sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Skyrunningia Janne Hietalan sanoin

Suomen Skyrunning-pioneereihin kuuluva polkujuoksija Janne Hietala kävi Polkuporinoiden juttusilla kertomassa mitä Skyrunning oikein on. Voit kuunnella Jannen haastattelun RadioPlayn kautta alla olevasta linkistä. Janne juoksee myös asfaltoitua tietä ja tänään hän olikin mukana San Sebastianin maratonilla juosten oman ennätyksensä 2:50. Onnea Janne!
 

Skyrunning – less cloud more sky 

Skyrunning on 1990-luvun alussa Italiassa alkunsa saanut vuoriurheilun muoto, joka alun perin on määritelty niin, että kilpailun aikana noustaan yli 2000 metrin korkeuteen ja ylämäkien nousukulma on lähempänä 30 % ilman, että kiipeilyn vaikeus ylittää luokitusta II. Tarkoista määrityksistä on kuitenkin vuosien varrella tultu pois ja nykyisin maailmalla järjestetään skyrunning-kisoja myös matalampien vuorien maissa, joissa toisaalta kiipeilyn vaikeuden osalta päästään jopa luokkaan III. 

Lajin kattojärjestönä toimii The International Skyrunning Federation (ISF), joka järjestää muun muassa lajin arvokilpailut. Merkittävässä asemassa lajin kannalta ovat myös Migu Run Skyrunner World Series ja Golden Trail Series, joka profiloituu kuitenkin enemmän trailrunning- kuin skyrunning-osastolle. Kisoja riittää näidenkin ulkopuolelta, sillä nykyisin erilaisia tapahtumia on vuosittain noin 200. Vaikka skyrunning on oma lajinsa, Suomesta katsoen se on hyvin lähellä trailrunningia ja oikeastaan lähempänä kuin täkäläinen polkujuoksu ilman mittavia korkeuseroja.




Oma skyrunning-historiani alkoi vuonna 2016 Espanjassa Vall de Boín laaksossa BUFF® Epic Trail -nimisessä kilpailussa. Kyseessä oli samalla lajin maailmanmestaruuskilpailut, joskaan sen takia en ollut tätä kisaa valinnut. Heti pari viikkoa myöhemmin osallistuin Pohjolan Pariisissa eli Tromssassa järjestettyyn Hamperokken Skyraceen, jonka alullepanijoina toimivat Kilian Jornet ja Emelie Forsberg. Vuonna 2017 pidin taukoa ulkomaan kisoista, mutta seuraavana vuonna päätin hakea haastetta entisestään juoksemalla Hamperokken Skyracen, Trofeo KIMA:n ja Glen Coe Skylinen, lajin ehkä teknisesti haastavimmat kilpailut ja vielä kolmen viikon välein. Näistä ensimmäinen sujui hyvin, toisessa missasin aikarajat oltuani ongelmissa korkeuden kanssa ja kolmannen pilasi sääolosuhteet, jotka pakottivat järjestäjän lyhentämään reittiä. Jo samana iltana tiesin, mitä tekisin seuraavan vuoden syyskuussa.

Tämän kauden henkilökohtainen urheilullinen kohokohtani oli paluu Skotlannin Ylämaille ja Glen Coe Skylineen. Kyseessä on 52 km pitkä ja 4750 nousumetriä sisältävä kilpailu Brittein saarten ikonisimmilla vuorilla. Skotlanti on maa, jossa on neljä vuodenaikaa ja ne kaikki voi kokea yhden päivän aikana. Paikallisilla on sanonta, että jos et pidä kelistä, odota 15 minuuttia. Tämä tuntui pitävän hyvin paikkansa, joten yhteen kisaan mahtuu monenlaista eksotiikkaa hankalan maaston lisäksi. Kisan yksi ehdottomista kohokohdista on Curved Ridge, paikoin lähes pystysuora nousu, jossa saa tehdä pidemmän aikaa töitä myös käsillään. Kisan keskivaiheilla käydään noin 1150 m korkeudessa, mikä on alueen korkeimpia huippuja. Vaikka nousu huipulle olikin loivempi, teki keli kova tuuli ja kostea keli oman lisämausteensa. Sokerina pohjalle kisan jälkipuoliskolla kiivetään liki 1000 m nousu Aonach Eagach -harjanteelle. Harjanne itsessään on Wikipedian mukaan "regarded as the most difficult horizontal scrambling ridge in mainland Scotland". Täällä putoaminen ei ole vaihtoehto, joten aistit valpastuvat ja matkan tuomaa rasitusta ei edes huomaa. Vasta harjanteen jälkeisellä helpommalla osuudella huomaa, että reissu on ollut pitkä.


Skyrunning-kisat ovat itselleni hyvää vastapainoa toimistotyölle ja muulle arjelle. Niissä pääsee haastamaan itseään ja mitä ilmavampi ja teknisempi reitti, sen parempi. Kilpailut vievät sellaisiin paikkoihin, mihin muuten ei tulisi mentyä, ja vieläpä melko turvallisesti. Kilpailun lisäksi kyse on myös luontokokemuksesta.

Kuten sanonta kuuluu, ”It’s not only about racing, it’s about going out to the mountains”.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Sallamarin ja Jaakon omatoiminen juoksuloma

Kun omia lenkkipolkuja on koluttu muutama vuosi, moni meistä miettii myös omatoimimatkan tekemistä jonnekin eksoottiseen kohteeseen. Omatoimimatkalla pääsee kokemaan asioita, joihin ei ehkä muuten törmää.

 Tämänkertaisessa blogikirjoituksessamme Sallamari on kirjoittanut yhteenvedon USA-tripistä ja hänen blogista voi lukea lisää sekä ihastella upeita kuvia.

Horseshoe Bend Arizona
Mitä on tiedossa, kun ultramatkojen polkujuoksua harrastava pariskunta suunnittelee lomamatkaa? Suunta on tietenkin Pohjois-Amerikka, polkujuoksijoiden Disneyland.

Moni juoksija tietää, miten mahtavan fiiliksen juostessa voi saavuttaa. Tähän kun lisätään kauniit kanjonimaisemat, voiko enää parempaa olla. Tästä aiheesta pääsimme kertomaan Polkuporinoihin, eli seikkailuistamme road tripillä Pohjois-Amerikassa.

Teimme avopuolisoni, Jaakon kanssa kesällä 2019 kuukauden mittaisen road tripin Pohjois-Amerikassa, koska edellisvuoden kuukauden reissu samoilla suunnilla ei riittänyt polkujen koluamiseen, vaan tutkittavia paikkoja jäi jäljelle vielä paljon. Aiempien vuosien reppureissut ovat suuntautuneet enemmänkin Aasiaan, koska merenalainen maailma on meille juoksemisen lisäksi lähellä sydäntä. Olenkin monesti ajatellut, että laitesukellus ja polkujuoksuhan ovat aika samankaltaisia asioita, toisessa vaan tutkitaan maan päällistä ja toisessa merenalaista maailmaa. Pimeässä metsässä otsalamppu päässä juokseminen on kuin yösukellus taskulamppu kädessä.

Jaakko suunnittelee seuraavan päivän seikkailua
Upea leiripaikka Zion National Parkin läheisyydessä
Road trippi Yhdysvalloissa taittuu parhaiten pienellä retkeilyautolla eli campervanillä, jossa voi asua. Päivämme reissulla koostui pääasiassa paikasta toiseen siirtymisestä, poluilla juoksemisesta tai patikoinnista ja maisemien ihailusta. Emme suunnitelleet ajoreittiä juurikaan etukäteen, jonka ansiosta päädyimme mitä uskomattomampiin paikkoihin vahingossa. Parhaimpia polkuja löytyikin sellaisista paikoista, joita ei yleisesti netissä pahemmin mainosteta. Reissun päällä oleminen ja campervanissä asuminen vaativat hyvää asennetta, koska suurella todennäköisyydellä kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan.

Reittimme pyöri Californiassa, Nevadassa, Utahissa, Coloradossa ja Arizonassa. Maisemat saattavat vaihtua hetkessä aavikosta vuoristoon, joka tekee tien päällä olemisesta mielenkiintoista ja kuumalta aavikolta pääsee halutessa nopeasti vaihtamaan viileämpään vuoristoilmastoon. Kyseisissä osavaltioissa on luonnonpuistoja toisensa perään, joten tekemistä ja nähtävää riittää yllin kyllin. Me rakastamme jännittäviä seikkailuja ja välillä juoksuretketkin meinasivat mennä turhan adrenaliinia nostattaviksi. Mitä enemmän jostain polusta kuuli sanottavan, että se on haastava tai vaikea, sinne me menimme.
Chillailua slot kanjonissa
Kaikki ne kokemukset, joita olemme saaneet reissuillamme, ovat korvaamattomia. On vaikea kuvailla sanoin, miten hienolta tuntuu herätä auringonnousuun aamulla pakettiautosta keskellä ei-mitään tai istua illalla retkituolissa aavikolla ja katsella miljoonia tähtiä.


Meidän seikkailuihin voi tutustua enemmän osoitteessa Reissutarinoita sekä seuraamalla Instagramissa @sallamarikostia ja @jaakko.eskelinen

Polkujuoksua Bryce National Parkissa
Yksi maailman upeimmista paikoista (Keet Seel Trail Navajo)

lauantai 16. marraskuuta 2019

Urheilijan tyrä

Ajattelin julkaista oman kirjoituksen urheilijan tyrästä, jonka sain kokea tämän vuoden aikana. Tai oikeastan se on tainnut vaivata jo pidempäänkin, mutta alkuvuodesta 2019 se alkoi vaivaamaan jo sen verran, ettei sen kanssa olisi pidempään halunnut jatkaa. Kisat, jotka kisasin tuona aikana, kulkivat ilman suurempaa ongelmaa kipulääkityksen avulla. Harjoitukset olivat kuitenkin välillä aika kivuliaita. Tässä hieman selostusta miten asiat etenivät.

Jo pidempää nivusen alueella aina suoliluun korkeudelle on ollut oikealla puolella kipua liikkeissä, joissa jalka tulee lähelle rintaa tai aina rintaan asti ja nivusalue jää hieman "puristuksiin". Tyypillinen kipua aiheuttava liike on pakaran ja takareiden venytys. Niissä nivusalue jää puristuksiin varsinkin jos yläkroppa viedään vielä lähelle tai kiinni etureiteen.

Alkuvuodesta, joskus helmikuun lopulla, alkoivat ensimmäiset kovemmat oireet myös juostessa. Jokaisella askeleella tuntui vaihtelevaa kipua häpyluun ja suoliluun välisellä aluella. Ensimmäinen ajatus oli, että 2011 murtunut ja leikattu häpyluun murtuma olisi uusiutunut. Tai murtuneen häpyluun päälle ommeltu verkko olisi irronnut. Ajankohta oli pahin mahdollinen, kun juuri niihin aikoihin vedettiin kovimpia treeniviikkoja tulevaa Barkley Marathonsia varten. Jouduin hieman nipistämään harjoitussuunnitelmasta tai oikeastaan lähinnä siirtämään tunteja juoksusta pyöräilyyn. Tammi-maaliskuun treenitunnit oli kuitenkin noin 240 tuntia.

Barkley tuli ja meni ilman suurempia ongelmia. Olin konsultoinut lääkäriä kipulääkkeen käytöstä kisassa. Tenneseen jälkeen oli kolme kuukautta aikaa treenata Sinister7 kisaan Kalliovuorilla. Treenien painopisteen siirto toi muutoksia, mutta myös määrät putosivat puoleen. Huhti-kesäkuun treenit olivat 125 tuntia, tosin huhtikuu meni osin palautellessa. Kesäkuussa yritin saada kipuja kuntoon osteopaatin avulla, kun koti-diagnoosimme oli, että ongelma oli lonkankoukistajissa. Kolmen aika kovan ja kivuliaan käsittelyn jälkeen tilanne ei helpottanut ja totesimmekin osteopaatin kanssa, että "jotain muuta vikaa siinä on". Sinister meni kipulääkkeillä ilman suurempaa kipua nivusessa.

Sinisterin jälkeen suunnitelmana oli rauhoittaa treeniä ja antaa levon hoitaa vamma kuntoon. Heinä-ja elokuussa juoksin maltillisesti, mutta samat kivut jatkuivat edelleen jokaisella lenkillä.

Elokuun lopulla kävin ultraäänessä, mutta mitään ei löytynyt. Sen jälkeen olin yhteydessä häpyluun leikanneeseen Sakari Oravaan, joka piti häpylyyn päälle ommellun verkon irtoamista epätodennäköisenä. Tarvittiin magneettikuva, jotta asiassa päästäisiin eteenpäin. Valitettavasti sekään ei tuonut heti apua. Magneettikuva ei paljastanut suoraan mitään ko ongelmaan viittaavaa. Ainoastaan "mahdollinen" sports hernia.

Seuraavaksi kävin urheilulääkärillä. Hänellä meni noin 3 sekunttia havaita puoliero vasemman ja oikean puolen nivus/alavatsan aluetta tutkiessa. Hänelta sain kaksi nivusalueen ongelmiin erikoistuneen gastrokirurgin nimeä, toinen Helsingissa ja toinen Mikkelissä. Molemmat ovat hoitaneet paljon urheilijoita, mutta ehkä Mikkelin lääkäri sai hieman isomman suosituksen.

Konsultoin Helsingissä ollutta lääkäriä, mutta päädyin Mikkeliin. Lähetin kaikki paperit ja lausunnot lääkäri Hannu Paajaselle Mikkeliin Lääkärikeskus Ikiomaan ja tilasin leikkausajan. Mikkeliin päädyin osittain myös leikkaushinnan takia.

Mikkelissä kävimme 17. päivä lokakuuta. Tutkittuaan meikäläisen Paajanen antoi kolme vaihtoehtoa. Kokeillaan ensin paranemista ilman leikkausta ja laitetaan kipualueelle pelkkä kortisonipiikki. Noin puolet paranee jo tällä. Toinen vaihtoehto olisi korjata nivuskanava paikallispuudutuksessa, jossa heikentynyt alue korjataan ompeleella. Kolmas vaihtoehto olisi ollut uuden verkon ompeleminen heikentyneen alueen päälle. Tämä olisi vaatinut uuden käynnin Mikkelissä, koska sitä ei voitu tehdä samana päivänä. Toinen ja kolmas vaihtoehto olisivat tutkimusten mukaan lopputuloksen kannalta yhtä hyviä. Tosin kuntoutus kolmannesta vaihtoehdosta olisi pidempi kuin toisesta.

Päädyin toiseen vaihtoehtoon ja samantien leikkauspöydälle. Operaatio kesti kolmisen varttia, jonka aikana ehdimme porista Paajasen kanssa yhtä ja toista. Tyräongelmat eivät ole ihan suoraviivaisia vaan ovat usein aika liukuva käsite. Välillä heikentynyt rakenne voi aiheuttaa selvän ulospäin pullistuman alavatsassa, jolloin diagnoosi on aika selvä. Tämän voi aiheuttaa esimerkiksi kova isku ja tämä ei olekaan ihan tavatonta lajeissa kuten jääkiekko ja jalkapallo. Siksi kyselisen lajin harrastajia on leikattu tyrän takia jonkin verran muita lajeja enemmän. Välillä puhutaan myös urheilijan tyrästä, joka voi olla enemmän tulehduspohjainen kuin varsinainen rakenteellinen ongelma. Tuolloin esimerkiksi tuo ehdotettu kortosini olisi voinut auttaa. Ongelma voi myös olla kaikkea tältä väliltä. Mikäli havaittavaa pullistumaa ei ole niin rakenteellisen ongelman havaitsee käytännössä vasta siinä vaiheessa, kun veitsi on tehnyt tilaa visuaalisen havainnon tekemiseen. Näin myös meikälisen tapauksessa. Vasta leikkauspöydällä heikentynyt rakenne voitiin todeta ja aloittaa korjaaminen ompeleella.

Pääsin lähtemään sairaalasta vajaa tunti leikkauksen jälkeen. Autolla ajaminen leikkauksen jälkeen oli kielletty, joten coutsi oli hoitamassa meikälisen Mikkelistä kotiin vielä samana päivänä. Kaikkea painavampaa nostamista piti välttää ensimmäiset päivät. Kävellä sai kivun sallimissa rajoissa. Vatsalihasten käyttöä piti myös välttää alussa ja se tekikin sänkyyn menon ja sieltä nousemisen hankalaksi, mutta kyljellään sekin onnistui. Kuntopyöräilyn sai aloittaa kahden viikon kuluttua ja lenkkeilyn kolmen neljän viikon kuluttua.

Leikkauksen jälkeen, n 10cm pituinen haava
Ensimmäisen viiden päivän aikana leikkausalue oli melko kipeä liikkuessa. Mitään varsinaista särkyä siinä ei ollut vaan kipu oli ainoastaan liikkuessa. Tulehduskipulääkkeitä söin pari päivää tulehduksen estämiseksi. Alussa piti välttää pidempiä paikallaanoloja, niin seisten kuin makoillen. Jo noin 1,5 viikon kuluttua liikkuminen oli normaalia vaikka alitajuisesti tuli oltua aika varovainen. Liikuntaa rajoitin parin ekan viikon aikana kävelyyn. Runsaan kolmen viikon kuluttua tein ekan fillarilenkin työmatkan muodossa. Ja siitä pari päivää myöhemmin eka juoksulenkki poluilla. Mitään kipuja ei ollut, mutta leikkausalue on edelleen hieman turvonnut ja sen tuntee liikkuessa. Leikkausalueella on turvotusta vielä pari kolme kuukautta.

Tästä eteenpäin kuntoutus onkin sitten jo nopeampaa. Lenkkiä saa tehdä pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Pitää vain olla varovainen liukastumisen ja kaatumisten kanssa. Nopeat liikkeet voivat edelleen tehdä kipeää leikkausalueella.

Lisää aiheesta:
Randomized clinical trial of open suture repair versus totally extraperitoneal repair for treatment of sportsman’s hernia

Laparoscopic surgery for chronic groin pain in athletes is more effective than nonoperative treatment: A randomized clinical trial with magnetic resonance imaging of 60 patients with sportsman’s hernia (athletic pubalgia)

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Mari Parkkari - minun ylirasituskokemukseni

Tämän viikon aiheena Polkuporinoissa oli ylirasitustila ja siitä meille kävi kertomassa ylirasitustilasta kärsinyt valmentaja Mari Parkkari. Podcastin lisäksi Mari kirjoitti aiheesta vielä oman tarinansa, jonka voit lukea alta. Antoisia lukuhetkiä.




Ylikuormitustila mielletään usein paljon ja kovaa treenavien ongelmaksi, mutta todellisuudessa vain hyvin harvoin pelkkä treeni on syynä ylikuormittumiseen. Näin kävi myös minulle. Sairastuin ylikuormitukseen, joka näin jälkikäteen katsottuna oli monen tekijän summa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että suurin syy sairastumiseen olivat omat ajatusmallini sekä tapani reagoida asioihin.


Ensimmäiset fyysiset oireet tulivat syksyllä 2018. Olin juuri palannut äitiyslomalta muutamaksi kuukaudeksi töihin ja aloittanut treenata ensimmäistä polku-ultraa varten. Lisäksi aloitin personal trainer -opinnot. Paljon muutoksia yhdistettynä katkonaisiin yöuniin, kun lapsen mahavaivat herättivät koko perhettä. Ylikuormituksesta kielivät oireet alkoivat kummallisena kihelmöintinä iholla. Lisäksi oli jatkuvaa flunssaa, kurkkukipua, kuumeista oloa ilman kuumetta ja väsymystä. Myös nukahtamisesta tuli vaikeaa ja heräilin yöllä, vaikka lapsi nukkuikin.


Alkusyksy menikin sairastuskierteessä, josta aloin toipumaan vasta kunnolla joulukuun lähestyessä. Sitten isältäni löytyi syöpä. Se vei myös oman jaksamisen ihan pohjamutiin.


Alkuvuodesta 2019 pystyin palaamaan treenien pariin. Kävin sykerajatestissä ja lähdin mukaan juoksukouluun. Treenien teho nousi todella paljon ja jouduin keventämään ohjelmaa. Koko ajan takaraivossa painoi kiire lähestyvän ultran takia. Tiesin, että en saanut syksyn aikana kilometrejä alle niin paljon kuin olisi pitänyt. Keväällä aloitin PT-työt yrittäjänä ja alussa taloudellinen paine saada homma rullaamaan oli iso. Kummalliset oireet palasivat yksi kerrallaan. Kuitenkin vakavin oire oli se, että mieli alkoi mustua ja mikään elämässä ei oikein tuntunut miltään.


Hakeuduin yksityiselle puolelle verikokeisiin, joissa löytyi matala ferritiini eli varastorauta. Lopulta menin liikuntalääketieteen erikoislääkärin luokse, missä diagnoosi oli harvinaisen selkeä. Ylikuormitustila ja alkuun kolme viikkoa lepoa. Treenata saisi vasta, kun olisi viikon ajan ollut täynnä energiaa.


Lopulta kolmesta viikosta tuli kolme kuukautta. Välillä kokeilin juoksua mutta se tuntui kamalalta. Ylikuormitustilan yksi selvimmistä oireista on suorituskyvyn lasku ja minulla se tuli vasta, kun aloin lepäämään. Syke hyppäsi heti muutaman juoksuaskeleen jälkeen vauhtikestävyyden puolelle ja olo tuntui kaikin puolin ahdistavalta ja heikolta.


Kävin kevään ja kesän aikana paljon sisäistä keskustelua itseni kanssa. Kuka olen? Minkälainen ihminen haluan olla? Mikä elämässä on tärkeää, mitä haluan elämältä? Miksi liikun? Stressi, huolet ja huonosti nukutut yöt tekivät elämästä suorittamista enkä enää tiennyt, minkälainen olen ja mitä haluan. Myös se kuormittaa, kun elämästä tulee epämääräisen epätyydyttävää. Opin omista ajatusmalleista ja reagoimistavoista, kun pysähdyin kuuntelemaan.

Oloni tuntui normaalilta vasta elokuussa. Viikko Lapissa karsi kaikki turhat ärsykkeet, jolloin mieli sai ihan oikeasti levätä. Päivät kuluivat syömisen, nukkumisen ja oman perheen ympärillä. Reissun jälkeen energiaa oli, ilo palasi elämään ja osasin jälleen nauttia pienistä asioista. Syksyn aikana olen aloittanut treenit vähitellen, omaa oloa hyvin tarkasti kuunnellen. Tällä hetkellä mahtavin asia treenaamisessa on se, että liikkumisen ilo ja riemu on löytynyt. Se tuntuu hyvältä!

Kuten joku viisas on sanonut, ei se ole tyhmä, joka tekee virheen vaan se, joka tekee saman virheen kahdesti. Eli mitä tästä opin?

Ylikuormituksesta puhuttaessa on helppo puhua vain fyysisistä oireista ja ”fyysisistä” ratkaisukeinoista. Kuitenkin suurin muutos omassa toiminnassa on tapahduttava pään sisällä omissa ajatusmalleissa. Jos ajatuksiaan ei muuta, samat vanhat ajatukset johtavat samanlaiseen toimintaan, joka on aiheuttanut ylikuormitustilan.

Omat tavoitteet on osattava skaalata omaan elämäntilanteeseen sopivaksi. Mikäli tavoite ei lisää hyvinvointia, se on huono tavoite. Minulle polku-ultra oli liian suuri tavoite silloiseen elämäntilanteeseen. Kun tavoite oli liian haastava, se alkoi stressaamaan ja vei liikkumisesta ilon eikä siis lisännyt hyvinvointiani.

Ensin on palauduttava, sitten vasta voi treenata. Jos uni ei ole kunnossa, treenit saavat odottaa. Treenata voi vain niin kovaa ja niin paljon kuin mistä on mahdollisuus palautua. Eikä palautuminen tarkoita pelkästään treeneistä palautumista vaan myös töistä, arjen pyörityksestä ja huolista on palauduttava ennen kuin on mahdollista treenata kehittävästi.

Aina ei voi tehdä täysillä ja täydellisesti vaan välillä on mentävä sieltä, missä aitaa ei ole. Joskus treenejä jää välistä, joskus lautasella on eineksiä eikä salaatista tietoakaan ja joskus pyykkikori tulvii yli äyräiden eikä kolmeen viikkoon ole imuroitu. Se on sitä elämää eikä se ole niin justiinsa!



Rentoa loppuvuotta kaikille toivottaen,
Mari Parkkari 
Instagram: @mariparkkari 
Facebook: Personal Trainer Mari Parkkari


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Kaisu Paulanto - plogging

Kaisu Paulanto kertoo meille lisää roskajuoksusta (kuvat Kaisu Paulanto ja Nurmijärvi Plogging-ryhmä):





Plogging- hyviä tekoja keholle ja ympäristölle

Olen kymmenessä vuodessa juossut 32 maratonia ja yhden ultran. Juoksu on ollut antoisa harrastus. Se on tuonut mukanaan uusia ystäviä ja harrastuksia. Yksi näistä juoksun myötä tulleista harrastuksista on ekoliikuntamuoto plogging.
Ruotsalaisen Erik Ahlströmin brändäämä plogging tarkoittaa roskien keräämistä juoksun lomassa. Plogging alkoi levitä vuoden 2017 lopulla urheilupiireissä. Perustin alkuvuodesta 2018 Nurmijärvi plogging- ryhmän Nuuksio Plogging- ryhmän innoittamana. Inspiraationa toimivat myös tienvarsiroskat. Yhteydenotot eri tahoihin veivät aikaa, eivätkä usein johtaneet mihinkään, joten ajattelin alkaa toimia itse. Maailmalla erilaisia roskaliikkeitä on useita. Suomessa ehkä tunnetuin roskaliike on Tuula-Maria Ahosen perustama ”roska päivässä”- liike.




Roskajuoksu on tehokas liikuntamuoto, varsinkin jos roskia on paljon. Ideaali olisi, että voisi juosta pätkän ja roskia voisi välillä tyhjentää johonkin. Usein juoksen alueille, jossa on paljon roskaa. Kerään roskat ja vien pussin yleiseen tai huoltoaseman roskikseen, jonka jälkeen juoksen takaisin kotiin. Työmatkallakin ploggaan. Usein otan kuvia roskista ja jaan niitä instagramissa.

Roskia keräävät ihmiset ovat usein hyväkuntoisia, vaikka eivät varsinaisesti juosten roskia keräisikään. Roskien kerääminen on siis hyvää liikuntaa.
Ploggaaminen on myös koukuttavaa ja kivaa. Sillä saa vaihtelua treeniin ja voi ehkäistä nk. kuolleen pepun syndroomaa, joka vaanii meitä istumatyöläisiä.

Ploggingissa ja muissa roskaliikkeissä on ideana, että yritetään aktiivisesti toimimalla vaikuttaa asioihin ja näytetään itse esimerkkiä. Roskat häiritsevät monia, mutta niiden kerääminen saattaa tuntua nololta. Kun näkee myönteisiä esimerkkejä, niin on helpompi itsekin toimia. Ensimmäinen tumppi on vaikein. Kun pääsee yli inhosta, niin voi huomata, etteivät roskat esimerkiksi ole usein kovin ”likaisia”. Roskien kerääminen ei myöskään ole haitallista terveydelle, kunhan huolehtii käsien puhtaudesta normaaliin tapaan. Teräviä esineitä on tietenkin hyvä varoa. Roskat ovat yllättävän samoja ympäri maailmaa: pikaruokaroska, karkkipaperit, kertakäyttömukit, tupakantumpit, nuuskapurkit, tupakka-askit, muoviroska.




Some on hyvä tapa vaikuttaa ympäristöasioihin. Jakamalla roskakuvan sosiaalisessa mediassa luodaan myös painetta tuottajan suuntaan tehdä jotain. Monet yritykset ovat alkaneet kiinnittää huomiota vastuullisuuteen mm somen luoman paineen ansiosta. Kun tarpeeksi moni ihminen kiinnittää asiaan huomiota, niin sillä alkaa olla vaikutusta roskaamiseen ja nk. roskasokeuden vähenemiseen. Roskia ei nimittäin välttämättä huomaa, vaikka niitä olisi paljonkin, jos niihin ei kiinnitä huomiota. Some on myös hyvä paikka saada vertaistukea.

Harrastuksen myöstä olen alkanut arvostaa Suomen toimivia kierrätyssysteemejä ja panttijärjestelmää. Esimerkiksi Britanniassa ei ole pulloille ja tölkeille panttijärjestelmää. Myös muoviroskalle on Suomessa omat keräyspisteet. Toimivan jätehuollon vuoksi meillä on siistimpää kuin jossain muualla, mikä on todella hieno juttu. Roskaharrastuksen myötä olen kehittynyt lajittelussa. Usein tosin löytyy likaista roskaa, joka menee sekajätteeseen. Pullot ja tölkit vien palautuspisteille. Ploggaaminen aiheuttaa myös halua vähentää omaa kulutusta, etenkin kertakäyttökulutusta. Suhtaudun nykyisin kriittisesti uuden ostamiseen ja turhaan kuluttamiseen. 

Juoksutapahtumista arvostan erityisesti siistejä polkujuoksumaratoneja. Niissä pidetään omat eväät selkärepussa ja käytetään omaa juomamukia. Kokeilin HCM:lla juosta oman mukin kanssa, mutta oli vähän työlästä. Pieni juoksureppu voisi olla hyvä myös kaupunkimaratoneilla. Monet kaupunkimaratonit ovat heränneet roskaongelmaan ja miettivät erilaisia keinoja vähentää mm mukiroskaa. Massamaratoneilla syntyy valtavasti roskaa. Vaikka roska siivotaankin asianmukaisesti, niin mietityttää minne se kaikki maratonroska lopulta oikeasti päättyy. Kaikissa maissa (esimerkiksi Yhdysvalloissa) ei ole kunnollista kierrätyssysteemiä.




Roskaaminen on kielletty polkujuoksutapahtumissa ja Jukolan viestissä muun muassa. Nämä tapahtumat toivottavasti olisivat esimerkkinä muillekin massatapahtumille, muillekin kuin urheilutapahtumille.




Vinkkejä aloittelijoille:

1) Pussi taskuun ja hanskat käteen
2) Aloita omalta vakireitiltä
3) Kaikkia roskia ei tarvitse kerätä kerralla, yksikin roska pois luonnosta on hyvä teko luonnolle
4) Voi kerätä esimerkiksi alkuverryttelynä lenkin aluksi tai loppuverryttelynä
5) Lapset usein tykkäävät kerätä roskia. Ota lenkille lapsi mukaan pyöräilemään ja kerätkää yhdessä.
6) Kierrätä kierrätyskelpoinen jäte esimerkiksi tölkit ja pullot.
7) Isoimmista roskista kannattaa olla yhteydessä oman kunnan tai kaupungin ympäristöpalveluihin. ELYn vastuulla ovat isommat tiet, joiden varsilla olevista roskista voi olla yhteydessä ELYn liikenteen asiakaspalveluun.

Kaisu Paulanto Roskajuoksija
Instagram @roskajuoksijan_paivakirja
Twitter Roskajuoksijan päiväkirja @kaisupaulanto

Roskapaivassa.net sivustolla paljon lisää tietoa aiheesta


Arja Uusitalo - ennakoiva terveydenhuolto

Tällä viikolla meillä oli ilo julkaista toinen jakso Arja Uusitalolta, jonka kanssa kävimme läpi ennaikoivaa terveydenhuoltoa kestävyysurhe...