sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Kevät tulee

Edellisen Saariselkäviikon jälkeen ollaan taas päästy vähän juoksun makuun, kun sukset on nostettu varastoon. Hiihtokilometrejä ei lopulta tullut viidessä päivässä kasaan kuin 177 km, mikä oli vähän vähemmän kuin mitä olin etukäteen toivonut. Siihen kun lisätään pari aikaisempaa hiihtolenkkiä, ei tämän hiihtotalven kilometrit nousseet kuin vajaaseen 200 km. Se ei ole paljoa näin hyvänä lumitalvena.

Muuten juoksurytmin löytyminen on ollut hiukan hakusessa. Metsän puolella polut ovat niin huonossa kunnossa, ettei sinne ole paljoa asiaa seuraavien viikkojen aikana. Toisaalta pyörätiet alkavat olla jo lumesta ja jäästä puhtaat, joten niillä juokseminen onnistuu vähän liiankin hyvin. Vauhti tahtoo helposti karata vähän liian kovaksi, joten aika tarkkana saa olla.



Tällä viikolla on lumet saneet kyytiä vuoroin sateen ja vuoroin auringon sulattamina. Tiistaina kotiin juostessani kuului peltoaukean takaa metson kolkuttava ääni soidinmenojen merkiksi. Taitaa olla vasta toinen kerta, kun kuulen luonnossa tämän äänen, mutta ei siitä voi erehtyä. Sen verran selkeä se oli. Viereisen hevostallin hevoset olivat jotenkin levottomia. Mahtoiko johtua minusta vai metsosta.
Torstaina oli töiden jälkeen erikoista ohjelmaa, kun etupihalla kasvanut iso kuusi kaadettiin. Rungon paksuutta en mitannut, mutta käsiä siitä ei ympäri saanut, joten taisi se olla melko iso. Pätkittynä siinä oli 75 kpl sellaisia 33 cm pituisia pöllejä, eli mittaa puulle tuli vajaat 25 metriä. Kyllä sillä jonkin aikaa saunaa lämmittää.

Perjantaina ja lauantaina tulikin sitten tehtyä useampi tunti puuhommia. Pelkästään noiden oksien setviminen vie useamman päivän varsinkin kun lunta on maassa yli polvenmitan. Itse pöllien halkaisu ei ole ihan mahdoton homma, mutta sitten ne pitää vielä siirtää ylämäkeen takapihalle puuliiterin luokse. Siinäpä on hyvää treeniä.

Viikon saldoksi tuli runsaat 15 tuntia treeniä, jossa juoksukilometrejä yhteensä 110 km.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Kaunispää

Viimeiselle hiihtopäivälle ei ole jäänyt kovinkaan montaa hiihtämätöntä kilometriä tässä latuverkostossa. Käytännössä ainoat uudet ladut löytyvät Iisakkipään rinteen punaisesta ladusta sekä tuo pohjoisessa oleva Joikun Kota, jossa en vielä ollut käynyt. Sekä tietysti Kaunispää. Tämä lenkki tuli kierrettyä aamupäivällä runsaassa kolmessa tunnissa, jättäen mukavasti aikaa muulle rentoutumiselle. Aikaisempien päivien navakka tuuli oli hieman helpottanut, mutta Kaunispäälle noustessa se puhalsi taas ikävästi vastaan. Viimeiset pari kilometriä Kaunispäältä alas olivat melkoista alamäkeä. Latu oli vedetty edestakaisin rinteeseen, mutta silti vauhti nousi paikoin melkoisesti. Vielä nopampi tapa tulla alas olisi ollut tuon kävelyreitin käyttäminen. Sitä mainostettiin myös pulkkamäeksi, mutta en tiedä olisiko sitä päässyt pulkalla ehjänä alas. Pituutta pulkkamäellä oli 1200 metriä ja korkeuseroa 300 metriä!



Hieman yksinkertaistaen Saariselän latuverkosto muistuttaa perhosta, johon saa mukavasti suunniteltua kolme kappaletta noin 40-50 km pituista hiihtolenkkiä Saariselän keskustan ollessa lähtöpaikkana. Lännessä on tuo Tolosjoen ja Kulmakorven lenkki, idässä Kuukkelilampi, Taajoslaavu ja Rumakuru sekä etelässä Kakslauttasen, Kiilopään ja Rautulammen reitti. Lisäksi tuossa Kiilopään ja Saariselän välissä on suht tiheä latuverkosto, josta osa on jopa valaistu. Suurin ero Äkäslompolon latuihin on varmasti se, että täällä ladut kulkevat korkeammalla tunturissa. Itse latujen kunto jää ehkä hieman Äkäslompolon laduista, mutta toisaalta täällä on vedetty hienoja luontolatuja tunturiin, jossa maisemat ovat kuvankauniit. Myös latuverkoston pituus on Äkäslompolossa hieman suurempi. Toisaalta tämäkin riittää hyvin näin viikon mittaiselle lomalle. Riittäähän joillekin se 400 metrin ratakin useaksi päiväksi.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kulmakurulla

Neljäs hiihtopäivä on samalla toiseksi viimeinen päivä Saariselällä. Aika on mennyt nopeasti ja tuntuukin, että viikko on todellakin liian lyhyt aika näin hienoissa maisemissa. Tosin hiihtämisen puolesta yläkroppa oli tänään iltapäivällä jo sitä mieltä, että voiteluryhmä laitetaan tämän reissun jälkeen vaihtoon. Yhtään kunnollista voitelupäivää ei ole takana ja naapurilla on suksi luistanut paljon paremmin. Tää onkin näemmä välineurheilua.
Joka tapauksessa aamu valkeni auringon paisteessa vajaan 20 asteen pakkaslukemin. Ainut kartoittamaton alue tähän asti on ollut tuo läntinen puoli Saariselkää, joten sen suuremmin ei päivän reittiä tarvinnut miettiä. Lähdin liikkeelle Saariselän keskustasta kohti Tolosjokea ja siitä eteenpäin Kulmakurulle. Homma lähti liikkeelle heikosti, kun en meinannut löytää edes ladun lähtöpaikkaa. Latukartassa tuo Tolosjoelle kulkeva latu on merkattu lähteväksi kahdesta eri paikasta ja tietysti piti käydä kääntymässä ensin siellä väärässä paikassa. No, lopulta oikea paikka löytyi ja päästiin matkaan. Ensimmäiset kilometrit ovat helppoa maastoa, mutta jo eilisestä tuttu viima hivelee poskia mukavasti. Eilisestä viisastuneena olin ottanut mukaan kommandopipon, mutta eihän sitä vielä tässä vaiheessa tarvita. Reitti kulkee kapeassa solassa ja aina välillä vauhti nousee melko reippaaksi.



Kohta latu yhtyy Tolosjoen kanssa ja muutaman kilometrin jälkeen on edessä Tolosjoen tulipaikka. Jatkan matkaa saman tien, koska edessä on reipas nousu Kulmakurulle. Nousu on ainut pätkä koko Saariselän latuverkostossa, joka on merkattu mustalla värillä. Pituutta sillä on noin kolme kilometriä. Huomaan kuitenkin aika pian, että latu on vedetty edestakaisin rinteeseen, jolloin ei synny kovinkaan vaativaa nousua. Vain muutamassa paikassa joutuu turvautumaan haarakäyntiin. Toistaiseksi suksien pohjassa on vielä hieman pitovoidetta.
Ylhäällä Kulmakurun näköalapaikalla avautuu hienot maisemat. Maa näyttää aikoinaan revenneen kahtia, jättäen muutaman kymmenen metrin jyrkän pudotuksen kurun pohjalle. Suunnistaessa tämä tulisi varmasti ottaa huomioon reitinvalintaa tehdessä.



