sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ratkaisukeskeisyyden ajatuksia kulminaatiopisteessä

Meillä oli mahdollisuus saada keskusteluhetki jääkiekkolegendan ja vaikuttajan Sakari Sakke Pietilän kanssa. Sari ja Sakke keskustelivat coachin roolista, elämän haasteista ja iloista, ratkaisukeskeisyydestä, addiktioista ja intuiostakin - monipuolinen tarina kuunneltavissa linkin takaa:




Sakari on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti valmentajuuden lisäksi, ja hän sivuaa useammassa otteessa ratkaisukeskeisyyden ideologiaa. Sari puolestaan on ratkaisukeskeinen työnohjaaja, ja hän kirjoitti muutaman rivin ratkaisukeskeisyydestä. Mitä se oikeastaan on.

RATKAISUKESKEISYYS (by Sari Heerman)

Ratkaisukeskeinen työskentely antaa työvälineitä haasteiden ratkaisuun tai auttaa kehittämistyössä. Välillä meidän voi olla vaikea sanoittaa asioita, ja erilaiset avoimet kysymykset ohjaavat meitä miettimään syvemmin ja löytämään niitä vastauksia, joita meissä jo on.  Vakka Apulanta laulaa, ettei viisaus asu meissä, niin uskallan olla tästä eri mieltä :-)

Ratkaisukeskeisyys perustuu ydinperiaatteeseen, että korjaa vain rikki olevaa. Ratkaisukeskeinen työmenetelmä hyödyntää osapuolten osaamista. Siinä ei paneuduta ongelmiin, tai lähdetä kaivelemaan menneisyyttä, vaan huomio suunnataan tulevaisuuteen, jossa ratkaisut löytyvät. Ratkaisukeskeisyys on voimavarakeskeistä, sillä vahvistetaan uskoa onnistumiseen, se on käytännöllinen lähestymistapa, joka ei kikkaile vaan toimii yksinkertaisesti, mutta positiivisesti ja jopa leikkisästi. Ratkaisukeskeisyydessä korostuu tekeminen, kokeilu ja arviointi. 

Kun halutaan muutosta, on hyvä miettiä tavoitetta. Onko muutos vain muutoksen takia, vai haetaanko sillä jotain erilaista, ehkä parempaa olotilaa esimerkiksi. Mikä on se minun tavoitteeni? Tavoitteet määritellään arkisiksi, ja riittävän pieniksi, jotka ovat määrittelijän näkökulmasta tärkeitä. Tavoitteiden on hyvä olla konkreettisia, mutta silti huomioidaan mahdollisuuksien lisäksi myös mahdolliset riskit. Tässä ratkaisukeskeinen terapeutti tai valmentaja on hyvä apu, sekä määrittelyssä että matkan varrella seurannassa, miten tavoitteet saavutetaan. Hän ei anna valmiita vastauksia, vaan hän auttaa vastausten löytämisessä avointen kysymysten avulla tai menetelmillä. 

Sakke mainitsee asteikko-menetelmän haastattelussa, ja se on oiva yksinkertainen työväline monissakin tilanteissa. Itse käytän asteikkoa hyvin usein niin kotona kuin työssäkin. Joskus voi olla vaikea ilmaista kielellisesti tilannetta, ja asteikon avulla hahmottaa tilanteen paremmin. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysäyttää joku hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. 

Miten asteikkokysymystä voi käyttää? Sitä voi käyttää käytännössä missä kohtaa vaan, esim. motivaation tarkastelussa, itseluottamuksessa, muutostilanteessa tai edistymisessä. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysähtyä hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. Sen voi tehdä vain kysymällä, mutta paperille piirtämällä se hahmottuu aina paremmin, jolloin käytössä on useampi aisti.

Ennen kysymystä valmistelemme taustaa ja kerromme, että käytämme asteikko 0-10, jossa 0 tarkoittaa huonointa tilaa ja 10 ns ihannetilaa. Sitten määritellään nykytilanne, minne se asettuu asteikolla.  Sen voi tehdä yksinkertaisella kysymyksellä: "Kun arvioit tilannetta asteikolla 0-10, missä olet nyt?". 

Tämän jälkeen määritellään tavoitetilan paikka asteikossa. Haetaan sitä tilaa, mikä on itselle riittävän hyvä. Sen ei aina tarvitse olla 10, vaan tekijä itse määrittää sen. Sen jälkeen keskustelua voidaan jatkaa keskustelemalla, miten tavoitetilaan on päästy. Ketkä ovat auttaneet siinä. Miten onnistui, mitkä asiat toimivat jne.  Oheiseen kuvaan olen hahmottanut yksinkertaisesti asteikkomenetelmää.

Vielä tavoitetilan jälkeenkin voidaan pohtia, mitä pitäisi tapahtua, että asteikossa pitäisi päästä vielä pidemmälle. "Mitä sinä voisit tehdä päästääksesi 7,5 tilasta kahdeksaan. Ketkä voisivat auttaa tässä?" Valmentaja/terapeutti ohjaa keskustelua avointen kysymysten avulla, mutta hän ei anna vastauksia, sillä kaikki vastaukset ovat henkilöllä itsellään. Itse käytän jonkin verran sitä, että "kuulen sinun sanovan" tai vastaavaa, jos tilanne tuntuu jumittuvan. Silti se on minun kuulemani, eikä oletus, ja näin ollen toinen voi viedä keskustelua siitä eteenpäin haluamallaan tavalla.


Joskus kun puoliso tai lapset heräävät aamulla kärttyisänä, valittavat ehkä surkeaa synkkää säätä tai ikäviä hommia, joita päivä tuo tullessaan, heidät voi pysäyttää kysymällä, missä he ovat asteikolla 0-10 juuri sillä hetkellä? Siitä sitten siirretään huomio parempaan tilaan, jatkamalla missä he haluaisivat olla tai mikä olisi hyvä kohta olla, jotta olo olisi parempi. Tässä kohtaa aamua itse keskittyisin siihen, mitä voimavaroja heillä on, jotta tilanne paranisi. Jos niitä ei heti lähde löytymään, rakkaiden kohdalla lähtisin hieman auttamaankin. "Hei, sinähän olet sinnikäs juoksukisoissakin, etkö olekin?". Kun voimavaroja ja vahvuuksia alkaa löytymään, se voi jo pelkästään auttaa eteenpäin positiivisen olon löytymisessä. Leikkiä kannattaa jatkaa vaikka aamuvalmistelujen ohessa. "Mitä muita vahvuuksia sulla voisi olla, joiden avulla päivästäsi tulisi parempi?". Tässä tulee se toinen oppi, eli se mihin keskitymme, kasvaa ja huomio vahvuuksiin parantaa oloa sen sijaan, että ryvemme huonoissa energioissa. 

Meillä kotona minä käytän näitä menetelmiä. Mikaelin työkalupakissa on vahvana huumori, kiusoittelevat kommentit joilla ruttunaamankin saa hymyilemään. Minuun ainakin se toimii. 

Kannattaa kokeilla, sillä iloisena ja onnellisena elämä on huomattavasti mukavampaa. 




sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Robson Lindberg - urheilijan elämää aivovamman kanssa

Tämän viikon jakso Polkuporinoissa oli pysäyttävä tarina Robson Lindbergin aivovammasta ja hänen periksiantamattomastaan työstä taistella itsensä takaisin urheilun pariin. Monet asiat saavat uuden perspektiivin kuunnellessa Robsonin tarinaa. Pääset kuuntelemaan jakson alla olevan linkin kautta. Jakson lisäksi Robson kirjoitti blogiin teemalla "Mitä jos".





Mitä jos?

Siinä minä istuin, neurologin vastaanotolla. Taas kerran. Olin juuri vastannut neurologin kysymykseen: “Kerro mitä tapahtui 18.2.2016, ja miksi olet täällä?” Taas. Olin niin väsynyt. Taas. Olin niin kujalla, kivuissa ja sekaisin kaikesta mitä oli viimeisen vuoden aikana tapahtunut ja ihan lopussa. Taas. Lääkäri oli valistanut minua vammastani ja mihin kykyni tulisi riittäämään elämässäni tästä eteenpäin. Taas. Sain kuulla, että minua ei kannata kuntouttaa. Taas. Jouduin tekemään valtavasti töitä, että silmät pysyivät auki. Taas. Aivovammani tuottama väsymys esti minua lyömästä edessä olevani lääkäriä, kun hän nämä asiat minulle luetteli. Tuttu tilanne. Taas. Tämä tapahtui joka kerta kun kuulin miten minua määritellään vaikka olin sanonut niin monta kertaa että olen valmis tekemään töitä kuntoutukseni eteen. Tämän aikana pyöri mielessäni yksi asia.

Mitä jos?

Taas se sama kysymys pyöri mielessä. Olin lukenut ja kuullut ihmisistä, jotka olivat kuntoutuneet aivovammasta. Olin aivan varma, että minua kannattaisi kuntouttaa. Olin varma, että ne valkotakkiset olivat väärässä. Minusta he eivät ikinä kysyneet mitä edistystä olin tehnyt. Ja jos kysyivät niin he eivät ainakaan ymmärtänyt edistysaskeleitteni suuruutta. Minä ymmärsin, minä juhlin niitä päivittäin.

Ai millä tavalla?

No tekemällä seuraavan treenin niin hyvin kun voin. Ottamalla sen seuraavaa askeleen. Minkä pituisen askeleen? Mikromillin. Tai siltä se tuntui. En ikinä pitänyt seuraavaa treeniä itsestään selvyytenä. Olin niin huonossa jamassa, että ekoilla kerroilla minut piti viedä autolla punttiksen ovelle ja takaisin. Kun olin treenin tehnyt, olin niin väsynyt, että en muistanut omaa nimeäni. Treenin pituus? 10 minuuttia ja sykkeet max 120. Eihän siinä edes hiki tullut. Mutta olin tehnyt treenini. Kerroin kerta toisensa jälkeen, yritin taistella että saisin elämäni takaisin, eli: kykyni urheilla takaisin, eikä minua uskottu. Joka kerta kun istuin lääkärin edessä, anelin ja rukoilin että he antaisivat minulle mahdollisuuden.

“Mene kotiin, nuku ja odota eläkepäätöstä. Nämä kuvantalöydökset ovat sen verran mittavat, ettei kannata mitään tehdä”. Taas.

Mitä jos?

En itse uskonut täysin siihen, että vielä joskus urheilisin kuten ennen vammaani. Ei ollut mitään takeita. Minulle alkoi jossain vaiheessa valjeta, että vammani olivat aika mittavat. Mutta se ei minua hidastanut. Olin tehnyt itselleni lupauksen: Häntä, joka tuijottaa peilistä takaisin 80-vuotiaana, ei kaduttaisi. Ei mikään. Kaikki oltaisiin tehty. Vaikka menisi päin helvettiä. Kaikki merkit viittasivat siihen että en onnistuisi. Siis muiden mielestä. Se epäilys oli käsinkosketeltava, kun kerroin kysyjille tavoitteeni raapia kynsin hampain itseni takaisin urheilumaailmaan. Muut olivat järkeviä. Muut näkivät sen, mitä itse en ikinä jaksanut ajatella, sitä työn määrää mikä olisi edessä.

Mutta he eivät tienneet, että olin niin pahasti rikki, niin kivuissaan ja niin pohjalla, että en ollut edes päättänyt jos haluan elää. Olin 30-vuotias enkä osannut selittää miten kävellä kotiovestani lähikauppaan. Aivovammani oli vienyt minulta kaiken. Jopa epäonnistumisen tunteen.

Kukaan muu ei tiennyt, että olin tehnyt sen tärkeimmän asian elämässäni, olin päättänyt antaa kaiken kuntoutuakseni edes yhden promillen. Olin tätä päätöstä tehdessäni pakottanut aivovammani katsomaan minua minun ehdoillani. Olin vihdoin saanut mahdollisuuden näyttää mitä päätös ja intohimo voi saada aikaiseksi. Enkä aikonut antaa tilaisuuden mennä sivu suun. Ensisijaisesti, olin valmis juhlimaan, jos saisin edes vähän harrastaa liikuntaa. Toissijaisesti, halusin kirjoittaa lääketiedettä minun tapauksessa uudestaan.

Ja kaiken tämän sytytti yksi kysymys ja jokainen epäilys, oli se oma tai vieras, heitti vaan lisää bensaa liekkeihin.

Mitä jos?

Kuvat James Mitchell sekä Wilhelm Öhman






maanantai 7. joulukuuta 2020

Ultrapyöräilijä Samuli Mäkinen

Tällä viikolla saimme hienon mahdollisuuden sukeltaa ultrapyöräilyn maailmaan Samuli Mäkisen silmin. Samulin jakso Polkuporinoissa löytyy alla olevasta linkistä. Samuli kirjoitti myös keskustelemistamme aiheista blogikirjoituksen alla.


 

Retkeily, pitkien matkojen taittaminen ja randonneurpyöräily ovat yhtä vanhoja kuin polkupyörä itse, pitkästi toista sataa vuotta. 1800-luvun lopulla järjestettiin kilpailu, jolla oli määrä osoittaa pyörän erinomaisuus kulkuvälineenä, ajamalla 1200 kilometriä Pariisista Brestiin ja takaisin. Tapahtumasta muodostui pitkäikäisin voimissaan oleva pyöräilytapahtuma, sillä sitä järjestetään edelleen, joka neljäs vuosi. Enää vuosikymmeniin kyseessä ei ole ollut varsinainen kilpailu, vaan yhteinen haaste jossa on ilman mukana kulkevaa huoltoa kuljettava annettu reitti alle 90 tunnissa. Tuosta muinaisesta tapahtumasta on muodostunut kokonainen kulttuuri, randonneurpyöräily. Randonneurien pyöräilytapahtumia kutsutaan breveteiksi ja niiden ohjelmana on polkea määrätty matka, yleensä 200-1400 kilometriä, sääntöjen määrittämässä aikarajassa. Brevettejä ajetaan ympäri maailmaa, joissakin maissa aktiivisemmin ja suurempina, monissa toisaalta epämuodollisesti ja pienin järjestelyin, kuten Suomessa.



Viime vuosina on syntynyt useita uusia tapahtumia ja oma skenensä seikkailullisten ilman mitään tukea ajettavien ultrapyöräilykilpailujen ympärille. Kilpailuja järjestetään niin poluilla, hangessa kuin maanteilläkin, joko määrättyä reittiä pitkin tai vapaasti rastien välillä suunnistaen. Näissä säännöt yksinkertaisuudessaan toteavat, että matka on taitettava omin voimin ilman apua yhtenä etappina, ensimmäinen maalissa voittaa. Kilpailujen pituus voi usein olla pari viikkoa tai enemmänkin.

Itse olen harrastanut pyöräilyä puoli elämääni kaikenlaisissa muodoissa. Välillä keskityin myös retkimelontaan ja salitreeniin, mutta joskus 2013 tutustuin brevetteihin ja rajojen koetteleminen pyöräretkien päivämatkoja venyttämällä ja vauhdikkaaseen etenemiseen keskittyen vei mukanaan. Pidempiä brevettejä ajaessa opin itsestäni jotain uutta jokaisen pidemmän reissun myötä ja onnistuminen, haasteista selviäminen, tuntui mahtavalta. 2015 ajoin ensimmäisen kerran Pariisi-Brest-Pariisin, joka oli siihen mennessä suurin haasteeni. Koko reissu oli jännittävää uuden alueen tutkimista, eikä pelkästään maantieteellisesti. Kun tiesin pystyväni pitkiin matkoihin, piti päästä kokeilemaan mihin sillä pääsee millaisiin seikkailuihin voi päätyä. Seuraavana vuonna ajoin ensimmäisen kerran Transcontinental Racen, Belgiasta Turkkiin, muutaman vuoristoissa sijaitsevan rastin kautta. Useiden Alppinousujen jälkeen, nukuttuani Montenegrossa kadulla kulkukoirien kanssa, väisteltyäni metsäpaloa Bosniassa ja kamppailtuani sään kanssa myrskyisillä vuorilla ja helteisissä laaksoissa, pääsin perille naapurimantereen laidalle. Seuraavana vuonna päätin ottaa revanssin, kunnon tahdilla alusta lähtien kun nyt tiesin siihen pystyväni. Reititystoilailuista ynnä muusta huolimatta ehdinkin kymmenen ensimmäisen joukossa maaliin. 

Paris-Brest-Paris 2019
Paris-Brest-Paris 2019


Samana syksynä ajoin Suomen halki Ruskassa, joka järjestettiin tuolloin ensimmäisen kerran. Parin tuhannen kilometrin haaste Hangosta Jäämerelle oli mahtava kokemus. Ruska järjestetään vuosittain, vaihtelevalla reitillä, mutta vastaavalla teemalla, se on mainio tapa koetella kykyjään ja kokea seikkailu lähellä kotia.

2018 lykkäsin horisonttia seuraavan portaan kauemmas, kun Nothcape-Tarifan reitti vei 7400 km Euroopan halki pohjoisesta etelään, määrättyä reittiä paljolti pienehköillä teillä pysyen. Saman kilpailun jatkuessa kolmannelle ja neljännelle viikolle, oli edessä taas uusia kokemuksia. Jatkuvasti kilpailua eläen noin pitkä aika tuntui kiinnostavalla tavalla erittäin rauhalliselta ja pelkistetyltä, vaikka samaan aikaan kaikki aika oli syytä käyttää etenemisen kannalta tehokkaasti, pitää aamutoimet lyhyinä ja tauot harvassa. Tulinkin kolmantena maaliin, vaikka tässä vaiheessa kilpailijoiden erot alkoivat olla jo kellon sijaan kalenterista seurattavaa luokkaa.

Haasteita pitää olla, joten 2019 päätin asettaa vakavasti otettavan pohja-ajan Suomen päästä päähän pyöräilemiselle. Ajoin Hangosta Nuorgamiin vajaassa 62 tunnissa, omin avuin, kaikki tarvittava laukuissa mukana ja eväät matkan varrelta ostaen. Monen päivän kilpailuihin verraten tämä oli sprinttimatka, joka toi haastoi pitämään tahtia eri tavalla, koko matka täysiä. Kokemus oli mahtava, tutun maan kokeminen kokonaan yhdellä ajolla ja näyttävän haasteen suorittaminen ja onnistuminen. Seuraava päivä meni melkein liikkumatta, Tenon varrella mökissä maaten, mutta sinällään suurempia ongelmia ei ollut ja kaikki meni hyvin. Ultramatkoista palautuminen on jokaisen kilpailun myötä helpompaa, kun kroppa oppii ja kehittyy, mutta niiden tuoma rasitus on todella perusteellinen, välittömiä vahinkoja korjaillessa menee jokunen päivä ja aiemman kunnon palautumiseen menee pidempään. Muutaman viikon päästä olin kuitenkin taas Transcontinental Racessa, onhan se tavallaan nähdäkseni kategoriassaan ehkä merkittävin kisa.

Hanko-Nuorgam 2019


Kilpailujen ohella olen myös retkeillyt paljon, lyhyitä retkiä ympäri eteläisempää Suomea, välillä Lapissakin. Kun pitkien matkojen taittaminen alkaa olla hanskassa ja eteneminen ennakoitavaa, kiehtoo seikkailun hakeminen erämaisemmista ja seikkailullisemmista ympäristöistä jatkuvasti enemmän. Kilpailu sinällään luo hyvän kehyksen seikkailulle, kun sään selkenemistä ei jäädä odottelemaan ja esteistä huolimatta mennään aina eteenpäin, joten seikkailua löytyy kaikkialta. Näyttävimmät ympäristöt ja olosuhteet sekä uudet kokemukset kuitenkin houkuttelevat, joten tulevana kesänä lähden Kirgisian vuorille Silk Road Mountain Raceen, jos matkustusrajoituksista silloin on päästy.

Tarkempia tarinoita reissuistani osoitteesta: https://samulimaekinen.wordpress.com/

sekä https://www.instagram.com/sml_mkn/

Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

  MUUTTOLINTUJEN AIKAA Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteis...