Suomen Skyrunning-pioneereihin kuuluva polkujuoksija Janne Hietala kävi Polkuporinoiden juttusilla kertomassa mitä Skyrunning oikein on. Voit kuunnella Jannen haastattelun RadioPlayn kautta alla olevasta linkistä. Janne juoksee myös asfaltoitua tietä ja tänään hän olikin mukana San Sebastianin maratonilla juosten oman ennätyksensä 2:50. Onnea Janne!
Lajin kattojärjestönä toimii The International Skyrunning Federation (ISF), joka järjestää muun muassa lajin arvokilpailut. Merkittävässä asemassa lajin kannalta ovat myös Migu Run Skyrunner World Series ja Golden Trail Series, joka profiloituu kuitenkin enemmän trailrunning- kuin skyrunning-osastolle. Kisoja riittää näidenkin ulkopuolelta, sillä nykyisin erilaisia tapahtumia on vuosittain noin 200. Vaikka skyrunning on oma lajinsa, Suomesta katsoen se on hyvin lähellä trailrunningia ja oikeastaan lähempänä kuin täkäläinen polkujuoksu ilman mittavia korkeuseroja.
Oma skyrunning-historiani alkoi vuonna 2016 Espanjassa Vall de Boín laaksossa BUFF® Epic Trail -nimisessä kilpailussa. Kyseessä oli samalla lajin maailmanmestaruuskilpailut, joskaan sen takia en ollut tätä kisaa valinnut. Heti pari viikkoa myöhemmin osallistuin Pohjolan Pariisissa eli Tromssassa järjestettyyn Hamperokken Skyraceen, jonka alullepanijoina toimivat Kilian Jornet ja Emelie Forsberg. Vuonna 2017 pidin taukoa ulkomaan kisoista, mutta seuraavana vuonna päätin hakea haastetta entisestään juoksemalla Hamperokken Skyracen, Trofeo KIMA:n ja Glen Coe Skylinen, lajin ehkä teknisesti haastavimmat kilpailut ja vielä kolmen viikon välein. Näistä ensimmäinen sujui hyvin, toisessa missasin aikarajat oltuani ongelmissa korkeuden kanssa ja kolmannen pilasi sääolosuhteet, jotka pakottivat järjestäjän lyhentämään reittiä. Jo samana iltana tiesin, mitä tekisin seuraavan vuoden syyskuussa.
Tämän kauden henkilökohtainen urheilullinen kohokohtani oli paluu Skotlannin Ylämaille ja Glen Coe Skylineen. Kyseessä on 52 km pitkä ja 4750 nousumetriä sisältävä kilpailu Brittein saarten ikonisimmilla vuorilla. Skotlanti on maa, jossa on neljä vuodenaikaa ja ne kaikki voi kokea yhden päivän aikana. Paikallisilla on sanonta, että jos et pidä kelistä, odota 15 minuuttia. Tämä tuntui pitävän hyvin paikkansa, joten yhteen kisaan mahtuu monenlaista eksotiikkaa hankalan maaston lisäksi. Kisan yksi ehdottomista kohokohdista on Curved Ridge, paikoin lähes pystysuora nousu, jossa saa tehdä pidemmän aikaa töitä myös käsillään. Kisan keskivaiheilla käydään noin 1150 m korkeudessa, mikä on alueen korkeimpia huippuja. Vaikka nousu huipulle olikin loivempi, teki keli kova tuuli ja kostea keli oman lisämausteensa. Sokerina pohjalle kisan jälkipuoliskolla kiivetään liki 1000 m nousu Aonach Eagach -harjanteelle. Harjanne itsessään on Wikipedian mukaan "regarded as the most difficult horizontal scrambling ridge in mainland Scotland". Täällä putoaminen ei ole vaihtoehto, joten aistit valpastuvat ja matkan tuomaa rasitusta ei edes huomaa. Vasta harjanteen jälkeisellä helpommalla osuudella huomaa, että reissu on ollut pitkä.
Skyrunning-kisat ovat itselleni hyvää vastapainoa toimistotyölle ja muulle arjelle. Niissä pääsee haastamaan itseään ja mitä ilmavampi ja teknisempi reitti, sen parempi. Kilpailut vievät sellaisiin paikkoihin, mihin muuten ei tulisi mentyä, ja vieläpä melko turvallisesti. Kilpailun lisäksi kyse on myös luontokokemuksesta.
Kuten sanonta kuuluu, ”It’s not only about racing, it’s about going out to the mountains”.
