Vapaalaskija Mika Fält

Polkuporinoilla oli hieno mahdollisuus porista vapaalaskija Mika Fältin kanssa Äkäslompolossa heinäkuussa. Pääset kuuntelemaan jakson esimerkiksi alla olevan linkin kautta.

Tämän lisäksi Mika kirjoitti vielä omaa tarinaansa blogiin, joka löytyy linkin alta.

 

Olen Mika Fält, vuonna 1977 syntynyt liikunnanopettaja, valmentaja ja vapaalaskija. Ollessani kolme-vuotias vasen käteni ja jalkani halvaantuivat, josta minulle jäi pysyvä liikuntarajoite. Invalidiprosenttini on 60. Laskennallinen haittaprosentti ei kaikissa tapauksissa kuitenkaan kerro täysin yksilön toimintakyvystä, mutta ehkä helpottaa hahmottamaan konkreettisemmin mistä vammassa on kysymys.

Aloitin lasketteluharrastuksen Uudenmaan CP-yhdistyksen laskettelukursseilla Paloheinässä Helsingissä ollessani neljävuotias. Alppihiihto pysyi ns. toisena harrastuksena uinnin ohella myös koko kilpauimarin urani ajan. Harjoittelin vakavasti uintia 18 ikävuoteen asti. Lopetettuani uinnin alkoi laskeminen kiinnostaa vielä enemmän. Kävin mm. ensimmäisenä liikuntarajoitteisena Suomen hiihdonopettajat Ry:n kurssin ja olen toiminut hiihdonopettajana mm. Talmassa, Laajavuoressa, Luostolla ja Sallassa. Samoihin aikoihin fysioterapeuttini ja valmentajani Mikko Avela, joka itse asiassa opetti minut pienenä laskettelemaan, sai houkuteltua kokeilemaan kepin kiertämistä ja loppujen lopuksi olin alppihiihdon paramaajoukkueessa vuosina 1996-2002.

2002 osallistuin ensimmäisiin vapaalaskukilpailuihin Kilpisjärvellä ja siitä lähtien takamaastot ovat vieneet mukanaan ja olen urheillut rinteiden ulkopuolella ammattimaisesti yhteistyökumppaneiden tuella. Iso kiitos urani alkuvaiheessa Salomonille, joka uskalsi aikanaan tehdä yhteistyöpäätöksen sekä Kimmo Oivolle, joka oli minua silloin ja edelleen eteenpäin puskemassa!

Vuonna 2013 tein, ainakin fyysisesti ja valmistautumisen kannalta suurimman projektini tähän asti. Minä, Arto Majava, Sami Sarsama ja Mika Selroos kiipesimme maantieteellisen Euroopan korkeimmalle vuorelle, Mt Elbrusille (5642m), Eteläreittiä ja laskimme alas huipulta suksilla. Huiputuspäivä oli yksi rankimmista ja pitkäkestoisimmista suorituksista, mitä olin siihen astisen urheilu-urani aikana tehnyt. Kiipeämiseen meni aikaa aika tarkalleen 9 tuntia huipulle ja laskuun takaisin perusleiriin, niin kutsutuille barreleille noin kaksi tuntia. 12 tuntia koko ajan liikkeessä ohenevassa ilmassa oli todella kova ponnistus, josta tuskin olisin selvinnyt ilman retkikunnassa olleiden ystävieni tukea ja apua. Koenkin olevani hyvin etuoikeutetussa asemassa, koska olen aina päässyt harrastamaan erittäin taitavien laskijoiden kanssa ja laskuyhteisö on aina ottanut minut vastaan erittäin hyvin kyseenalaistamatta vammaani tai tekemisiäni. Koen että meillä on aina ollut molemminpuolinen arvostus muiden aktiivilaskijoiden kesken.

Nyt on käynnissä uusi retkikuntaprojekti. Lopullinen tavoitteeni on globaalin tilanteen salliessa vuoden päästä olla Chilessä 6108 metriä korkealle kohoavan Marmolejo-vuoren huipulla valmiina laskemaan sieltä alas. Sitä ennen on vielä paljon tehtävää. Valmistautuminen rakennetaan Covid-19 epidemian myötä mahdollisuuksien mukaan läheltä kauas periaatteella. Tulen ensi talven aikana kulkemaan Skandinavian korkeimpien huippujen, Haltin, Kebnekaissen sekä Galdhöpiggenin sekä Sveitsin Urner Haute Route -vuoristovaelluksen kautta kohti Marmolejoa. Edellyttäen toki, että olosuhteet sallivat matkustamisen Skandinaviassa ja keväällä Eurooppaan. Valmistautumista ja sitä, miten homma etenee voi seurata instagramissa seuraamalla esteproject2021 -tiliä, jota rakennamme yhdessä vuoristo-oppaan ja retkikunnan jäsenen Juho Lukkarin kanssa.

Tämän projektin myötä rakennamme hyväntekeväisyyskampanjan Suomen CP-liiton kanssa. Kaikki raha, jonka retkikunta saa kerättyä ja joka ylittää retkikunnan toteuttamiseen tarvittavan budjetin, ohjataan Suomen CP-liitolle nuorten liikuntatoiminnan kehittämiseen. Olen itse saanut ensimmäiset oppini lasketteluun CP-liiton paikallisjärjestön Uudenmaan CP-yhdistyksen laskettelukurssilla. Ne ovat aikoinaan toimineet alkusysäyksenä sille, mitä olen urani akana päässyt kokemaan ja tekemään ja olen sitä ikuisesti kiitollinen ja ylpeä, kun minulla on mahdollisuus olla mukana antamassa takaisin, mitä olen saanut.

Tällä hetkellä työskentelen Muoniossa vastuuvalmentajana Freeride Academy Muonio -vapaalaskun valmennushankkeessa, joka on Muonion lukion sekä Lappia ammattiopiston yhteinen ESR-rahoitteinen projekti. Meillä on valmennuksessa 13 nuorta lupaavaa vapaalaskijaa suksilla ja lumilaudalla. Olen ylpeä siitä, että saan osaltani olla jakamassa tietotaitoani eteenpäin nuorille urheilijoille sekä olla viemässä lajikulttuuria eteenpäin.

Nöyrimmät kiitokset yhteistyökumppaneilleni: Rossignol, Roxa skiboots, Fjällräven, Bolle, Saunawear, Respecta, Sealskinz sekä Fritschi Swiss bindings, joiden tarjoama välineistö mahdollistaa toimintani vuorilla ja tuntureilla!

PS. Jos tieto retkikuntamme hyväntekeväisyyskampanjasta saavuttaa yrityksiä tai yhteisöjä, jotka kokevat niin kuin me, että olemme tärkeällä asialla, niin minuun saa yhteyden polkuporinoiden kautta!

Oikein hyvää syksyä ja talven alkua ja nähdään tunturissa!

Toivoo Mika Fält

IG @mikafalt / @este_project2021

Heavy Metal Ultra 2020 - kisaraportti

Viime parjantaina julkaistiin Polkuporinoiden 2-vuotis juhlalähetys. Tuntuu välillä epätodelliselta, että olemme tehneet tätä jo kaksi vuotta ja jaksoja on ulkona noin 120 jaksoa. Tässä julkalähetyksessä kävimme läpi motivaatiota ja mitä se on meille tarkoittanut. Voit käydä kuuntelemassa jakson alla olevan linkin kautta.

 

Lisäksi tarkoituksenani on kirjoittaa omat kokemukset viime viikonlopun Heavy Metal Ultrasta. Edellisestä kisaraportista on kulunut jo tovi, kun kisaamaan ei ole koronan takia päässyt. Mutta tästä se lähtee.

Tausta kilpailulle oli siis se, että juuri tänä viikonloppuna meidän piti coutsin kanssa olla Coloradossa juoksemassa legendaarista Leadvillen satamailista, mutta edelleen koronan takia kaikki sikäläiset kisat peruttiin jo hyvissä ajoin kesällä. Sen tilalle piti löytää varakilpailu ja kun tässä on nyt tätä Backyardin ilosanoma välitetty kotimaassa, niin pitihän sitä sitten itsekin kokeilla, mistä tässä nyt sitten oikeasti on kyse.

Treenisuunnitelman kannalta sekä tietysti rajoitettujen matkustusmääräysten vuoksi varakilpailuksi valikoitui Virossa kilpailtu Heavy Metal ultra, joka kisattiin Leadvilleen nähden viikkoa aikaisemmin. Helpoksi kisan teki myös se, että kisapaikalle pääsi kulkemaan omalla autolla, jolloin tavaraa sai mukaan vähän enemmän.

Perjantaiaamuna lähtiessämme auto olikin pakattu kattoa myöden täyteen. Coutsin lisäksi matkassa oli mukana toinenkin huoltaja eli Tipi. Tämä helpottaisi huomattavasti huoltovastuuta, kun kaikki ei olisi vain yhden huoltajan varassa.

Perjantaina Viroon päästyämme ajoimme pienen kiertoajelun Tallinan keskustassa, kun navigaattori ei ollut ihan perillä suunnasta. Kisapaikka Keila oli onneksi vain noin runsaan 30 minuutin ajomatkan päässä satamasta. Saavuimme paikalle ja kisajärjestäjä Olle olikin paikalla kisakeskusta rakentamassa. Saimme kisamateriaalit ja lähdimme Tipin kanssa kiertämään päiväreittiä. Lämpötila oli iltapäivällä lämmin, mutta edellispäivän sateet olivat kastelleet maaston siinä määrin, että nurmikko ja heinikko olivat edelleen aika märkiä. 

Lähtö

Lyhyt tieosuus puolivälissä

Reittimerkintöjä niittyosuudella

Pähkinäpuumetsää

Reitti osoittautui varsin kauniiksi. Ensimmäiset pari kilometriä olivat kisakeskuksen ympäristössä kiertävää "latupohjaa" sekä pienen pientä metsäpolkua. Seuraavat kaksi kilometriä olivat avointen niittyjen keskellä juoksemista kapeaa polkua pitkin. Auringon paistaessa tämä osuus oli todella kuuma ja varjopaikkoja oli harvakseen. Kilometrit 4-6 olivat keskellä pähkinäpuiden muodostamaa metsää, jossa puut varjostivat ihanasti auringolta. Metsän vehreys oli käsinkosketeltavaa ja tätä osuutta odotin edellisten paahteisten niittyjen aikana aina innolla. Viimeiset sadat metrit kulkivat taas "latupohjia" kohti kisakeskusta. Nousua reitille ei tullut kuin noin 20 metriä per kierros ja reitin tekniset osuudet olivat yhteensä noin kilometrin verran. Loput oli helppoa ja juostavaa polkua.

Kisassa lähdin liikkeelle vanhoilla Hokan Vanquish tossuilla, jotka tuntuivat jalassa edelleen hyviltä vaikka niillä on juostu jo melkoiset kilometrit. Polarin Grit X kelloon olin tehnyt kaksi erilaista näyttöä kisan ajaksi. Toisessa näkyisi kello sekä syke ja toisessa kierroksen matka sekä kokonaismatka. Käytännössä käytin vain tuota ensimmäistä näyttötaulua, koska siinä oli kaikki tarpeellinen. Nopeasti opin katsomaan tietyt paikat reitin varrella ja miten monta minuuttia olin siihen pisteeseen käyttänyt aikaa. Sykkeen seuraaminen on itselle merkityksellistä ainoastaan kisan ensimmäiset 6-8 tuntia, jonka aikana suurimmat menohalut on puhallettu ulos. Sen jälkeen vauhti rauhoittuu eikä sykkeistä tarvitse olla huolissaan.

Suomi-tiimi (Harri Laine, Tommy Granlund ja minä)

Kierroksen alkuosuutta

Kilpailu lähti liikkeelle lauantaina klo 8 aamulla. Jokaisen lähdön aluksi järjestäjät soittivat jonkin juoksijan valitseman heavy-kappaleen, jonka aikana juoksijoiden tuli lähteä kierrokselle. Ennen kierroksen alkua ei ollut normaalia pilliin vihellyksiä, joilla kerrottiin montako minuuttia kierroksen alkuun oli. Se hieman hankaloitti kierrokselle valmistautumista, koska myös kisakello oli sellaisessa paikassa, jonne meillä ei ollut suoraa näköyhteyttä. No, sitten piti turvautua omien huoltajien kelloon.

Lauantai aamupäivä ja päivä menivät nopeasti. Reitti tuli parin kolmen kierroksen jälkeen tutuksi ja itselle sopivat kävelypätkät löytyivät luontevasti. Käytännössä pilvettömältä taivaalta paistavan auringon takia juoksin kaikki avoimet osuudet ja kävelypätkät sijoittuivat varjoisille paikoille. Muista kilpailijoista löytyi joukko englantilaisia sotilaita, joiden kanssa tuli juteltua ensimmäisten kierrosten aikana. Samoin ainoiden muiden kisassa olleiden suomalaisten Tommyn ja Harrin kanssa tuli poristua aina kierrosten alut, kunnes lähdin juoksemaan omaa vauhtia.

Lauantain kuuma keli verotti juoksijoita tasaisesti. Meillä huolto toimi kuin hyvin rasvattu koneisto, kun jokaisella huoltotauolla sain haluamani asiat hoidettua. Oli kaikkea mahdollista syömistä ja juomista ja vaatteita vaihdettiin kuivempaan parin kierroksen välein. Hikoilu oli melkoista ja puskakäyntejä tuli jokaisella kierroksella, joka sekin oli hyvä merkki riittävästä juomisesta. Tähän kisakonseptiin kuuluvan rauhallisen matkavauhdin ansioista sain syötyä jokaisella tauolla ja vähän kierrosten aikanakin.

Kylmää vettä kiitos!

Kuumaa riitti

Illalla yhdeksältä siirryimme yöreitille, joka oli suurimmaksi osaksi erittäin tasaista asfalttia. Reitin lopussa mentiin taas samantyyppisiä "latupohjia" kisakeskuksen läheisyydessä. Yritin juosta mahdollisimman paljon asfaltin ulkopuolella olevalla nurmikolla. Se oli kuitenkin paikoin aika kaltevaa sekä hyvin märkää yökosteuden takia. No helpotti se varmaan hieman tuota kovalla alustalla juoksemista.

Hiljainen kisakeskus

Eikö ne jo tuu?

Yö eteni rauhallisia kierroksia juosten. Päiväreitin helppoudesta kertoo paljon se, että yöreitin kierrosajat olivat käytännössä lähes samat kuin päiväreitillä. Viimeiset sotilaat olivat lopettaneet jo juoksun ja paikallisista aika harva osasi englantia, joten matkaa tuli taivallettua pitkälti itsekseen. Jossain vaiheessa aamuyöstä alkoi silmä painaa melkoisesti. Samalla tuntui, ettei ruokakaan oikein maistu. Onneksi sain kuitenkin syötyä Dexalin kofeiinigeelejä yhdestä kahteen per kierros. Se oli jotain mitä en ole koskaan ennen pystynyt tekemään. Kävin aamuyöstä pitkäkseni noin kuudeksi minuutiksi yhdellä tauolla. Vaikka en saanut nukuttua, niin lepohetki auttoi kummasti.  

Aamulla vuorokauden täyttyessä vaihdoin jalkaan uudet Hokan Torrent 2 tossut ja laitoin musiikkia korville. Samoihin aikoihin Tommy ja Harri saapuivat paikalle ja omakin meno sai taas uutta virtaa. Huollossa helpotti nyt myös, kun kahden sijasta meikäläistä oli huoltamassa neljä henkeä. Tämä on juuri sitä Barkleyn ja Backyardin tyyppistä auttamista, jossa kisan lopettaneet ovat mukana auttamassa ja tsemppaamassa kisassa jäljellä olevia juoksijoita. Kisassa oli vuorokauden jälkeen jäljellä enää kaksi juoksijaa meikäläisen lisäksi, Hannes Veide sekä Oliver Kalvi, jotka olivat molemmat virolaisia juoksijoita. Viimeinen naisjuoksija Liina Kesamaa oli lopettanut 23 kierroksen jälkeen.

Kolme jatkaa

Kolme pientä elefanttia...

Sunnuntain toinen lepohetki

Aurinko alkoi taas lämmittää, mutta toisin kuin lauantaina niin sunnuntaina taivaalla oli välillä joitakin pilviä tuomassa helpotusta lämpötilaan. Avoimet niittyosuudet yritin juosta ilman taukoja vaikka siitä tulikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Se alkoi tuntua aika raskaalta ja jossain vaiheessa otin kävelyä mukaan niilläkin osuuksilla. Sunnuntain huollot sujuivat edelleen hyvin, kun huoltoon tullessa Tipi täytti jokaisella kierroksella mukana kulkeneen puolen litran lötköpullon ja Harri antoi lasillisen maitoa ennen tuoliin istumista. Maito neutraloi meikäläisellä tuota kaikkea makeaa mitä kisan aikana tulee syötyä. Se toimii aina. Sen jälkeen varjossa olevaan tuoliin istumaan ja maistelemaan mitä kaikkea pöydässä oli tarjolla. Ihan parhaalla mahdollisella ruokahalulla ei tarjoilut enää tippuneet, mutta kyllä sitä jotain sai aina alas tungettua.

Vielä jaksaa

Hermokeskus

Hanneksen kanssa uudelle kierrokselle

Jossain vaiheessa sunnuntaina sain ihmeellisen huimauskohtauksen kierroksen loppupuolella. Oli aika vaikea pysyä polulla, mutta onneksi kierros oli melkein ohi. Teimme normaalin huollon, jonka lisäksi join puolikkaan energia-shotin, jossa oli myös kofeiinia. Sovin, että otan seuraavan kierroksen rauhassa, koska aikaa oli runsaasti. Lisäksi nappasin Tommylta fruktoosinappeja, jotka nostivat verensokeria vauhdilla. Lähdin rauhassa liikkeelle Hanneksen ja Oliverin lähtiessä matkaan reippaammin. Kierroksen puolivälissä olo helpotti ja pystyin taas juoksemaan normaalisti omat juoksupätkät. Kierroksen lopussa näin Oliverin selän ja ajattelin, että tästä taidettiin selvitä hyvin. Seuraavat kierrokset sujuivatkin taas normivauhdilla.

Kierrokselle 37 lähtiessä kaaduin ihan alussa pienessä alamäessä. Vasen polvi petti alamäessä ja noustuani ylös yritin lähteä uudestaan, mutta kaaduin toistamiseen polven mentyä alta. Hanneksen huolto oli siinä mäellä katsomassa ja he riensivät apuun. Jatkoin siitä kuitenkin linkaten eteenpäin ja könysin sen ensimmäisen polkuosuuden, jonka jälkeen reitti kulki kisakeskuksen vierestä jatkuen siitä eteenpäin. Oma huoltoporukka oli jo vähän huolissaan, kun Hanneksen huoltajat olivat kertoneet heille kaatumisesta. Harri tulikin sitten jo polulla vastaan. Sanoin, ettei polvi kestä juoksua. Ja aikaa kierroksen kiertämiseen hitaasti kävellen ei olisi. Siinä kohtaa ei ollut mitään tehtävissä. Toisenlaisessa kisassa voisi pitää tarvittavan tauon ja huollon jälkeen jatkaa matkaa, mutta ei tässä kisakonseptissa, joka ei mahdollista yhtään isompaa ongelmaa.

Siihen jäi meikäläisen kokemus ensimmäisestä Backyard-kisasta. Tuloksena 36 kierrosta ja 241 km. Viikko on mennyt miettiessä, mitä polvelle olisi voinut tehdä siinä tilanteessa, mutta kun aika on niin ratkaiseva tekijä tässä kisassa ei vaihtoehtoja oikeastaan ollut. Polvessa ollut ongelma ei ole uusi ja olemme sitä osteopaatin kanssa yrittäneet saada kuntoon koko kesän. Joka tapauksessa hieno kokemus, jonka ansiosta tulevissa NBU kisoissa on helpompi samaistua järjestäjän roolissa kilpailijoiden tuntemuksiin.

Se on siinä.

Timanttinen huoltokoneisto vasemmalta: Harri, Tommy, Coutsi ja Tipi

Iso kiitos vielä Harrille, Tommylle, Tipille ja Coutsille. Ollen järjestämä Heavy Metal ultraa voi suositella kaikille asiasta innostuneille. Järjestelyt toimii ja musiikki raikaa. Kiitos Olle ja muut järjestäjät.

Kati Ahokas - NBU kisaraportti

Nuuksio Backyard ultrassa hienosti juossut Kati Ahokas kävi Polkuporinoiden vieraana. Haastattelu on nyt kuultavana vaikka alla olevan linkin kautta. 

Perjantaina 26.6. klo 18.00 starttasi Nuuksio backyard ultra. Last man standing- kisa, jota jatketaan niin kauan että vain yksi juoksija on jäljellä.

6,7 km kierros juostaan kerran tunnissa, yhteislähtö tasatunnein. Jos et selviä kierrosta tunnissa et saa enää jatkaa. 6,7 km tunnissa voi kuulostaa kevyeltä, mutta koska päiväreitti kulki polulla, mua hirvitti se silti. Kisassa tulee 24h aikana juostua 160 km, ja mun nopein aika 160km polkukisassa oli joku 28 ja puoli tuntia. Toki tässä kisassa oli helpompi yökierros sileällä, ja vähemmän nousua jne, mut ei se mulle niin hidas vauhti ole mitä voisi kuvitella.

Matkaan lähti 59 miestä ja kymmenen naista. Kisassa ei ollut erillistä sarjaa miehille ja naisille, vaan kaikki kisattiin yhdessä.

Kisaa edeltävistä tunnelmista on sanottava, et jännitti aivan törkeesti. Ainahan kisat jännittää, mut nyt vielä normaalia enemmän. En tiedä vaikuttiko asiaan se, ettei keväällä päässyt koronan takia juoksemaan mitään lyhyempiä harjoituskisoja. Myös pandemiasta aiheutunut koko kevään jatkunut kohonnut stressitila saattoi vaikuttaa asiaan. Asiaan kuuluvasti esiintyi myös kisaa edeltävä paniikkia siitä, että tulen kipeäksi enkä pääse starttiviivalle. Kisaa edeltävänä iltana kuitenkin laskeutui rauha. Kaikki voitava oli tehty. Unikin tuli ihan siedettävässä ajassa.

Aamulla heräilin hieman toivottua aikaisemmin, kahdeksan tienoilla. Maailman paras Tony oli tulossa taas huoltamaan ja nouti mut kotoa. Mua vähän nolotti se tavaramäärä mitä olin saanut kasattua mukaan. Mulla oli mm. iso matkalaukullinen täynnä geelejä, mehuja ja limuja. Se painoi kuin synti. Kisassahan oli järjestäjän puolelta tarjolla hyvin evästä, myös sitä mehua ja limua, mut kun oli huoli siitä paljonko niitä oli varattu per juoksija. Jaakko saapui kisapaikalle pienen pahvilaatikon kanssa. Siinä tuli vähän repeiltyä mun varustuksille. Meillä oli huoltopisteellä teltta ja tuolit, sai kamat sinne hyvin talteen ja tarvittaessa oli pääsy myös untenmaille.

Ennen starttia annettiin merkit pillillä. Kolme puhallusta kun kolme minuuttia lähtöön, sitten kaksi ja yksi. Ja sit mentiin. Kaksi ekaa kierrosta juostiin päiväreitillä, joka oli polkua. Lämpötila oli korkealla. Huollossa odotti onneksi ämpäri, josta sai vettä päähän ja paidan kasteltua. Kahdeksalta illalla siirryttiin yölenkille. Joskus, olisiko ollut kymmeneltä, puettiin heijastinliivit päälle. Ja tuntia myöhemmin vielä otsalamput. Ne tuntui etukäteen oudolta varustukselta kesäyönä, mut mun yön yli juoksuthan on tähän asti on olleet pohjoisessa, jossa on valoisampaa. Metsätiellä juostessa lamppu todella oli tarpeen, ja autojen seassa mennessä ehdottomasti hyvä näkyä varmasti.

Konseptissa oli se kiva puoli, että sai juosta samaa matkaa nopeampien kavereiden kanssa, joita ei normikisassa näe kuin lähtöviivalla. Yökiekalla erityisesti pystyi hakemaan muista seuraa, kun sileällä ei tarvinut niin keskittyä mihin astuu. Jaakolle höpisin Stephen Kingin Pitkä marssi- kirjasta. (Kirjassa marssitaan last man standing- tyyppistä äärimmäistä kävelyultraa) Yökiekka oli sen verran iisimpi ja kisa vasta alussa, että piti hieman jopa himmailla, ettei turhaan jäisi kovin pitkää aikaa huollossa istuskeluun. Ei kannattanut rasittaa itseään ylimääräistä. Tony pääsi pienille torkuille välissä, kun pärjättiin Jaakon kanssa hyvin sillon ilman lisäapua. Ilmakin oli mukavasti viileämpää.

Neljältä aamulla palattiin päiväreitille. Olin etukäteen pohtinut, tuntuisiko raskaampi reitti siinä vaiheessa jo haastavalta, mutta siirtyminen onnistui hyvin. Kengät vaihdoin aina yö- ja päiväkiekan välissä. Polkukengissä oli parempi pito, sileän popot taas rullasi kivemmin asfaltilla.

Lämpötila alkoi nousta jo aamusta. Mulla ei juostessa kuitenkaan ollut erityisen tukala olo, ehkä siksi että huolto pelasi. Sain aina kierrokselta saavuttuani märät kylmät pyyhkeet niskaan ja vettä perään. Tony jopa löyhytteli mua pyyhkeellä. Monika ja Riikka myös ilmaantuivat paikalle jeesaamaan. Kuulin useamman ihmisen sanovan kisan aikana, että ovat juuri juosseet oman kilometriennätyksensä. Siitä tuli aina hyvä fiilis.

Olin kisan alusta saakka tehnyt niin, että kalorimäärän turvaamiseksi otin huoltosyömisten lisäksi kierrokselle mukaan yhden vihreän kuulan. Jossain vaiheessa päivää ne ei enää uponnut. Jouduin sylkemään ulos ettei tullut oksu. Sen jälkeen otin vaan enemmän geeliä huollossa. Luonnollisesti en juuri koskenutkaan siihen mukanani raahaamaan mehulimu-arsenaaliin.

Huomasin, että tässä kisatyypissä ei juurikaan keskittynyt kilometreihin. Sitä keskittyi kierroksiin, eikä matka tuntunut niin pitkältä mitä oli. Lauleskelin mielessäni Kallen mulle ennen E24:sta linkkaamaa biisiä. "Ennen kuin sinä lopetat, tee se vielä kerran, tee se vielä kerran." "Pää sanoo ei mutta jalat jaksaa, sano sinun kropalle on pakko jaksaa" Tai jotenkin noin sen muistelin menevän. Ei mun normaalia musagenreä, mutta loistava biisi tuohon tilanteeseen. Jalat sotki yllättävän hyvin polulla ja sain pidettyä yllä riittävän vauhdin jotta huoltoon jäi aikaa. Toki kuitenkin meno alkoi aina tuntua raskaammalta ajan kuluessa. Aloin laskea tunteja helpompaan yökierrokseen, joka koittaisi taas iltakasilta.

Päivän edetessä juoksijamäärä väheni. Joskus 20 tunnin jälkeen oli jäljellä 10 juoksijaa. Se tuli jotenkin puskista, vaikka olinkin aina kierrokselle lähtiessä pälyillyt ympärilleni, että moniko vielä matkaa jatkaa. Mulla alkoi pyöriä päässä muutama muistamani säe Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut- kirjan runosta. "Kävi kymmenen pientä hölkkääjää yhdessä pöytähän, vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän." Onneksi kukaan ei tukehtunut ruokaan, eikä ketään syönyt ankka punainen. Mutta väki väheni siitä huolimatta. Se oli hurjaa. Ensin oli iso lauma, sitten oli kymmenen, sit aina vaan vähemmän ja vähemmän. Odottamani yökierroksen koittaessa meitä lähti sille enää kolme. Ja toiselle yökierrokselle klo 21.00 lauantaina meitä oli enää kaksi.

Oli jotenkin hassu fillis lähteä matkaan kahden viimeisen joukossa. En tuntenut Juha Jumiskoa ennestään, mutta maineen ja teot tunsin kyllä. Hurjan kova kaveri. Onneksi myös leppoisa ja mukava. Olin koittanut henkisesti varautua siihen, että vaikka yölenkkiä helpompana odotinkin, niin se ei enää toisena yönä olisi niin helppo. Mut silti tuli vähän yllärinä, miten paljon vähemmän helppo se enää oli. Tasainen maasto tarjosi myös enemmän mahdollisuuksia keskittyä siihen miten ei niin helpolta se tuntuikaan. (Olen kuullut huhuja termeistä vaikea ja vaikeampi, mutta päädyin nyt selkeyden vuoksi käyttämään ilmaisuja kuten "paljon vähemmän helppo") Polulla kun oli pakko keskittyä juurakoihin. Mutta edettiin siinä muutama tunteja. Etenin paljon hitaampaa kuin Juha, mutta huoltoihin jäi vielä hyvin aikaa.

Univelka tuntui hiukan, mutta pystyyn nukahtamisen tunnetta ei tullut. Joskus ehkä ennen puoltayötä laattasin. Olin edennyt alkukierroksen suht hitaasti, ja yökkiessä meni hetki, ja tuumasin jo etten varmaan ehdi enää tunnissa. Jatkoin kuitenkin matkaa ja ehtipä sitä kuitenkin. Huollossa mustikkakeittoa naamaan, ja mars uudelle kierrokselle oksentamaan.

Mulla oli myös, ehkä väsymyksestä johtuen, vaikeuksia ymmärtää kelloa ja aikaa. Yön aikana kävi useamman kerran niin, että kun kello näytti kierrosta kuluneen vaikka 43min, luulin jäljellä olevan 7 min eikä 17 minuuttia. Mikä aiheutti vuorotellen sen, että tuumasin ettei enää mitään mahdollisuutta, tai sit lähdin vetämään kieli vyön alla. Mä en myöskään kyennyt yhtään ymmärtämään paljon saattaisin tarvita esim jäljellä olevaan kahteen ja puoleen kilsaan. Järjestäjät pitivät meistä hyvän huolen, Mikael kävi välillä varmistamassa, että muistan nimeni ja missä olen.

Sunnutain puolelle kahdelta yöllä startanneella kiekalla (33. tunti) tuli enemmän ongelmia oksentelun kanssa. Yökin useamman kerran, ja vaikka kaikki oli jo tullut ulos sappinesteitä myötän, niin tovin päästä oli taas pysähdyttävä kouristelemaan. Se vei multa jotenkin puhdin pois. Ei ollut mitään semmosta heikotusta, että ois pitänyt vaikka istua, tai ei ois voinut edetä, mut ei vaan saanut itteensä enää pinnistelemään. Lähempänä huoltoa sit tuli kuitenkin pieni kipinä vielä, et josko sitä menis ja ehtiskin. Olin hyvin lähellä jo, ja kuulin yhden pillin vihellyksen. Eli minuutti aikaa. Hieman siinä koitin kiriä, mutta olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin. Juoksin loppusuoraa ja katsoin kisan virallista kelloa ja sekuntien hupenemista. Kello tuli tasan kolme, en ollut maalissa vielä, ja kisa päättyi siihen. Juha oli ehtinyt kierrokseltaan maaliin mainiosti, ja kruunattiin voittajaksi. Muita sijoja kisassa ei tunneta, kukaan muu kun ei juokse yhtä pitkälle kuin voittaja. Tuloksekseni tuli siis DNF eli keskeytys. Sain kuitenkin muistoksi kauniin uniikkikorun.

Maaliin tulon jälkeen oli jotenkin pöllämystynyt olo. Ei osannut sanoa miltä tuntuu. Sitä vaan oli ja ihmetteli. Sit sitä tarvikin enää kantaa se mun tavaravuori ja korkkaamattomat mehut ja limut takaisin autoon. Mehut, limut ja mun iänikuinen viininlehtikäärylesäilykkeeni. Olen kantanut sellasta mukana varmaan joka ultralla, ajatuksella että riisi on vatsaystävällistä ja se on vielä suolaista eli maistuu varmaan sit hyvin kisassa. Ja koskaan en syö sitä. Mutta otan varmasti taas mukaan ensi kerralla.

Heti kisan jälkeen en osannut olla pettynyt viimeisen kierroksen yli menneisiin sekunteihin. Maanantaina iski kuitenkin jäätävä morkkis ja itsesyytökset. Tuntui et annoin periksi liian helposti, ja olisi pitänyt jaksaa enemmän. Mutta kyllä se mieli sieltä myöhemmin nousi. Kisa oli tosi hieno, järjestäjät ihania ja porukka mahtavaa. Toivottavasti pääsee taas ens vuonna lähtöviivalle.