Robson Lindberg - urheilijan elämää aivovamman kanssa

Tämän viikon jakso Polkuporinoissa oli pysäyttävä tarina Robson Lindbergin aivovammasta ja hänen periksiantamattomastaan työstä taistella itsensä takaisin urheilun pariin. Monet asiat saavat uuden perspektiivin kuunnellessa Robsonin tarinaa. Pääset kuuntelemaan jakson alla olevan linkin kautta. Jakson lisäksi Robson kirjoitti blogiin teemalla "Mitä jos".

Mitä jos?

Siinä minä istuin, neurologin vastaanotolla. Taas kerran. Olin juuri vastannut neurologin kysymykseen: “Kerro mitä tapahtui 18.2.2016, ja miksi olet täällä?” Taas. Olin niin väsynyt. Taas. Olin niin kujalla, kivuissa ja sekaisin kaikesta mitä oli viimeisen vuoden aikana tapahtunut ja ihan lopussa. Taas. Lääkäri oli valistanut minua vammastani ja mihin kykyni tulisi riittäämään elämässäni tästä eteenpäin. Taas. Sain kuulla, että minua ei kannata kuntouttaa. Taas. Jouduin tekemään valtavasti töitä, että silmät pysyivät auki. Taas. Aivovammani tuottama väsymys esti minua lyömästä edessä olevani lääkäriä, kun hän nämä asiat minulle luetteli. Tuttu tilanne. Taas. Tämä tapahtui joka kerta kun kuulin miten minua määritellään vaikka olin sanonut niin monta kertaa että olen valmis tekemään töitä kuntoutukseni eteen. Tämän aikana pyöri mielessäni yksi asia.

Mitä jos?

Taas se sama kysymys pyöri mielessä. Olin lukenut ja kuullut ihmisistä, jotka olivat kuntoutuneet aivovammasta. Olin aivan varma, että minua kannattaisi kuntouttaa. Olin varma, että ne valkotakkiset olivat väärässä. Minusta he eivät ikinä kysyneet mitä edistystä olin tehnyt. Ja jos kysyivät niin he eivät ainakaan ymmärtänyt edistysaskeleitteni suuruutta. Minä ymmärsin, minä juhlin niitä päivittäin.

Ai millä tavalla?

No tekemällä seuraavan treenin niin hyvin kun voin. Ottamalla sen seuraavaa askeleen. Minkä pituisen askeleen? Mikromillin. Tai siltä se tuntui. En ikinä pitänyt seuraavaa treeniä itsestään selvyytenä. Olin niin huonossa jamassa, että ekoilla kerroilla minut piti viedä autolla punttiksen ovelle ja takaisin. Kun olin treenin tehnyt, olin niin väsynyt, että en muistanut omaa nimeäni. Treenin pituus? 10 minuuttia ja sykkeet max 120. Eihän siinä edes hiki tullut. Mutta olin tehnyt treenini. Kerroin kerta toisensa jälkeen, yritin taistella että saisin elämäni takaisin, eli: kykyni urheilla takaisin, eikä minua uskottu. Joka kerta kun istuin lääkärin edessä, anelin ja rukoilin että he antaisivat minulle mahdollisuuden.

“Mene kotiin, nuku ja odota eläkepäätöstä. Nämä kuvantalöydökset ovat sen verran mittavat, ettei kannata mitään tehdä”. Taas.

Mitä jos?

En itse uskonut täysin siihen, että vielä joskus urheilisin kuten ennen vammaani. Ei ollut mitään takeita. Minulle alkoi jossain vaiheessa valjeta, että vammani olivat aika mittavat. Mutta se ei minua hidastanut. Olin tehnyt itselleni lupauksen: Häntä, joka tuijottaa peilistä takaisin 80-vuotiaana, ei kaduttaisi. Ei mikään. Kaikki oltaisiin tehty. Vaikka menisi päin helvettiä. Kaikki merkit viittasivat siihen että en onnistuisi. Siis muiden mielestä. Se epäilys oli käsinkosketeltava, kun kerroin kysyjille tavoitteeni raapia kynsin hampain itseni takaisin urheilumaailmaan. Muut olivat järkeviä. Muut näkivät sen, mitä itse en ikinä jaksanut ajatella, sitä työn määrää mikä olisi edessä.

Mutta he eivät tienneet, että olin niin pahasti rikki, niin kivuissaan ja niin pohjalla, että en ollut edes päättänyt jos haluan elää. Olin 30-vuotias enkä osannut selittää miten kävellä kotiovestani lähikauppaan. Aivovammani oli vienyt minulta kaiken. Jopa epäonnistumisen tunteen.

Kukaan muu ei tiennyt, että olin tehnyt sen tärkeimmän asian elämässäni, olin päättänyt antaa kaiken kuntoutuakseni edes yhden promillen. Olin tätä päätöstä tehdessäni pakottanut aivovammani katsomaan minua minun ehdoillani. Olin vihdoin saanut mahdollisuuden näyttää mitä päätös ja intohimo voi saada aikaiseksi. Enkä aikonut antaa tilaisuuden mennä sivu suun. Ensisijaisesti, olin valmis juhlimaan, jos saisin edes vähän harrastaa liikuntaa. Toissijaisesti, halusin kirjoittaa lääketiedettä minun tapauksessa uudestaan.

Ja kaiken tämän sytytti yksi kysymys ja jokainen epäilys, oli se oma tai vieras, heitti vaan lisää bensaa liekkeihin.

Mitä jos?

Kuvat James Mitchell sekä Wilhelm Öhman

Diabetes ja kestävyysliikunta

Moi, olen Jarkko ja päädyin pienen mutkan kautta kirjoittamaan tähän blogiin vieraskynän kautta hieman omia kokemuksia aiheesta diabetes ja kuntoilu.

Diabetes on pitkäaikaissairaus, jossa haima ei tuota insuliinia ollenkaan tai insuliini vaikuttaa elimistössä puutteellisesti, diabetes vaatii myös päivittäistä omahoitoa.

Itselläni on tyypin 1 diabetes johon ei vielä ole löydetty ehkäisykeinoa. Hoitomuotona itselläni on monipistoshoito. 

Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että käytän kahta insuliinia hoidossa, pitkäinsuliini huolehtii verensokerin tasapainosta yöllä ja aterioiden välillä sekä pikainsuliinia pistetään aterioilla ruuan mukaan, ennen ruokailua olevan verensokerin mukaan sekä mahdollisen liikunnan mukaan.

Diabetes ja liikunta

Mielestäni diabeetikon on hyvä harjoitella monipuolisesti sekä kestävyyslajeja, että lihaskuntoa, unohtamatta kehonhuoltoa joka vaatii mielestäni diabeetikoilta hieman enemmän huomiota koska diabeetikolla saattaa kestää palautuminen hieman kauemmin kovasta treenistä

Ennakointi harjoittelussa ja kilpailuissa

Ennen harjoituksia minä seuraan verensokereita hieman normaalia enemmän ja tarpeen mukaan sitten tankkaan hieman jolla saan verensokereita nousemaan tai vaihtoehtoisesti saatan joskus korjata myös alaspäin, tämän teen toki todella varovaisesti ettei kesken harjoituksen tai kilpailun ala verensokerit laskemaan liian alas. Tämän varalta minulla onkin aina harjoituksissa ja kilpailuissa mukana nopeasti verensokereita nostavia eväitä kuten geelejä, energiakarkkeja yms. Vaikka nykyään on käytössä libre ja urheilukelloon synkronoidut hälytykset verensokerin laskusta ja noususta niin silti pitää ja kannattaa varautua aina ennalta fyysiseen harjoitteluun koska se altistaa hypoglykemioille liikunnan kuluttaessa kehon energiavarastoja.

Itselläni kova harjoitus yleensä nostaa verensokereita hetkellisesti, tätä ei kannata korjata vaan ne laskevat aika nopeasti aina harjoituksen jälkeen. Toisin on taas, kun teen matalasykkeistä harjoittelua tai olen juoksemassa esimerkiksi ultrajuoksua, silloin verensokerit yleensä laskevat ja sitä korjaan taas geeleillä ja muilla verensokeria nostavilla eväillä. Tämä taas vaikuttaa usein siihen mitä ja miten usein tulee ultrilla tankattua, toki olen yrittänyt säätää pitkäninsuliinin niin, että saisin otettua 2-4 geeliä tunnissa. Tämä on toki useimmiten kolikon heittoa diabeetikolle koska keho reagoi aina eri tavalla niin suoritukseen kuin insuliinin säätelyn muutoksiin. Tästä hyvä esimerkki on parin vuoden takaa Karhunkierroksen 83km matkalta, kun olin jo viikkoa ennen tapahtumaa säätänyt insuliinin niin ettei pääsisi laskemaan tapahtumassa liikaa ja voisin myös nauttia energiaa matkalla. Tiputin noin 40% annosmäärästä pois mikä piti olla riittävä ja verensokerit olivatkin koko matkan ajan noin 5-10 mmo/l paikkeilla, eli täydelliset. Sain ottaa energiaa noin 25min välein, jotta verensokerit eivät laskisi liian alas. Mutkia matkaan tuossa vain teki se, että kun en pystynyt koko päivänä laittamaan itseeni insuliiniä niin tuo energia ei imeytynyt kunnolla. 

Toinen esimerkki diabeetikon ja verensokereiden säädöistä on noin vuoden takaa Berliinin maratonilta. Olin säätänyt samalla tavalla kuin aiemmin insuliinit ja verensokeri olikin startissa noin 11mmo/l. Tuumasin mielessäni, että tuleekin hyvä päivä kun tuosta ne juoksun aikana hieman tippuvat niin saan sopivasti ottaa energiaa myös matkalla, tällä kertaa keho päättikin olla eri mieltä asiasta ja luultavasti adrenaliini teki sen, että verensokerit pomppasivat pian lähdöstä pilviin. Koko kisa mentiinkin sitten pelkällä veden voimalla, kun sokerit olivat liki 20mmo/l koko matkan. Diabetes tekeekin sen, että jos arvot nousevat yli 10mmo/l niin suorityskyky heikentyy jo siinä määrin ettei välttämättä kannattaisin lähteä edes urheilemaan, no onneksi Berliini todisti, että tästä huolimatta maaliin päästiin ja vieläpä ennätysajalla. 

Jarkko Valtavaaran huipulla

Alla oma muistilistani ennen kuntoilua

• Kova harjoitus tai kilpailu: Hiilaritankkaus ei välttämätön koska itselläni vs. nousee kovassa treenissä. 
• Aina mukaan jotain jolla tarvittaessa nostaa arvoja
• Syö hyvin harjoituksen jälkeen ja korjaa verensokereita varovasti
• Matalatehoinen harjoittelu: Jos vs ei ole ylhäällä niin ihan pieni tankkaus ennen suoritusta.Mikäli yli tunnin treeni matalalla teholla niin seuraa vs riittävästi ja tankkaa kesken suorituksen
• Ennen ultrajuoksua perusinsuliinin vähennys noin 30-50%.

Jos haluat seurata minun menoa somessa niin Instagramissa löydät minut täältä https://www.instagram.com/batjakke/

ja tämän lisäksi voit seurata myös blogissa ja YouTubessa: 

https://heleatraining.fi 

https://www.youtube.com/channel/UCo1HITCOvXhIrM4DEaRdB4g?view_as=subscriber

Ylläs ja polkujuoksu

Spartathlon

Tätä vuotta lukuunottamatta Kreikan Ateenassa vuodesta 1983 on kokoontunut tähän aikaan vuodesta iso joukko ultrajuoksijoita kohtaamaan kuninkuuskilpailu Spartathlon. 

Polkuporinoissa oli muistelemassa menneitä Ari Mustala sekä Seppo Leinonen. Mukaan mahtuu monta muistoa ja tarinaa.

                                    Kuvassa Janne Kankaansyrjä, Vassi, Seppo ja Ari

2001 CP65 

Kolme suomalaista muskettisoturia spartan tiellä (Ari Mustala 11 kertaa, Janne Kankaansyrjä 6 kertaa ja 

hiihtoliiton mies 15 kertaa urakan suorittanut 246 km spartathlon)

Ari Mustala kirjoitti reittikuvauksen ja hieman vinkkiä meille:

Spartathlonin reitti voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa Ateenasta Nemeaan on pituudeltaan 123 km eli käytännössä puolet koko matkasta. Suurin osa ensimmäisestä puoliskosta on kohtuullisen tasaista, tosin joitakin mäkiä tähän mahtuu. Ensimmäinen mäkisempi osuus on välillä 45-55 km (Skiron, Kakia Skala). Toinen on noin 77 km:n kohdalla noustaessa Korintin kanavalle ja kolmas tultaessa

Antiikin Korinttoon )93km). 102 km:n jälkeen aletaan vähitellen nousta korkeammalle merenpinnasta.

