tankkaa
Polttopuut eivät loppuneet kesken
Vain sikari puuttuu
Ennen kilpailua olin mukana hakemassa numerolappua ja illalla toisina korvina kuuntelemassa ohjeita. Oli mahtavaa tavata Brian, johon tutustuimme 10 vuotta sitten, kun Sinister7 kilpailu oli vielä "lapsen kengissä". Tämän vuoden haasteena suurimmilta osin oli kosteus, joka aiheutti kenkävalinnan suhteen pientä pohdintaa. Näissä mantereen takaisissa kilpailuissa on haasteena aina se, että mukaan otettavan tavaran määrä on rajoitettu. Lentoyhtiöiden painorajat ovat tippuneet vuosien varrella tosi paljon. Vielä 90- luvulla ja 2000-luvun alussa sai matkustajalla olla 2 matkalaukkua, ja sallittu painomäärä oli myös korkeampi. Sivuhuomautuksena, kotiin palatessa toinen laukuistamme painoi tasan sallitun määrän, ja toinen puoli kiloa yli. Tarkkaa shoppailua coachilta loppupäivinä.

Almost ready to go
Kuten aikaisemmissa postauksissa ja Polkuporinoiden Sinister jaksossa on todettu, kisa koostuu seitsemästä osuudesta eli legistä. Minä olin siis huoltamassa siskoni, Maaritin, kanssa. Olimme vuokranneet vähän suuremman maasturin, jolla olisi helpompi liikkua mahdollisilla pienillä teillä, ja tavaraa mahtui enemmän mukaan. Saimme siinä yön tunteina myös torkuttua 3 h, joka oli meidän huoltajien ainut uni. Mutta takaisin lähdön alkuun. Me jätimme suosiolla ensimmäisen huollon väliin, koska sinne on haastavin pieni huonokuntoinen tie, ja järjestäjät suosittelivat, ettei sinne mentäisi. Joka tapauksessa juoksijat vain juoksivat siitä ohi.

Me siirryimme keskustan läheisyydessä olevalle huoltopaikalle, jossa olisikin sekä TA2 että TA3. Sääennustukset eivät pitäneet paikkansa, ja me saimme nauttia todellisesta helteestä. Siirsimme makuualustaamme lopulta varjoon, ettemme olisi kärventyneet täysin. Odotusaika oli pitkä, mutta kirja ja hyvä seura auttoivat ajan tappamisessa. Siellä ehtii tutustumaan paikallisiin ihmisiin, seurata muiden kilpailijoiden ja huollon toimintaa. Useimmissa huoltopaikoissa autot jouduttiin jättämään tien varteen kauemmas, joten kannettavaa riitti mukana. Minä kannoin varakenkiä, varavaatteita sekä ruokaa ja juomaa. Vichyä kisassa ei tarjottu, ja se on juoma, joka uppoaa ja auttaa Mikaelia nestetasapainon ylläpitämisessä. Myös suklainen kaurajuoma maistuu ja siitä saa pikkuisen myös energiaa. Autossa meillä oli kylmälaukku, josta hain sitä mukaan keitettyjä munia ja tekemiämme wrappeja. Olin pakannut niitä valmiiksi minigrip-pusseihin, jotka sai nopeasti vaihdettua vaihdossa. Mikael ei ollut ottanut hattua mukaan, ja vähän huolestuin silloisesta auringon määrästä, etenkin aukeilla alueilla.

Ukkospilvet tanssivat meidän ympärillämme koko päivän
Seuraavaan huoltoon TA4 ajoimme noin 10 minuuttia, ja onneksi olimme aika ajoissa siellä, koska se oli parkkeerauksen kannalta haastavin. Kapeahko tie, jossa autoja molemmin puolin. Me saimme auton vielä kohtuullisen lähelle, mutta osa joutui kävelemään kohtuullisen kaukaa. Ennen tänne tuloa kävimme ostamassa 2 retkituolia, itsellemme ja olihan ne Mikaelille helpotus kengän vaihtoon. Kisajärkkäreillä on kilpailijoille erikseen varattu alue, mutta sain vähän omalla paikalla laitettua tavaroita ennakkoon. Tässä kaipasin Suomessa käyttämiäni kirkkaita laatikoita, sillä jo tässä kohtaa tavarat alkoivat olla aika sekaisin. Meillä oli Ikea-kassi, jonne kaikki hukkuu ja menee sekaisin. Jos olet käyttänyt, tiedät mistä puhun. Barkleyssä olin järjestellyt kaikki muovipusseihin, ja kirjoittanut päälle mitä missäkin, mutta tällä kertaa en sitä tehnyt, ja se oli VIRHE, joka kostautui yöllä pimeässä. Tavaroiden säätämiseen meni kohtuuton aika, ja toiseksi viimeisessä huollossa etsin turhaan kamoja väärästä paikkaa. Hukkasimme tässä varmaan 5-10minuuttia. Onko sillä merkitystä, kun Mikael ei kisannut voittosijoista, en tiedä, mutta turhaa säätöä, joka samalla rassasi omaa mieltä.

Seuraava huoltopiste toimi sekä TA5 että TA6 huoltopisteenä, ja huokaisimme helpotuksesta, että tällä kertaa ei tarvinnut etsiä pimeässä huoltopaikkaa. 5 vuotta sitten vielä yöhuoltopaikka oli haastavassa paikassa pienellä metsätien varrella, ja siellä oli niin pimeää, ettemme meinanneet löytää sitä. Meillä huollossa oli mahdollisuus levätä, mutta koska kisassa ei ole gps-seurantaa, eikä väliajat päivittyneet nettiin huonojen nettiyhteyksien takia, oli erittäin haastavaa odottaa Mikaelia, milloin hän tulee. Huoltoalue oli tosi pieni ja siellä oli paikallinen diktaattori ohjaamassa aina viivan taa, vaikkei ketään tullutkaan sillä hetkellä. Kieltämättä sain tehdä kaikkeni, etten käynyt kertomassa hänelle, mitä mieltä olin hänen pikku-poliisimaisesta käytöksestä. Ja miten typerää on antaa jonkun tärkeilevän tyypin antaa oman mielen ärsyyntyä, mutta väsyneenä sitä vaan oma mielikin saattaa olla herkempi.

Oma mieli ja huoli ovat aina huoltajan haasteena. Kun ei pääse reitin varrelle näkemään, miten sujuu saati sparraamaan ja olemaan tukena heikkoina hetkinä. En tiedä, sanoitinko itse kisaa huoltajana ennakkoon liikaa, mutta tiesin alla olevat haasteet, enkä varmasti kyennyt antamaan sitä tukea, mitä ideaalissa tilanteessa olisi toivonut. Olin itsekin vähän väsynyt ja huolissani, kuinka kisassa tulee käymään. Sitä on vaikea arvioida, kuinka suuri merkitys sillä on ja näkyisikö se Mikaelille. Meillä on niin vahva yhteys, että uskon, että hän sen aisti. En ollut riittävän keskittynyt tavaroihin, ehkä kyennyt antamaan sitä henkistä tukea, mitä hän olisi varmasti kaivannut. Miksi sitten en itse kyennyt kääntämään sitä toiveikasta fiilistä ylle... siihen minulla ei ole vastausta. Ennakkoon emme tehneet kuin yhden lyhyen mielikuvaharjoittelun. Silti korostan, ettemme lähteneet soitellen sotaan tai ylimielisesti, jostain syystä se terävin valmistautuminen vaan puuttui. 

Mitä vinkkejä sitten antaisin, jos joku lähtee huoltamaan kisaan. Alueella on helppo ajaa, ja kun on kansainvälinen ajokortti, ei autonvuokrauksen suhteen ole ongelmaa. Kanadassa tiet ovat leveitä, kaistaa riittää ja ajetaan samalla puolella tietä. Vain kaupungissa kääntyvien kaistalla välillä saa olla tarkkana, koska logiikka poikkeaa hieman europpalaisista ajotavoista. Kisan aikana siirtymät ovat lyhyitä ja tarjoavat mahdollisuuden levätä ja ottaa rennosti. Haasteena on kilpailun etenemisen seuraaminen, ja siihen syynä on huonot nettiyhteydet. Meillä oli Mikaelin puhelimessa ostettu matkadataa Elisalta, joka oli kohtuuhintainen. Telia oli hinnoitellut aika ronskisti datan käytön, joten itse en käyttänyt sitä matkan aikana lainkaan. WiFiä löytyy aika mukavasti, joskin meidän Airbnb-kämpässä sitä ei ollut. 

Kisassa on kilpailijoille loistavat tarjoilut, joten periaatteessa ei tarvita paljon omaa huoltoa. Huoltajan on helppo käydä syömässä kaupungilla. Yön aikana syöminen oli haastavampaa, kun ravintolat olivat kiinni ja huoltoaseman tarjoama oli enemmän rasvaista hod dog -tyyliä. Mutta onneksi oma vararavinto varmisti, ettei yhden yön aikana tule nälkäkuolema :-)

Kiitos siskolleni Maaritille seurasta ja avusta, yksin olisi ollut tylsää. Tämä oli sisarten laatuaikaa, ja arvostan apua ja seuraa suunnattomasti. Kiitos myös Lisalle ja Bryanille jotka seurasivat kisaa, ja hengailivat huoltopisteellä seuranamme. Kiitos myös teille, jotka olette seuranneet kisailujamme ja olleet tukena. 

"Onni ei ole tasainen tie vaan erikoinen kyky edetä miellyttävällä tavalla erämaassa."
— Axel Fredenholm

Kiitollisena,
- Sari


Oma treenijakso heinäkuussa on ollut aika heikko. Nyt pari viimeistä viikkoa on mennyt jonkinlaisen kurkkukivun ja yskän merkeissä eikä juokseminen ole tuntunut lainkaan hyvälle. Siksi osalle päivistä olen ainoastaan pyöräillyt tai jopa pitänyt kokonaan välipäiviä. Sykkeetkin olivat selvästi normaalia korkeammat. Vasta eilen ja tänään on lenkki tuntunut vähän paremmalta.

Seuraava kisa on jo ovella, eli kahden viikon kuluttua. Silloin on vuorossa SuperPeP, jossa kuitenkin juoksen perusmatkan sijasta pelkästään yhden kierroksen eli 57 kilsaa. Perusmatkalaiset lähtevät liikkeelle jo perjantai-iltana ja vähän sen jälkeen meikäläinen tarinoi vähän Barkley nimisestä kisasta. Tässä vielä viikonlopun ohjelma.





Perjantaina ehdimme ottaa lyhyen irtioton arjesta käymällä Siuntion kylpylässä ja viettämässä yksi yö hotellielämää. Illalla kävimme vähän kiertämässä vuoden 2018 Loppiaisrogan kartalla. Olipa hienoja maastoja. Kelin puolesta ilta oli hieno ja osa ajasta menikin enempi valokuvauksen parissa. 






Tällä viikolla saatiin kasaan myös Nuuksio Backyard Ultran reitin merkkaaminen. Itse kisaan reittimerkinnät tulee kyllä paranemaan, mutta näillä merkeillä voi reitillä käydä jo itsekseen harjoittelemassa, jos reitin perusrunko on tiedossa. Isoimmat polkujen risteykset on nyt merkattu siten, että risteyksen jälkeen reittimerkintä pitäisi näkyä siinä suunnassa mihin reitti jatkuu. Itse reittimerkintään on käytetty leveää maalarinteippiä, jossa on teksti "NBU". Reitin alkuun ei merkkejä ole laitettu vaan siinä reitti noudattaa puna-mustaa Nuuksion perusreittiä. Alla vielä kuva molemmista merkinnöistä.

NBU reittimerkintä

Puna-musta Nuuksion perusreitti
Alla vielä pari kuvaa Nuuksiosta.



Kevään kuulumisia ja punajuurta

Tämän viikon perjantaina julkaisimme uusimman Polkuporinoiden jakson, nyt aiheena punajuuri ja sen tuomat hyödyt niin perusruokavaliossa ku...