Skyrunning – less cloud more sky
Skyrunning on 1990-luvun alussa Italiassa alkunsa saanut vuoriurheilun muoto, joka alun perin on määritelty niin, että kilpailun aikana noustaan yli 2000 metrin korkeuteen ja ylämäkien nousukulma on lähempänä 30 % ilman, että kiipeilyn vaikeus ylittää luokitusta II. Tarkoista määrityksistä on kuitenkin vuosien varrella tultu pois ja nykyisin maailmalla järjestetään skyrunning-kisoja myös matalampien vuorien maissa, joissa toisaalta kiipeilyn vaikeuden osalta päästään jopa luokkaan III.Lajin kattojärjestönä toimii The International Skyrunning Federation (ISF), joka järjestää muun muassa lajin arvokilpailut. Merkittävässä asemassa lajin kannalta ovat myös Migu Run Skyrunner World Series ja Golden Trail Series, joka profiloituu kuitenkin enemmän trailrunning- kuin skyrunning-osastolle. Kisoja riittää näidenkin ulkopuolelta, sillä nykyisin erilaisia tapahtumia on vuosittain noin 200. Vaikka skyrunning on oma lajinsa, Suomesta katsoen se on hyvin lähellä trailrunningia ja oikeastaan lähempänä kuin täkäläinen polkujuoksu ilman mittavia korkeuseroja.
Oma skyrunning-historiani alkoi vuonna 2016 Espanjassa Vall de Boín laaksossa BUFF® Epic Trail -nimisessä kilpailussa. Kyseessä oli samalla lajin maailmanmestaruuskilpailut, joskaan sen takia en ollut tätä kisaa valinnut. Heti pari viikkoa myöhemmin osallistuin Pohjolan Pariisissa eli Tromssassa järjestettyyn Hamperokken Skyraceen, jonka alullepanijoina toimivat Kilian Jornet ja Emelie Forsberg. Vuonna 2017 pidin taukoa ulkomaan kisoista, mutta seuraavana vuonna päätin hakea haastetta entisestään juoksemalla Hamperokken Skyracen, Trofeo KIMA:n ja Glen Coe Skylinen, lajin ehkä teknisesti haastavimmat kilpailut ja vielä kolmen viikon välein. Näistä ensimmäinen sujui hyvin, toisessa missasin aikarajat oltuani ongelmissa korkeuden kanssa ja kolmannen pilasi sääolosuhteet, jotka pakottivat järjestäjän lyhentämään reittiä. Jo samana iltana tiesin, mitä tekisin seuraavan vuoden syyskuussa.
Tämän kauden henkilökohtainen urheilullinen kohokohtani oli paluu Skotlannin Ylämaille ja Glen Coe Skylineen. Kyseessä on 52 km pitkä ja 4750 nousumetriä sisältävä kilpailu Brittein saarten ikonisimmilla vuorilla. Skotlanti on maa, jossa on neljä vuodenaikaa ja ne kaikki voi kokea yhden päivän aikana. Paikallisilla on sanonta, että jos et pidä kelistä, odota 15 minuuttia. Tämä tuntui pitävän hyvin paikkansa, joten yhteen kisaan mahtuu monenlaista eksotiikkaa hankalan maaston lisäksi. Kisan yksi ehdottomista kohokohdista on Curved Ridge, paikoin lähes pystysuora nousu, jossa saa tehdä pidemmän aikaa töitä myös käsillään. Kisan keskivaiheilla käydään noin 1150 m korkeudessa, mikä on alueen korkeimpia huippuja. Vaikka nousu huipulle olikin loivempi, teki keli kova tuuli ja kostea keli oman lisämausteensa. Sokerina pohjalle kisan jälkipuoliskolla kiivetään liki 1000 m nousu Aonach Eagach -harjanteelle. Harjanne itsessään on Wikipedian mukaan "regarded as the most difficult horizontal scrambling ridge in mainland Scotland". Täällä putoaminen ei ole vaihtoehto, joten aistit valpastuvat ja matkan tuomaa rasitusta ei edes huomaa. Vasta harjanteen jälkeisellä helpommalla osuudella huomaa, että reissu on ollut pitkä.
Skyrunning-kisat ovat itselleni hyvää vastapainoa toimistotyölle ja muulle arjelle. Niissä pääsee haastamaan itseään ja mitä ilmavampi ja teknisempi reitti, sen parempi. Kilpailut vievät sellaisiin paikkoihin, mihin muuten ei tulisi mentyä, ja vieläpä melko turvallisesti. Kilpailun lisäksi kyse on myös luontokokemuksesta.
Kuten sanonta kuuluu, ”It’s not only about racing, it’s about going out to the mountains”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti