Kati Ahokas - NBU kisaraportti

Nuuksio Backyard ultrassa hienosti juossut Kati Ahokas kävi Polkuporinoiden vieraana. Haastattelu on nyt kuultavana vaikka alla olevan linkin kautta. 

Perjantaina 26.6. klo 18.00 starttasi Nuuksio backyard ultra. Last man standing- kisa, jota jatketaan niin kauan että vain yksi juoksija on jäljellä.

6,7 km kierros juostaan kerran tunnissa, yhteislähtö tasatunnein. Jos et selviä kierrosta tunnissa et saa enää jatkaa. 6,7 km tunnissa voi kuulostaa kevyeltä, mutta koska päiväreitti kulki polulla, mua hirvitti se silti. Kisassa tulee 24h aikana juostua 160 km, ja mun nopein aika 160km polkukisassa oli joku 28 ja puoli tuntia. Toki tässä kisassa oli helpompi yökierros sileällä, ja vähemmän nousua jne, mut ei se mulle niin hidas vauhti ole mitä voisi kuvitella.

Matkaan lähti 59 miestä ja kymmenen naista. Kisassa ei ollut erillistä sarjaa miehille ja naisille, vaan kaikki kisattiin yhdessä.

Kisaa edeltävistä tunnelmista on sanottava, et jännitti aivan törkeesti. Ainahan kisat jännittää, mut nyt vielä normaalia enemmän. En tiedä vaikuttiko asiaan se, ettei keväällä päässyt koronan takia juoksemaan mitään lyhyempiä harjoituskisoja. Myös pandemiasta aiheutunut koko kevään jatkunut kohonnut stressitila saattoi vaikuttaa asiaan. Asiaan kuuluvasti esiintyi myös kisaa edeltävä paniikkia siitä, että tulen kipeäksi enkä pääse starttiviivalle. Kisaa edeltävänä iltana kuitenkin laskeutui rauha. Kaikki voitava oli tehty. Unikin tuli ihan siedettävässä ajassa.

Aamulla heräilin hieman toivottua aikaisemmin, kahdeksan tienoilla. Maailman paras Tony oli tulossa taas huoltamaan ja nouti mut kotoa. Mua vähän nolotti se tavaramäärä mitä olin saanut kasattua mukaan. Mulla oli mm. iso matkalaukullinen täynnä geelejä, mehuja ja limuja. Se painoi kuin synti. Kisassahan oli järjestäjän puolelta tarjolla hyvin evästä, myös sitä mehua ja limua, mut kun oli huoli siitä paljonko niitä oli varattu per juoksija. Jaakko saapui kisapaikalle pienen pahvilaatikon kanssa. Siinä tuli vähän repeiltyä mun varustuksille. Meillä oli huoltopisteellä teltta ja tuolit, sai kamat sinne hyvin talteen ja tarvittaessa oli pääsy myös untenmaille.

Ennen starttia annettiin merkit pillillä. Kolme puhallusta kun kolme minuuttia lähtöön, sitten kaksi ja yksi. Ja sit mentiin. Kaksi ekaa kierrosta juostiin päiväreitillä, joka oli polkua. Lämpötila oli korkealla. Huollossa odotti onneksi ämpäri, josta sai vettä päähän ja paidan kasteltua. Kahdeksalta illalla siirryttiin yölenkille. Joskus, olisiko ollut kymmeneltä, puettiin heijastinliivit päälle. Ja tuntia myöhemmin vielä otsalamput. Ne tuntui etukäteen oudolta varustukselta kesäyönä, mut mun yön yli juoksuthan on tähän asti on olleet pohjoisessa, jossa on valoisampaa. Metsätiellä juostessa lamppu todella oli tarpeen, ja autojen seassa mennessä ehdottomasti hyvä näkyä varmasti.

Konseptissa oli se kiva puoli, että sai juosta samaa matkaa nopeampien kavereiden kanssa, joita ei normikisassa näe kuin lähtöviivalla. Yökiekalla erityisesti pystyi hakemaan muista seuraa, kun sileällä ei tarvinut niin keskittyä mihin astuu. Jaakolle höpisin Stephen Kingin Pitkä marssi- kirjasta. (Kirjassa marssitaan last man standing- tyyppistä äärimmäistä kävelyultraa) Yökiekka oli sen verran iisimpi ja kisa vasta alussa, että piti hieman jopa himmailla, ettei turhaan jäisi kovin pitkää aikaa huollossa istuskeluun. Ei kannattanut rasittaa itseään ylimääräistä. Tony pääsi pienille torkuille välissä, kun pärjättiin Jaakon kanssa hyvin sillon ilman lisäapua. Ilmakin oli mukavasti viileämpää.

Neljältä aamulla palattiin päiväreitille. Olin etukäteen pohtinut, tuntuisiko raskaampi reitti siinä vaiheessa jo haastavalta, mutta siirtyminen onnistui hyvin. Kengät vaihdoin aina yö- ja päiväkiekan välissä. Polkukengissä oli parempi pito, sileän popot taas rullasi kivemmin asfaltilla.

Lämpötila alkoi nousta jo aamusta. Mulla ei juostessa kuitenkaan ollut erityisen tukala olo, ehkä siksi että huolto pelasi. Sain aina kierrokselta saavuttuani märät kylmät pyyhkeet niskaan ja vettä perään. Tony jopa löyhytteli mua pyyhkeellä. Monika ja Riikka myös ilmaantuivat paikalle jeesaamaan. Kuulin useamman ihmisen sanovan kisan aikana, että ovat juuri juosseet oman kilometriennätyksensä. Siitä tuli aina hyvä fiilis.

Olin kisan alusta saakka tehnyt niin, että kalorimäärän turvaamiseksi otin huoltosyömisten lisäksi kierrokselle mukaan yhden vihreän kuulan. Jossain vaiheessa päivää ne ei enää uponnut. Jouduin sylkemään ulos ettei tullut oksu. Sen jälkeen otin vaan enemmän geeliä huollossa. Luonnollisesti en juuri koskenutkaan siihen mukanani raahaamaan mehulimu-arsenaaliin.

Huomasin, että tässä kisatyypissä ei juurikaan keskittynyt kilometreihin. Sitä keskittyi kierroksiin, eikä matka tuntunut niin pitkältä mitä oli. Lauleskelin mielessäni Kallen mulle ennen E24:sta linkkaamaa biisiä. "Ennen kuin sinä lopetat, tee se vielä kerran, tee se vielä kerran." "Pää sanoo ei mutta jalat jaksaa, sano sinun kropalle on pakko jaksaa" Tai jotenkin noin sen muistelin menevän. Ei mun normaalia musagenreä, mutta loistava biisi tuohon tilanteeseen. Jalat sotki yllättävän hyvin polulla ja sain pidettyä yllä riittävän vauhdin jotta huoltoon jäi aikaa. Toki kuitenkin meno alkoi aina tuntua raskaammalta ajan kuluessa. Aloin laskea tunteja helpompaan yökierrokseen, joka koittaisi taas iltakasilta.

Päivän edetessä juoksijamäärä väheni. Joskus 20 tunnin jälkeen oli jäljellä 10 juoksijaa. Se tuli jotenkin puskista, vaikka olinkin aina kierrokselle lähtiessä pälyillyt ympärilleni, että moniko vielä matkaa jatkaa. Mulla alkoi pyöriä päässä muutama muistamani säe Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut- kirjan runosta. "Kävi kymmenen pientä hölkkääjää yhdessä pöytähän, vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän." Onneksi kukaan ei tukehtunut ruokaan, eikä ketään syönyt ankka punainen. Mutta väki väheni siitä huolimatta. Se oli hurjaa. Ensin oli iso lauma, sitten oli kymmenen, sit aina vaan vähemmän ja vähemmän. Odottamani yökierroksen koittaessa meitä lähti sille enää kolme. Ja toiselle yökierrokselle klo 21.00 lauantaina meitä oli enää kaksi.

Oli jotenkin hassu fillis lähteä matkaan kahden viimeisen joukossa. En tuntenut Juha Jumiskoa ennestään, mutta maineen ja teot tunsin kyllä. Hurjan kova kaveri. Onneksi myös leppoisa ja mukava. Olin koittanut henkisesti varautua siihen, että vaikka yölenkkiä helpompana odotinkin, niin se ei enää toisena yönä olisi niin helppo. Mut silti tuli vähän yllärinä, miten paljon vähemmän helppo se enää oli. Tasainen maasto tarjosi myös enemmän mahdollisuuksia keskittyä siihen miten ei niin helpolta se tuntuikaan. (Olen kuullut huhuja termeistä vaikea ja vaikeampi, mutta päädyin nyt selkeyden vuoksi käyttämään ilmaisuja kuten "paljon vähemmän helppo") Polulla kun oli pakko keskittyä juurakoihin. Mutta edettiin siinä muutama tunteja. Etenin paljon hitaampaa kuin Juha, mutta huoltoihin jäi vielä hyvin aikaa.

Univelka tuntui hiukan, mutta pystyyn nukahtamisen tunnetta ei tullut. Joskus ehkä ennen puoltayötä laattasin. Olin edennyt alkukierroksen suht hitaasti, ja yökkiessä meni hetki, ja tuumasin jo etten varmaan ehdi enää tunnissa. Jatkoin kuitenkin matkaa ja ehtipä sitä kuitenkin. Huollossa mustikkakeittoa naamaan, ja mars uudelle kierrokselle oksentamaan.

Mulla oli myös, ehkä väsymyksestä johtuen, vaikeuksia ymmärtää kelloa ja aikaa. Yön aikana kävi useamman kerran niin, että kun kello näytti kierrosta kuluneen vaikka 43min, luulin jäljellä olevan 7 min eikä 17 minuuttia. Mikä aiheutti vuorotellen sen, että tuumasin ettei enää mitään mahdollisuutta, tai sit lähdin vetämään kieli vyön alla. Mä en myöskään kyennyt yhtään ymmärtämään paljon saattaisin tarvita esim jäljellä olevaan kahteen ja puoleen kilsaan. Järjestäjät pitivät meistä hyvän huolen, Mikael kävi välillä varmistamassa, että muistan nimeni ja missä olen.

Sunnutain puolelle kahdelta yöllä startanneella kiekalla (33. tunti) tuli enemmän ongelmia oksentelun kanssa. Yökin useamman kerran, ja vaikka kaikki oli jo tullut ulos sappinesteitä myötän, niin tovin päästä oli taas pysähdyttävä kouristelemaan. Se vei multa jotenkin puhdin pois. Ei ollut mitään semmosta heikotusta, että ois pitänyt vaikka istua, tai ei ois voinut edetä, mut ei vaan saanut itteensä enää pinnistelemään. Lähempänä huoltoa sit tuli kuitenkin pieni kipinä vielä, et josko sitä menis ja ehtiskin. Olin hyvin lähellä jo, ja kuulin yhden pillin vihellyksen. Eli minuutti aikaa. Hieman siinä koitin kiriä, mutta olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin. Juoksin loppusuoraa ja katsoin kisan virallista kelloa ja sekuntien hupenemista. Kello tuli tasan kolme, en ollut maalissa vielä, ja kisa päättyi siihen. Juha oli ehtinyt kierrokseltaan maaliin mainiosti, ja kruunattiin voittajaksi. Muita sijoja kisassa ei tunneta, kukaan muu kun ei juokse yhtä pitkälle kuin voittaja. Tuloksekseni tuli siis DNF eli keskeytys. Sain kuitenkin muistoksi kauniin uniikkikorun.

Maaliin tulon jälkeen oli jotenkin pöllämystynyt olo. Ei osannut sanoa miltä tuntuu. Sitä vaan oli ja ihmetteli. Sit sitä tarvikin enää kantaa se mun tavaravuori ja korkkaamattomat mehut ja limut takaisin autoon. Mehut, limut ja mun iänikuinen viininlehtikäärylesäilykkeeni. Olen kantanut sellasta mukana varmaan joka ultralla, ajatuksella että riisi on vatsaystävällistä ja se on vielä suolaista eli maistuu varmaan sit hyvin kisassa. Ja koskaan en syö sitä. Mutta otan varmasti taas mukaan ensi kerralla.

Heti kisan jälkeen en osannut olla pettynyt viimeisen kierroksen yli menneisiin sekunteihin. Maanantaina iski kuitenkin jäätävä morkkis ja itsesyytökset. Tuntui et annoin periksi liian helposti, ja olisi pitänyt jaksaa enemmän. Mutta kyllä se mieli sieltä myöhemmin nousi. Kisa oli tosi hieno, järjestäjät ihania ja porukka mahtavaa. Toivottavasti pääsee taas ens vuonna lähtöviivalle.