Juoksun jälkimmäinen puolisko on profiililtaan selvästi ensimmäistä raskaampi johtuen puoliskon vuoristoisuudesta. Ensimmäisellä puoliskolla on kuitenkin monesti ongelmana koko päivän kestävä kuumuus, kun taas Nemean jälkeen on yleensä yön pimeyttä ja viileyttä parhaimmillaan puoli vuorokautta. Jälkimmäisellä puoliskolla juostaan yleensä maalaisteitä aina Tegeaan asti, joka on 195 km:n kohdalla. 160 km:n kohdalla kiivetään louhikkoa pitkin vuoren

Myös alastulo vuorelta on vaikea. Moni juoksija on kaatunut pimeässä yössä jyrkässä, kivikkoisessa alamäessä. Alamäen jälkeen Sangaksen kylässä 164 km:n kohdalla juostaan taas asfaltoituja maalaisteitä. Tegean jälkeen, siis 195 km takana, on vielä pari kilometriä maalaistietä, mutta sitten siirrytään Spartan valtatielle, missä tulee heti vastaan monta kilometriä pitkä nousu. Spartan tiellä on vielä muutama nousu lisää ennen kuin ollaan Monumentillä 223 kilometrissä. Sitä seuraa vielä yksi pitkä nousu, mutta sitten onkin laskua aina 15 km. Viimeiset 5 kilometriä ovat melko tasaisia, mutta itse Spartan kaupungissa on viimeisen 1,9 km:n matkalla vielä yksi pieni ylämäki, mikä varmasti tuntuu raskaalta siinä vaiheessa kilpailua. Juoksu

päättyy mahdolliseen loppukiriin muutama sata metriä pitkällä Konstantinos Paleologos-kadulla, joka päätyy maaliin, mikä sijaitsee kuningas Leonidaksen patsaalla.

Juoksussa on siis 74 huoltopistettä, joista yli kymmenessä sallitaan omien huoltajien antama apu. Huoltopisteiden varustus on suunnilleen kolmea eri tasoa. Aivan alussa on tarjolla yleensä vain pelkkää vettä. Sitten Elefsinasta (19,5 km) eteenpäin useimmilla huoltopisteillä on ns. perusvarustus, mikä sisältää seuraavia tuotteita: vesi, kola, hunajapatukat, rusinat, keksi, maito, kahvi (yöaikaan), perunalastut, korput, sokeri, hunaja, pähkinät. Lisäksi päähuoltopisteillä on tarjolla kevyt ateria, esim. spagetti tai keitto.

Juoksija voi lisäksi lähettää omia eväitään haluamilleen huoltopisteille. Kannattaa kuitenkin varoa, ettei lähetä niitä turhan moneen pisteeseen, koska siitä yleensä aiheutuu vaan turhaa stressiä ja ajanhukkaa niitä pakatessa ja etsiessä huoltopisteiltä. Suurimmalla osalla pisteistä pitäisi kyllä pärjätä järjestäjien eväillä. Geelejä voi kaiken varalle ottaa vaikka vyölaukkuun mukaan tilapäistä väsymyskohtausta varten. Niiden liikaa käyttöä on kuitenkin syytä varoa pahoinvointivaaran vuoksi. Hyvä sääntöhän kaikkiin pitkiin ultrajuoksuihin on, että pitäisi nauttia vain sellaisia tuotteita, mitkä menevät hyvin alas, lisäksi tasaisin väliajoin, mutta pieniä määriä kerrallaan. Päivän kuumuudessa on hyvä keskittyä enemmän nesteiden nauttimiseen, yöllä voi sitten syödä vähän enemmän.

Vielä lienee tärkeää mainita, että täytyisi vain yrittää tehdä itselleen realistinen aikataulu ja yrittää myös noudattaa sitä, varsinkin matkan ensimmäisellä puoliskolla. Itsekin sorruin kerta toisensa jälkeen virhekuvitelmiin, juoksusta tuli ikäänkuin "toiveiden tynnyri",  liian kova alkuvauhti kykyihin nähden (jotka eivät varsinkaan viimeisen 10 vuoden aikana olleet samat kuin vuosituhannen vaihteen tienoilla) kostautui matkan myöhäisemmässä vaiheessa, jolloin liian moni Spartathlon päättyi pettymykseen ja suorastaan keskeytykseen.

Seppo on päässyt vuonna 1990 kansainväliseen lehteenkin:

Alla kuvia Sparta-sankareista:

19.9.1986 Sepon ensimmäinen maaliintulo

Seppo juoksee vuonna 1988

Seppo  vuonna 1994, alla lisää kuvia kyseiseltä vuodelta

Seppo juoksee vuonna 2002

Seppo patsaalla vuonna 2002

Seppo ja Maarit Leonidas-patsaalla vuonna 2002

Seppo Leonidas-patsaalla vuonna 1994

Suomi-poikia Leonidas-patsaalla vuonna 2005

(kuvassa vasemmalta Petri Lietzen, Ari Päivinen, Seppo Leinonen takana, Pasi Kurkilahti)

Ari maalissa Leonidas-patsaalla 

Ari maalissa

Ari patsaalla

Ari ja Jorma Karppi vuonna 2007

Ari ja Seppo 2007

Ari patsaalla vuonna 2009

Palkintojen jako vuonna 2013

Mielihyvää tasapainossa keho ja mieli!

Tällä kertaa saamme kuunnella ja lukea Taina Liukkosen ajatuksia viikon podcast teemaan liittyen.


Liikunnan aikainen nautinto on parempi innostaja kuin pakko – jos luot itselle mielikuvaa, että joka kerta otetaan mittaa kehon suorituskyvystä mielen ehdoilla ja kehon viestejä ei kannata kuunnella. Tämän rajoittava uskomus tarvitsee minun mielestä vähän ravistelua. Suosittelen liikunnan aikana keskittymään omaan sisäiseen puheeseesi. Havainnoida millaista sisäistä puhetta liikunnassa käytät ja millaisia itseä koskevia määrityksiä voit siitä havaita? Miten havaitsemasi määritelmät vaikuttavat mielialaasi, onnistumiseesi ja liikunnan aikaisen pystyvyyden tunnistamiseksi. 

Voit tätä kautta saada selville myös rajoittavia uskomuksia. Kuten palautumista rajoittava uskomus ”hapottaa jalkoja, olisiko ollut parempi tehdä palauttava harjoitus?" "Ei, en ole ennenkään maitoillut, nyt mennään eikä valiteta." Jollekin tämä on toisin päin ja raskaat harjoitukset koetaan itselle sopimattomiksi. ”Kuten minulla ei ole kykyjä hengästyttävään liikuntaan”. Kun huomaa itseä rajoittavan uskomuksen sinulla on täysi valta päättää, vapaudutko siitä tai jatkatko sen kanssa. Jos vapautat, annat tätä kautta itsellesi mahdollisuuden nähdä itsesi ja elämäsi kokonaisuus laajemmin.

On hyvä myös havainnoida liikunnan aikaisia ilmeitä, itsestä lähteviä äännähdyksiä, hengityksen kautta syntyvää tunnetta kehossa, että mielialaa, millä käynnistät seuraavan sarjan. Entä mikä on sinulla päällimmäinen tunne tai tunteet, kun ajattelet päivän tulevaa treeniä? Näetkö itsesi vain treenikoneena, jonka suurin tehtävä on kurittaa kehoa ja mieltä. On siis hyvä välillä miettiä itse asettamiaan rajoja itselle. Mitä pitäisi tuntua, missäkin harjoituksessa ja mitä on sinulle syvin motiivi liikunnassa? Joskus rajoittama uskomus voi olla, että mielihyvää tuottava liikunta koetaan pehmovauhtiseksi, jota kunnon liikkujat eivät tarvitse. Jokainen liikuntakerta pitää olla kova, raskas ja pitkä, jotta keho että mieli vahvistuvat. Näin voi uskoa pitkäänkin ja voit ottaa isojakin riskejä palautumisen kustannuksella. Mitä jos kokeilet ottaa sisäisen puheesi ja kehon havainnoinnista säännöllisen tavan? Koska ihmisen mieli osaa vaatia paljon enemmän mitä keho pystyy tekemään. Kun otat sisäisen puheen havainnoinnin käyttöön, sallit kehollekin mahdollisuuden tulla kuulluksi. 

Negatiivisen stressin purkukeinona liikunta on toimiva, erityisesti liikunnasta aiheutuvan euforian toimesta. Raskas kuormittava liikunta on keholle ja mielelle aina stressiharjoitus, joka on hyväksi sopivasti annostellen. Liikasaati tarkoittaa usein sitä, että raskas liikunta on päivittäinen rutiini, jossa ei rutiinin kautta edes huomaa mielihyvän puuttumisesta.

Viikko 34 ja Polkuporinat on nyt Livessä!

Viimeinen treeniviikko ennen 2018 UTMB-kisaa on nyt pulkassa. Viimeistelyt ovat olleet melkolailla erilaiset kuin mitä olin suunnitellut. Juoksut ovat jääneet minimiin ja tilalle on tullut maastopyöräily, joka sekin on ollut tehokasta, mutta ei kuitenkaan täysin korvaa juoksua. Vaikea on sanoa paljonko polvi on saanut lepoa viimeisen viikon aikana. Ainakaan se ei viikonlopun jalkalenkeillä enää turvonnut samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Maanantaina ja tiistaina kävin fillarilla töissä. Olin liikkeellä maastopyörällä, jotta saisin vähän enemmän tehoja polkemiseen. Maanantaina alkoi myös tämän syksyn jooga-kausi ja tiistaina tein pikavisiitin salille core-treenin merkeissä. Keskiviikosta tuli kokonaisuudessaan lepopäivä, kun töiden jälkeen kävin osteopaatilla. Nyt kolmannen käynnin jälkeen lantio alkaa jo olla kohtuu vaaterissa.

Torstaina tein viikon ensimmäisen lenkin poluilla. Parin päivän juoksemattomuuden ja fillaroimisen huomasi heti juoksussa. Vajaan parin tunnin lenkki meni kuitenkin muuten hyvin. Polvessa ei tuntunut mitään "normaalista" poikkeavaa. Perjantaina lähdin töiden jälkeen lenkille maastopyörällä. Lähiseudun poluilla ja hiekkateillä meni kaksi ja puoli tuntia mukavasti. Helppojen polkujen sekä hiekkateiden ajaminen on kyllä hauskaa, kun voi pitää yllä melko kovaa vauhtia. Sen verran pitää kuitenkin olla varovainen, ettei törmää muihin fillarilla hurjasteleviin polkijoihin.

Sekä lauantaina että sunnuntaina tein runsaan 1,5 tunnin polkulenkit Nuuksiossa. Sunnuntaina juoksin viikolla hankkimani polvituen kanssa. Se on Mueller-merkkinen ja ostettu Intersportista.  Ensimmäinen kokeilu oli aika positiivinen. Se ei häiritse juoksua juurikaan ja se tukee polvea mielestäni hyvin eli tämä puoli on kunnossa. Pidemmässä juoksussa luulen, että polvitaipeen iho kyllä menee puhki jossain vaiheessa. Sen verran tiukka se tuli on. Tätä voi varmaan hieman ehkäistä teippaamalla ihoa. Toisaalta luulen, että ihan koko reissua en tukea tule pitämään. Ehkä laitan sen päälle pidemmissä alamäissä.

Valmiina sunnuntain lenkille

Viikolle tuli yhteensä vajaa 13 tuntia treeniä, josta viisi tuntia meni juostessa. Tulevalle viikolle ei jää kuin pari lyhyttä lenkkiä ennen perjantain lähtöä.

Lauantai oli meille coutsin kanssa merkittävä päivä. Pitkään haaveissa ollut oma podcast-sarja kestävyysurheilusta julkaistiin lauantaina. Sarjan nimi on Polkuporinat, jossa ajatuksena on haastatella kestävyysurheilun ja ehkä erityisesti juoksun parissa olevia henkilöitä. Mitään aihealueita ei ole suljettu pois vaan tarkoituksena on saada mukaan mahdollisimman monipuolinen joukko kiinnostavia ihmisiä ja aiheita. Olemme tehneet 20 minuutin pituisen esittelyjakson, jossa kerromme lisää taustoista. Käykäähän kuuntelemassa.



Podcast-sarjan kuuntelu onnistuu sekä Applen iOS että Android laitteilla. Esimerkiksi Applen oman podcast appsin kautta, kun hakukenttään kirjoittaa "Polkuporinat". Sekä Applen että Androidin päällä toimiva SoundCloud podcast appsi toimii myös hyvin. Siitä voit samalla tehdä tilauksen koko sarjaan.

Polkuporinoiden tekijät. Kuva WRC2015 kisasta Saariselällä

Polkuporinoiden logo (nimen keksi Mika Huovinen ja kuvan editoi meille valokuvaaja Anna-Mari West)

Polkuporinoita voit kuunnella myös UltraStanleyPark-sivujen kautta

Myös ensimmäinen varsinainen haastattelu on julkaistu, kun Virolaisen Tarjan kanssa poristiin heinäkuun alussa. Tarjan mielenkiintoinen tarina kannattaa myös käydä kuuntelemassa.