Matka jatkuu nyt etelään päin auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta suoraan kasvoihin. Tuuli tuivertaa takaa, joten meno on mitä parhain. Reitti palaa Pikku-harrinojan tulipaikan kautta takaisin Tolosjoelle ja jatkaa sitä pitkin jonkin matkaa. Tolosjoki on aikoinaa ollut ja on ehkä vieläkin kullankaivajien aluetta. Reitin varrella on vanhoja asuntovaunuja ja lahonneita hökkeleitä, joissa kullanhuuhtojat ilmeisesti majoittuvat kesällä kultaa huuhtoessaan.
Viimeiset kilometrit ennen Kakslauttasta ovat melkoista uurastamista. Maasto ei ole kovinkaan vaativaa, mutta suksi on vaan yksinkertaisesti huono. Pito on loppu ja luistoa nyt ei ole koko viikkoon ollut. Päätän pitää tauon Kakslauttasessa ja miettiä reittiä loppupäiväksi.
Kuuma mehu ja munkki piristävät hieman, mutta päätän sittenkin palata takaisi mökille melkeinpä suorinta reittiä. Kolme vuotta sitten Äkäslompolossa pisin hiihtopäivä oli runsaat 100 km käydessäni Levillä kääntymässä. Näillä suksilla ei olisi toivoakaan selviytyä sellaisesta reissusta. Tosin sinä talvena oli hiihtokilometrejä alla hieman enemmän kuin nyt.
Viimeinen runsas kymppi tulee suht mukavasti vaikka vastassa on taas tuo kylmä tuuli. Mökille tullessa on aikaa kulunut runsaat neljä ja puoli tuntia. Se on noin kymppi tunnissa, ultravauhtia.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Kuukkelilammen räiskäleet

Kolmas aamu valkeni vähän pilvisenä, mutta pakkasta oli eilistäkin enemmän mittarin näyttäessä 19 astetta. Aikataulusta ei kuitenkaan tingitty vaan liikkeellä oltiin jo yhdeksän aikoihin. Suksien huoltoryhmän vetäjä oli lyönyt hanskat naulaan ja luovuttanut vaikeiden olosuhteiden edessä. Liikkeelle jouduttiin siis lähtemään eilisillä pidoilla ja luistoilla.
Tällä kertaa ladut erkanivat coachin kanssa jo vajaan kilometrin jälkeen. Suuntasin tällä kertaa eteläisten reittien sijasta pohjoiseen tähtäimessä Kuukkelilammen kahvitupa. Alku oli helppoa latua Luttojokea myötäillen. Aamusta puhaltanut navakka länsituuli painoi miestä mukavasti eteenpäin. Saariselän hiihtohissit eivät vielä olleet käynnissä eikä rinteillä muutenkaan näkynyt kuin yksi rinnekone. Muutaman kilometrin jälkeen reitti Kuukkelilammelle erkani vasemmalle nousten Palo-ojan ja Palopää tunturin yli. Noin kolmen kilometrin yhtämittainen loiva nousu sujui eilisilläkin pidoilla hyvin. Tunturin huippu on runsaan 400 metrin korkeudessa ja vain joitakin hajanaisia puita kasvaa sen rinteillä. Länsituuli pääsee puhaltamaan melko navakasti ja reitin lähtiessä laskemaan Moitakurua ja Kuukkelilampea kohti on latu lähes ummessa. Tuiskulumi hidastaa vauhtia, mutta pystyssä pysyminen on pitkässä laskussa silti melkoisen työn takana.
Kuukkelilammelle saavun hieman ennen kahvituvan aukeamista, mutta kahvilan pitäjät ovat jo valmiita vastaanottamaan päivän hiihtäjiä. Runsaan tunnin hiihto palkitaan lämpimällä mehulla ja räiskäleellä. Nam. Vaihdan rauhassa kuulumisia ja kohta huomaan puoli tuntia kuluneen. Nyt pitääkin jatkaa matkaa, jota on jäljellä vielä melkoinen siivu.
Reitti jatkuu helppona kohti Luttoa ja siitä edelleen Vellinsärpimäojalle. Vastaan tulee viitta, jossa kertoo Luulammelle olevan 9,5 km. Noin kilometrin päästä tulee uusi viitta, jossa matkaa onkin 11,5 km. No, eiköhän se sieltä tämän päivän aikana vastaan tule.



Vellinsärpimäojalta reitti nousee hiljalleen ylöspäin. Maisema on rauhallinen eikä muita hiihtäjiä näy. Vaikka reitti kulkee tuntureiden välissä, pääsee länsituuli puhaltamaan kylmästi. Mitään eläimiä ei näy tai kuulu. Taajoslaavulta reitti kääntyy länteen kiertäen Luuvaaran rinnettä kohti Luulampea. Lyhyt nousu ja lasku kohti Luulampea, jonka aikana meinaa naama jäätyä kylmässä vastatuulessa. Luulammelle saavun 3 tunnin hiihtämisen jälkeen ja vastaan on tullut vain viisi hiihtäjää.
Alkuperäinen suunnitelma on hiihtää Kiilopään yli tunturikeskukseen, mutta vastaan puhaltava tuuli ei nyt houkuttele yhtään. Tähän keliin olisi pitänyt varautua paremmin. Päätänkin kääntyä kohti Saariselkää pysähtymättä edes Luulammen kahvituvalla. Edessä on kymppi suorinta tietä hiihtäen. Vasta Rumakurulla vastatuuli helpottaa ja viimeinen vitonen menee mukavasti mökkiä ja saunaa odotellessa.
Päivän saldoksi tulee neljän tunnin hiihtämiset

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Niilopää

Toinen hiihtopäivä Saariselällä on mennyt lähes samoja latuja kuin eilen. Kun aamulla keli näytti aurinkoiselta ja pakkasta vain 15 astetta sain coachin houkuteltua mukaan Kiilopäätä kiertämään. Matkaahan ei tuosta kerry ihan hirveästi, mutta maasto on sitäkin vaativampi. Lisäksi, kun mainostin kolmea kahvitupaa matkan varrella, oli matkaseura taattu.



Ensimmäinen pätkä Kiilopäältä Luulammen suuntaan on pelkkää ylämäkeä. Ladut on käyty aamulla ajamassa ja ne ovatkin loistavassa kunnossa. Valitettavasti voitelumestari on taas vähän tyrinyt ja pito ei kovassa ylämäessä ihan ole toiveiden mukainen. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko antaa kuitenkin anteeksi pienet virheet. Kohta olemmekin ladun korkeimmassa kohdassa ja alkaa pitkä lasku, jonka aikana vauhti kasvaa melkoisesti. Aamulla tehdyt panostukset eilistä paremman luiston aikaansaamiseksi ovat onneksi menneet hukkaan. Alhaalla päätämme jatkaa saman tien kohti Rautulampea jättäen Luulammen kahvituvan väliin. Leveä hiihtoura vaihtuu luontoladuksi, mutta maisema vain paranee. Latu nousee loivasti seuraavat kolme kilometriä tuntureiden noustessa molemmilla puolilla reittiä. Kohta nousu vaihtuu kumpuilevaksi laduksi ilman sen suurempia ylä- tai alamäkiä. Tuulta ei ole yhtään ja lämpötila nousee jo mukavan tuntuiseksi. Pian latu laskeutuu Rautulammen jäälle ja lammen toisella reunalla näkyy päivätupa. Tässä kohtaa ei kuitenkaan ole kahvitupaa vaan ainoastaan satunnaisten hiihtäjien lämmittämä kämppä.
Lyhyen kartanlukemisen jälkeen jatkamme matkaa. Edessä on kahdeksan kilometrin matka seuraavalle tuvalle, jossa olisikin sitten pientä purtavaa tarjolla. Välissä on kuitenkin kaksi melko suurta nousua ja laskua. Otamme matkanteon rauhallisesti ja nautimme auringosta. Välillä on pakko pysähtyä ja vain katsella ympäriinsä tätä mahtavaa maisemaa. Metsäiseen maisemaan tottuneelle talvinen ja puuton tunturimaisema on niin erilainen, että siihen ei ihan heti kyllästy. Tämän jälkeen osaa taas arvostaa etelän risukkoa.



Tiukat alamäet on helpompi laskea poikkeamalla ladulta ja laskemalla ne vähän loivemmin. Tuuli on kovettanut lumen pinnan ja laskeminen onnistuu lähes missä tahansa. Saan kuitenkin huomata, ettei hanki kanna ihan kaikkialla. Pienet kaatumiset eivät kuitenkaan haittaa.
Niilanpään tupa tulee juuri sopivasti, nyt onkin jo sopiva aika juoda se mehu tuoreen munkin kanssa. Valitettavasti saamme huomata, ettei tässäkään ole muuta tarjolla kuin viileänä seisova päivätupa. Väkeä on tupa täynnä ja kaikilla näyttää olevan omat reput ja tarjoilut esillä. Ei sillä munkilla niin väliä, mutta jano on jo melkoinen. Seuraava pysäkki on Kiilopää ja muuta mahdollisuutta ei ole kuin jatkaa kiltisti matkaa. Onneksi matka on lyhyt ja reitti helppo. Ne hiihtomerkit, joita mainostin olevan 50 metrin välein, ei sitten coachin mukaan ole 50 metrin välein. Sen verran niitä tuli vastaan ilman, että Kiilopään tunturikeskusta olisi näkynyt. Eli sekin tuli selvitettyä.
Lopulta saavumme Kiilopään tunturikeskukseen ja päivän uurastus on saatu päätökseen. Tyytyväisinä istumme kahvilan pöytään kuuman mehulasin ja tuoreen munkin ääreen. Aika pienestä sitä lopulta sen tyytyväisyyden löytää.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Sääriselkä

Edellisestä kirjoituksesta onkin kulunut jo pari viikkoa ja se aika on valitettavasti suurimmaksi osaksi mennyt sairastellessa. Juuri kun olin ulkoillut neljä viikkoa vähän vapaammin ja aloittanut harjoittelut seuraavaa kisaa varten niin iski sen verran paha kuumeilu ja räkätauti, ettei viitsinyt riskeerata tuon ulkoilun kanssa. Taukoa tuli useampi päivä. Lisäksi kun tulossa oli talviloma Saariselällä, jossa oli tarkoitus saada kasaan joitakin hiihtotunteja, niin halusin vielä vähemmän riskeerata mitään.

Saariselälle on kotoa pitkä matka, ei voi muuta sanoa. Tulomatka oltiin jaettu kahtia yöpymällä matkalla Oulussa. Se helpotti huomattavasti, mutta vei samalla yhden päivän enemmän. Lopputulos ei taida kuitenkaan paljoa muuttua, kun täällä pääsee ladulle paremmin levänneenä. Eilen tuntui vielä keinumista autossa istumisesta, mutta tänään oli täysin palautunut. Paluu kotiin ajetaankin yhdellä heitolla ja se voikin tuntua jo melkoiselta.

Tänään on kuitenkin vietetty ensimmäinen päivä ladulla. Aamulla pakkasta oli noin 10 astetta ja taivas oli pilvessä. Yöllä oli tullut pari senttiä lunta ja se asettaa aina pientä haastetta voitelun suhteen. Vuokraamamme mökin taloyhtiöllä oli pihassa suht hyvä suksihuoltohuone, jossa uudelle lumelle tarkoitettu purkkivoidetta tuli käytettyä suksenpohjiin. Matkaan päästiin aamulla yhdeksän aikaan.
Koska aikaisempaa kokemusta talvisesta Saariselästä ei ole, niin lähdimme kokeilemaan Kiilopään itäpuolelle sinisellä merkattua latua. Suksissa oli melkoisen hyvä pito, mutta luistossa oli paljon toivomisen varaa. Olimme juuri perinteisenlaisia turisteja ja ensimmäiset kilometrit menivätkin valokuvia ottaen ja maisemia ihaillen.



Määränpäänä olleessa Rumakurussa oli tarkoitus pitää taukoa ja nauttia mehumunkit, mutta eihän siellä ollut kuin päivätupa ilman mitään varsinaista kahvilaa. No, munkit jäi syömättä ja matka jatkui. Tästä eteenpäin coachi lähti omia latuja ja meikäläinen omia. Suuntana oli nyt etelämpänä ollut Luulampi ja Rautulampi. Tosin Luulammelta eteenpäin ei olisi kuin ”luontolatu”, mikä tarkoitti yhdellä kelkalla ajettua perinteisen latua. Mutta sehän sopii hyvin ja maisema oli aivan mahtava. Pieni lumisade ei haitannut vaan päinvastoin vauhti pysyi alamäissä kohtuuden rajoissa.
Rautulammelta luontolatu nousee jyrkästi rinnettä ylös ja syke nousee mukavasti. Vastaan ei tule ainuttakaan hiihtäjää ja edellinen vastaantulija oli latukelkka. Siitäkin on aikaa toista tuntia. Rinne jatkuu latumerkkien tullessa vastaan 50 metrin välein. Vaikka taivas on synkkä, ei tule sellaista tunnetta, että tulisi kääntyä takaisin. Ensimmäisen tasanteen kohdalla näkyy poroja, jotka jatkavat lepohetkeä hiihtäjästä välittämättä. Aurinko tunkee läpi pilviverhon ja valaisee pienen kohdan tunturin rinteessä.
Ensimmäinen pitkä alamäki alkaa. Tuuli on kinostanut lunta aaltomaiseksi ja latua on paikoin vaikea erottaa. Onneksi hanki kantaa tunturissa, eikä latua ole pakko seurata. Sanoinkuvaamatonta vapaudentunnetta. Kokeilen hiihtää rinnettä alas omaa uraa ja sehän onnistuu. Hiihtomerkkien seuraaminen on kuitenkin parasta, kun matkassa ei ole kuin puhelin ja senkin toiminta tunturissa on epävarmaa.
Vauhti kasvaa alamäessä melkoiseksi. Vanhojen kasari-terinitttien tuulenkestävyys ei ole vaadittavaa luokkaa ja ylämäessä tullut hiki alkaa tuntua selässä. Myös korvat ottavat hieman itseensä alamäessä. Kohta hurmos on ohi ja edessä on mukava loiva ja pitkä ylämäki, siinä saakin taas lämmöt nostettua entiselle tasolle.
Ylämäkeä tahkotessa kuuluu kurnuttava ääni. Ensin ajattelen sen tulevan sauvasta, kun isken sen jäiseen rinteeseen, mutta pysähtyessäni ääni jatkuu. Parin minuutin ihmettelyn jälkeen huomaan alarinteessä riekon, joka kurnuttaa sammakon lailla. Valitettavasti kamera on sitä mieltä, että tällä kelillä ei paljoa kannata nokkaansa ulos laittaa ja palaa takaisin linssinsuojuksen taakse. Yritän matkia riekon ääntä, mutta se taitaa tunnistaa meikäläisen ulkopaikkakuntalaiseksi. Taitaa olla pientä tekemistä tuossa murteen hanskaamisessa.
Viimeinen pätkä Niilanpäästä Kiilopäälle menee mukavasti, aurinko näyttäytyy ja lunta tulee hiljakseen. Vastaan tulee pariskunta, jolla on mukanaan kolme koiraa. Yksi koirista näkyy ennen muuta seuruetta ja luulen sitä ensiksi poroksi. Nopeista liikkeistä ajattelen sen olevan ehkä nuorempi poro, mutta vähän se kuitenkin ihmetyttää. Lopulta koko seurue tulee tunturin laelta esille ja tunnistan nuoremman poron koiraksi.
Kiilopäältä Saariselälle on matkaa kymmenen kilometriä leveäksi ajettua uraa. Matka etenee nopeasti ja vastaan alkaa tulla sitä enemmän hiihtäjiä mitä lähemmäksi Saariselkää saavun. Olen mökillä vähän kahden jälkeen ja sauna on lämpimänä odottamassa. Loistava alku lomalle.

Treeniyhteenveto 2023

Vuotta on vielä pari päivää jäljellä, mutta tässä vähän yhteenvetoa treeneistä (päivitetty 2.1.2024). Datat tulee Polar Flown puolelta: Koko...