sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Outi Seppä - seikkailijatar

 

Tällä viikolla seikkailu-urheilija Outi Seppä oli mukana Polkuporinoissa. Outin kokemukset lajinsa parissa saa muut haukkomaan henkeään. Haastattelun lisäksi alla löytyy mukaansatempaava tarina Etelä-Afrikan kisasta. Istukaa ja nauttikaa.



   

Olen Outi Seppä, ulkoilmaihminen, jonka lempilaji on seikkailu-urheilu. 
Seikkailu-urheilu on kestävyysurheilulaji, jossa liikutaan juosten, meloen ja maastopyöräillen pitkä suunnistusreitti. Tyypillinen kilpailuaika on 3–6 vuorokautta. Kilpailut käydään 4 hengen tiiminä, joissa on yksi henkilö vastakkaista sukupuolta. Seikkailu-urheilukilpailuissa ei ole ennalta määriteltyä reittiä, vaan kilpailuissa on useita kymmeniä rasteja, joista muodostuu pitkä suunnistettava reitti. Kaikki lähtevät samaan aikaan ja ensimmäisenä kaikki rastit hakenut ja ensimmäisenä maaliviivan ylittänyt joukkue voittaa. Kilpailut ovat ns. non-stop -kilpailuja, jossa jokainen pysähdys lasketaan mukaan kokonaisaikaan. Siksi kisoissa pyritään nukkumaan mahdollisimman vähän, syömään liikkeessä ja suunnistamaan pysähdyksittä. Se alkaa olla haasteellista, kun kisa-aika ylittää 50h. Näkisin, että samaan aikaan pitkä kisa vasta alkaa, kun useita tiimejä alkaa tippua pois kisasta. Seuraavassa kuvaan millaista on kisata pari viimeistä päivää pitkässä seikkailukisassa. Ote on Omjakonin Etelä-Afrikan kisasta 2018, joka kuuluu seikkailu-urheilun MM-sarjaan (Adventure racing world series jos googlettaa).

Saavuimme fillareilla viidenteen vaihtoon kisan kuudesta vaihdosta n. 70 tunnin kisaamisen jälkeen n. yhdeltä yöllä. Takana oli 200 km fillarointia. Kisassa oli ollut tähän mennessä viisi pitkää etappia, jotka olivat jokainen olleet 8h-17h pitkiä. Seuraava ei tullut olemaan yhtään lyhyempi, päin vastoin pisin. Olimme nousseet edellisellä etapilla kisan kärkeen vahvojen fillarointien vuoksi jostain sijoilta 10. Vaihto oli jonkinlainen maatila, mutta pimeässä en oikein hahmottanut millainen paikka oikeasti oli. Eikä oikein kiinnostanutkaan, kun halusin vain äkkiä fillarikamat pois käsistä ja nukkumaan vähäksi aikaa ennen uutta etappia.
Kuva: Bruce Viaene



Haimme uuden setin karttoja ja silmäilimme niitä nopeasti yhdessä. Vilkaisin reittikirjaa ja kisan järjestäjä oli arvioinut osuuden olevan noin 17h kestoltaan. Kartalla näkyi n. 25km kanjoni Zandspruit Nature Reservessä, ja sen jälkeen vielä monta karttalehteä ”normaalia” reittiä. Voi helevata! Pisin kanjoni mitä olen kisassa tehnyt, ja kanjoneissa yleensä virtaa vesi, jolloin luvassa on uintia ja kävelyä hankalissa joenuomissa. 17 h olisi kyllä alakanttiin. Juttelin Peten kanssa millainen kanjoni voisi olla, olisiko siellä uintia, kenties jotain koskipätkiä, kuinka syvä kanjoni todellisuudessa olisi, olisiko vesi kylmää vai ei. Menisimme sinne aamuyöllä, joten jos siellä olisi vettä, tulisi meille kylmä. Vähän jännitti mitä tuleman piti, kun maasto oli niin outoa.

Menimme nukkumaan johonkin huoneeseen, jossa oli kerrossängyt ja aika lämmin. Päätimme nukkua tunnin. Oli vaikea saada unta ja lopulta ehkä torkuin, en muista tarkkaan. Toivoin, että tauko silti virkistäisi. Matkaan lähdettyämme kaikki oli tosi väsyneitä, mukaan lukien myös minä ja aamuyön pimeydessä meiltä tuhlaantui varmaan 45min löytää maatilan korkeiden sähköaitojen ulkopuolelle. Turhautti, kun piha-alueella kesti niin kauan. Maasto oli aivan tasaista kuivaa hiekkakenttää ja etenimme hitaasti. Huolestuin vähän, kun meillä oli vaikeuksia pitää oikea suunta pohjoisen pallonpuoliskon kompassin avulla. Unohdimme pakata eteläisen pallonpuoliskon kompassin mukaan. Näköjään väärä kompassi ei toimi kovin hyvin. Kävelimme varmaan 4h hiekkakentällä, ja mietin kaikenlaista, en oikein mitään tähdellistä. Kovin kauaa ajatus ei pysynyt koossa, kun oli jo väsymystä ilmassa.

Aamun sarastaessa pääsimme kanjonin reunalle ja aloitimme matkan alas kanjonin pohjalle. Olo oli jännittynyt ja samalla iloinen, että päivä nousi taas. Kävelimme louhikkoa alaspäin ja kuulin heti paviaanien huudot, kun saavuimme heidän reviirilleen. Muistan vieläkin paviaanien voimakkaat huudot. Toivoin, että paviaanit pysyisivät omissa koloissaan, kun ohitimme niiden pesäkolot. Samalla ihailin paviaaneja kauempana kanjonin vastakkaisella reunalla. Kun pääsimme alas kanjoniin, huomasimme jonkin ison kissaeläimen jalanjäljen!! Ihan sikasiistiä ja oma tunnelmani nousi läpi katosta saman tein. Toki emme tienneet silloin minkä eläimen jalanjälki se oli, vaan maalissa vasta kuulimme, että siellä syrjäisessä kanjonissa asui vielä villejä leopardeja. Olo oli jotenkin absurdi, kun aloin miettimään mikä kissapeto se voisi olla. Samalla mietin, että nyt ollaan oikeasti keskellä ei mitään ja mitähän muita eläimiä sieltä oikein löytyisi. Jalanjälkiepisodi unohtui silti aika nopeasti kun ajatukset palasi takaisin kisaan. 

Tajusin, että kanjonissa ei virrannut vesi vaan se oli kuiva joenpohja, jossa oli erittäin paljon pusikkoa, kivenlohkareita ja edellisen sateen jäljiltä joitain vesialtaita. Kuumuus alkoi iskeä päin näköä saman tein auringon noustessa. ”Ei hyvää päivää” mietin, kun kanjoni lämpesi aamupäivän kuumuudessa. Ei tuulen virettäkään. Aamupäivällä kisan kakkosena oleva tiimi sai meidät kiinni. Heillä nousi jalka aika lailla paremmin jalkaosuuksilla. Fillarilla ei niinkään, mutta se ei nyt auttaisi. Emme pysyneet perässä millään vaan jatkoimme nyt kisan kakkosena.

Kanjonin helpoin osuus oli aamupäivällä. Kuva: Heiti Hallikma


Päivän mittaan alkoi juoma jo loppua ja otin esiin juoman puhdistustabletit. Otin vettä yhdestä vesialtaasta. Ihan ok:n näköistä vettä. Tabletin piti vaikuttaa puoli tuntia ja odotin kuin kuuta nousevaa, että voisin taas juoda jotain. Kuumuus oli niin kova, että elektrolyyttitabletteja tuli liian vähän mukaan ja nesteet tulivat läpi aika nopeasti. Totesimme porukalla jossain vaiheessa iltapäivää, että täältä on pakko päästä pois ennen auringonlaskua. Lopulta juuri ennen auringonlaskua paikallinen tiimi sai meidät kiinni ja iskimme heti kantaan. He yrittivät tiputtaa meidät ja juoksivat kovaa. Laukkaa kesti varmaan noin puoli tuntia ja mietin mielessäni, kuinka kauan jaksan iskeä vauhdilla risujen ja puskien raapiessa joka paikkaa ja vaatteita. Sitten päätin, että en huolehdi nyt siitä vaan juoksen niin pitkään kun on tarvis ja olo oli helpompi.

Yhtäkkiä laukka loppui ja paikallinen tiimi jäi ottamaan vettä jostain lammikosta. Kysyin vähän tunnelmia ja huomasin heidän kasvoiltaan, että ei heilläkään kovin hyvä pössis ole. Yhdellä heidän pojista oli toinen jalkapohja jo aika paskana ja rakoilla. Sympatiseerasin mielessäni hänen kävelyään ja olin inspiroitunut hänen hyvästä mielestä vaikka jokainen askel sattui paljon. Pimeän tultua alkoi jo eväät loppua. Mietin jo koska etappi oikein loppuisi, mutta en katsonut karttaa mahdollisen pettymyksen vuoksi. Kävelimme samaa tahtia paikallisen tiimin kanssa kisan kakkosena ja kolmosena. Montaa sanaa ei vaihdettu tiimien välillä. Oli pimeää ja jokainen teki parhaansa ja keskittyi omaan etenemiseensä. Koko tiimi käveli pitkiäkin pätkiä sanomatta sanaakaan. Mietin ainakin sitä, mitä kaikkina kisapäivinä ja öinä olemme tehneet muistamatta tarkkaan missä järjestyksessä.

Päätimme nukkua lyhyet tehounet vastaan tulleessa lammaskatoksessa heinien seassa. 15 minuuttia unta. Jätkät alkoivat heti kuorsata ja yritin lepuutella jalkoja. Olisin syönyt jotain mutta evästä ei enää ollut. Juuri kun olin nukahtamassa, tunsin jotain hyppäävän tai kävelevän jaloillani ja hypähdin ylös kuin aropupu. Syke nousi johonkin "kahteensataan" ja olin hermostunut ja pelästynyt samaan aikaan. Sanoin jätkille, että nyt mennään, kun täällä on jotain ötököitä tai skorpioneja, joita tosin pimeydessä ei nähnyt. Silmätkin kyllä olivat jo niin ristissä, että ehkä sen takia en nähnyt mitään kissaa pienempää. Noustiin ylös ja lähdettiin jatkamaan puskafightingia seuraavaa mäkeä ylös. Puskissa kahlaaminen alkoi jo vähän ärsyttää. Ihmettelin, miksi reitti laitettiin tällaiseen paikkaan, jossa ei pääse paikka paikoin kunnolla edes eteenpäin. Yritin unohtaa sen ja jutella jotain tiimin kanssa. En aina nähnyt missä muut menivät, kun oli pimeää ja pusikko tiheää parimetristä ryteikköä.



Johonkin aikaan aamuyöllä seisoimme kalliomuodostelman päällä ja katsoimme porukalla karttaa. Heikin kävelysauva tippui maahan ja nostin sen. Ojensin sen Heikille, mutta en tunnistanut pimeässä hänen kasvojaan vaan luulin, että siinä seisoo jonkun toisen tiimin jäsen. Annoin sauvan kuitenkin hänelle ja sanoin: ”You must have dropped this”. Heikki katsoi vähän pitkään ja sitten vain jatkoimme kartan katselemista.

Kuljimme koko aamuyön jalan, ja lopulta saavuimme kiipeilyrastille. Löysin sieltä sattumalta rastihenkilön vesitonkan ja pyysin mahdollisimman ystävällisesti vesihörppyä. Teki mieli juoda kaikki, mutta en kehdannut ottaa kuin puoli litraa. Join kaikki saman tein. Nyt neste jo alkoi jäämään kroppaan, mikä oli piristävää huomata. Löysin samalla pussin pohjalta vielä yhden karkin, jihuu! Paikallinen tiimi ehti meitä ensin kiipeilyrastille ja odotimme ylhäällä, että toinen tiimi pääsisi köysiä pitkin alas. Yritin katsella maisemia ja hahmottaa millainen kiipeilytehtävä olisi edessä mutta mitään ei yöllä näkynyt ja kelikin oli vähän sumuinen. Yritin saada irti jotain rastihenkilöltä, mutta ei hän oikein sanonut mitään. Olo oli odottavainen: ”olisipa jo meidän vuoro”, mietin. Heikin kanssa istuskeltiin vierekkäin kiipeilyvaljaat päällä, kun jokin pisti Heikkiä selkään. Kurkkasin pistoskohtaa ja se näytti siltä kuin joku olisi iskenyt nitojalla ihoon. Kaksi pientä reikää vierekkäin. Noustiin siitä sitten seisomaan, vaikka jalat pyysivätkin takaisin istumaan. Jo aikaisemmin kisassa näin skorpioneja ja muita ötököitä ja nyt ne tuli taas mieleeni.
 
Kuva: Bruce Viaene



Kiipeilytehtävä alkoi ja tehtävänä oli mennä köyttä pitkin alas ja löytää alhaalta joku polku. Yritin kurkistaa kielekkeeltä missä seinämän pohja oli mutta mitään ei näkynyt. Paikka oli ilmava ja ajattelin, että matkan varrella sitten kurkistelisin, millainen paikka olisi. Köysimieheltä vielä varmistin, että en laskeutuisi veteen. Mieli piristyi laskeutumisessa, ja skarppasin turvallisuuden nimissä. Ylhäältä kielekkeeltä tippui kiviä ja heti alas päästyäni peräännyin sivuun, etten saisi kiviä niskaan. Kiipeilytehtävän jälkeen oli enää n. 3 km vaihtoon. Vaihtoalue näkyi jo ja reitti kulkisi alamäkeen. Vihdoin tietä! Jalkapohjiin sattui, kun juostiin alas, mutta ajattelin, että jalkapohjia ei enää tämän jälkeen tarvita, kun viimeinen etappi olisi maastopyöräilyä. Siinä rasitus olisi erilaista. Nyt ensimmäistä kertaa kisassa tuntui siltä, että maali häämöttää. Hymyilytti.

Lopulta tulimme kisassa kolmanneksi ja kisa-aika oli n. 105h.  

Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

  MUUTTOLINTUJEN AIKAA Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteis...