sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ratkaisukeskeisyyden ajatuksia kulminaatiopisteessä

Meillä oli mahdollisuus saada keskusteluhetki jääkiekkolegendan ja vaikuttajan Sakari Sakke Pietilän kanssa. Sari ja Sakke keskustelivat coachin roolista, elämän haasteista ja iloista, ratkaisukeskeisyydestä, addiktioista ja intuiostakin - monipuolinen tarina kuunneltavissa linkin takaa:




Sakari on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti valmentajuuden lisäksi, ja hän sivuaa useammassa otteessa ratkaisukeskeisyyden ideologiaa. Sari puolestaan on ratkaisukeskeinen työnohjaaja, ja hän kirjoitti muutaman rivin ratkaisukeskeisyydestä. Mitä se oikeastaan on.

RATKAISUKESKEISYYS (by Sari Heerman)

Ratkaisukeskeinen työskentely antaa työvälineitä haasteiden ratkaisuun tai auttaa kehittämistyössä. Välillä meidän voi olla vaikea sanoittaa asioita, ja erilaiset avoimet kysymykset ohjaavat meitä miettimään syvemmin ja löytämään niitä vastauksia, joita meissä jo on.  Vakka Apulanta laulaa, ettei viisaus asu meissä, niin uskallan olla tästä eri mieltä :-)

Ratkaisukeskeisyys perustuu ydinperiaatteeseen, että korjaa vain rikki olevaa. Ratkaisukeskeinen työmenetelmä hyödyntää osapuolten osaamista. Siinä ei paneuduta ongelmiin, tai lähdetä kaivelemaan menneisyyttä, vaan huomio suunnataan tulevaisuuteen, jossa ratkaisut löytyvät. Ratkaisukeskeisyys on voimavarakeskeistä, sillä vahvistetaan uskoa onnistumiseen, se on käytännöllinen lähestymistapa, joka ei kikkaile vaan toimii yksinkertaisesti, mutta positiivisesti ja jopa leikkisästi. Ratkaisukeskeisyydessä korostuu tekeminen, kokeilu ja arviointi. 

Kun halutaan muutosta, on hyvä miettiä tavoitetta. Onko muutos vain muutoksen takia, vai haetaanko sillä jotain erilaista, ehkä parempaa olotilaa esimerkiksi. Mikä on se minun tavoitteeni? Tavoitteet määritellään arkisiksi, ja riittävän pieniksi, jotka ovat määrittelijän näkökulmasta tärkeitä. Tavoitteiden on hyvä olla konkreettisia, mutta silti huomioidaan mahdollisuuksien lisäksi myös mahdolliset riskit. Tässä ratkaisukeskeinen terapeutti tai valmentaja on hyvä apu, sekä määrittelyssä että matkan varrella seurannassa, miten tavoitteet saavutetaan. Hän ei anna valmiita vastauksia, vaan hän auttaa vastausten löytämisessä avointen kysymysten avulla tai menetelmillä. 

Sakke mainitsee asteikko-menetelmän haastattelussa, ja se on oiva yksinkertainen työväline monissakin tilanteissa. Itse käytän asteikkoa hyvin usein niin kotona kuin työssäkin. Joskus voi olla vaikea ilmaista kielellisesti tilannetta, ja asteikon avulla hahmottaa tilanteen paremmin. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysäyttää joku hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. 

Miten asteikkokysymystä voi käyttää? Sitä voi käyttää käytännössä missä kohtaa vaan, esim. motivaation tarkastelussa, itseluottamuksessa, muutostilanteessa tai edistymisessä. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysähtyä hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. Sen voi tehdä vain kysymällä, mutta paperille piirtämällä se hahmottuu aina paremmin, jolloin käytössä on useampi aisti.

Ennen kysymystä valmistelemme taustaa ja kerromme, että käytämme asteikko 0-10, jossa 0 tarkoittaa huonointa tilaa ja 10 ns ihannetilaa. Sitten määritellään nykytilanne, minne se asettuu asteikolla.  Sen voi tehdä yksinkertaisella kysymyksellä: "Kun arvioit tilannetta asteikolla 0-10, missä olet nyt?". 

Tämän jälkeen määritellään tavoitetilan paikka asteikossa. Haetaan sitä tilaa, mikä on itselle riittävän hyvä. Sen ei aina tarvitse olla 10, vaan tekijä itse määrittää sen. Sen jälkeen keskustelua voidaan jatkaa keskustelemalla, miten tavoitetilaan on päästy. Ketkä ovat auttaneet siinä. Miten onnistui, mitkä asiat toimivat jne.  Oheiseen kuvaan olen hahmottanut yksinkertaisesti asteikkomenetelmää.

Vielä tavoitetilan jälkeenkin voidaan pohtia, mitä pitäisi tapahtua, että asteikossa pitäisi päästä vielä pidemmälle. "Mitä sinä voisit tehdä päästääksesi 7,5 tilasta kahdeksaan. Ketkä voisivat auttaa tässä?" Valmentaja/terapeutti ohjaa keskustelua avointen kysymysten avulla, mutta hän ei anna vastauksia, sillä kaikki vastaukset ovat henkilöllä itsellään. Itse käytän jonkin verran sitä, että "kuulen sinun sanovan" tai vastaavaa, jos tilanne tuntuu jumittuvan. Silti se on minun kuulemani, eikä oletus, ja näin ollen toinen voi viedä keskustelua siitä eteenpäin haluamallaan tavalla.


Joskus kun puoliso tai lapset heräävät aamulla kärttyisänä, valittavat ehkä surkeaa synkkää säätä tai ikäviä hommia, joita päivä tuo tullessaan, heidät voi pysäyttää kysymällä, missä he ovat asteikolla 0-10 juuri sillä hetkellä? Siitä sitten siirretään huomio parempaan tilaan, jatkamalla missä he haluaisivat olla tai mikä olisi hyvä kohta olla, jotta olo olisi parempi. Tässä kohtaa aamua itse keskittyisin siihen, mitä voimavaroja heillä on, jotta tilanne paranisi. Jos niitä ei heti lähde löytymään, rakkaiden kohdalla lähtisin hieman auttamaankin. "Hei, sinähän olet sinnikäs juoksukisoissakin, etkö olekin?". Kun voimavaroja ja vahvuuksia alkaa löytymään, se voi jo pelkästään auttaa eteenpäin positiivisen olon löytymisessä. Leikkiä kannattaa jatkaa vaikka aamuvalmistelujen ohessa. "Mitä muita vahvuuksia sulla voisi olla, joiden avulla päivästäsi tulisi parempi?". Tässä tulee se toinen oppi, eli se mihin keskitymme, kasvaa ja huomio vahvuuksiin parantaa oloa sen sijaan, että ryvemme huonoissa energioissa. 

Meillä kotona minä käytän näitä menetelmiä. Mikaelin työkalupakissa on vahvana huumori, kiusoittelevat kommentit joilla ruttunaamankin saa hymyilemään. Minuun ainakin se toimii. 

Kannattaa kokeilla, sillä iloisena ja onnellisena elämä on huomattavasti mukavampaa. 




sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Robson Lindberg - urheilijan elämää aivovamman kanssa

Tämän viikon jakso Polkuporinoissa oli pysäyttävä tarina Robson Lindbergin aivovammasta ja hänen periksiantamattomastaan työstä taistella itsensä takaisin urheilun pariin. Monet asiat saavat uuden perspektiivin kuunnellessa Robsonin tarinaa. Pääset kuuntelemaan jakson alla olevan linkin kautta. Jakson lisäksi Robson kirjoitti blogiin teemalla "Mitä jos".





Mitä jos?

Siinä minä istuin, neurologin vastaanotolla. Taas kerran. Olin juuri vastannut neurologin kysymykseen: “Kerro mitä tapahtui 18.2.2016, ja miksi olet täällä?” Taas. Olin niin väsynyt. Taas. Olin niin kujalla, kivuissa ja sekaisin kaikesta mitä oli viimeisen vuoden aikana tapahtunut ja ihan lopussa. Taas. Lääkäri oli valistanut minua vammastani ja mihin kykyni tulisi riittäämään elämässäni tästä eteenpäin. Taas. Sain kuulla, että minua ei kannata kuntouttaa. Taas. Jouduin tekemään valtavasti töitä, että silmät pysyivät auki. Taas. Aivovammani tuottama väsymys esti minua lyömästä edessä olevani lääkäriä, kun hän nämä asiat minulle luetteli. Tuttu tilanne. Taas. Tämä tapahtui joka kerta kun kuulin miten minua määritellään vaikka olin sanonut niin monta kertaa että olen valmis tekemään töitä kuntoutukseni eteen. Tämän aikana pyöri mielessäni yksi asia.

Mitä jos?

Taas se sama kysymys pyöri mielessä. Olin lukenut ja kuullut ihmisistä, jotka olivat kuntoutuneet aivovammasta. Olin aivan varma, että minua kannattaisi kuntouttaa. Olin varma, että ne valkotakkiset olivat väärässä. Minusta he eivät ikinä kysyneet mitä edistystä olin tehnyt. Ja jos kysyivät niin he eivät ainakaan ymmärtänyt edistysaskeleitteni suuruutta. Minä ymmärsin, minä juhlin niitä päivittäin.

Ai millä tavalla?

No tekemällä seuraavan treenin niin hyvin kun voin. Ottamalla sen seuraavaa askeleen. Minkä pituisen askeleen? Mikromillin. Tai siltä se tuntui. En ikinä pitänyt seuraavaa treeniä itsestään selvyytenä. Olin niin huonossa jamassa, että ekoilla kerroilla minut piti viedä autolla punttiksen ovelle ja takaisin. Kun olin treenin tehnyt, olin niin väsynyt, että en muistanut omaa nimeäni. Treenin pituus? 10 minuuttia ja sykkeet max 120. Eihän siinä edes hiki tullut. Mutta olin tehnyt treenini. Kerroin kerta toisensa jälkeen, yritin taistella että saisin elämäni takaisin, eli: kykyni urheilla takaisin, eikä minua uskottu. Joka kerta kun istuin lääkärin edessä, anelin ja rukoilin että he antaisivat minulle mahdollisuuden.

“Mene kotiin, nuku ja odota eläkepäätöstä. Nämä kuvantalöydökset ovat sen verran mittavat, ettei kannata mitään tehdä”. Taas.

Mitä jos?

En itse uskonut täysin siihen, että vielä joskus urheilisin kuten ennen vammaani. Ei ollut mitään takeita. Minulle alkoi jossain vaiheessa valjeta, että vammani olivat aika mittavat. Mutta se ei minua hidastanut. Olin tehnyt itselleni lupauksen: Häntä, joka tuijottaa peilistä takaisin 80-vuotiaana, ei kaduttaisi. Ei mikään. Kaikki oltaisiin tehty. Vaikka menisi päin helvettiä. Kaikki merkit viittasivat siihen että en onnistuisi. Siis muiden mielestä. Se epäilys oli käsinkosketeltava, kun kerroin kysyjille tavoitteeni raapia kynsin hampain itseni takaisin urheilumaailmaan. Muut olivat järkeviä. Muut näkivät sen, mitä itse en ikinä jaksanut ajatella, sitä työn määrää mikä olisi edessä.

Mutta he eivät tienneet, että olin niin pahasti rikki, niin kivuissaan ja niin pohjalla, että en ollut edes päättänyt jos haluan elää. Olin 30-vuotias enkä osannut selittää miten kävellä kotiovestani lähikauppaan. Aivovammani oli vienyt minulta kaiken. Jopa epäonnistumisen tunteen.

Kukaan muu ei tiennyt, että olin tehnyt sen tärkeimmän asian elämässäni, olin päättänyt antaa kaiken kuntoutuakseni edes yhden promillen. Olin tätä päätöstä tehdessäni pakottanut aivovammani katsomaan minua minun ehdoillani. Olin vihdoin saanut mahdollisuuden näyttää mitä päätös ja intohimo voi saada aikaiseksi. Enkä aikonut antaa tilaisuuden mennä sivu suun. Ensisijaisesti, olin valmis juhlimaan, jos saisin edes vähän harrastaa liikuntaa. Toissijaisesti, halusin kirjoittaa lääketiedettä minun tapauksessa uudestaan.

Ja kaiken tämän sytytti yksi kysymys ja jokainen epäilys, oli se oma tai vieras, heitti vaan lisää bensaa liekkeihin.

Mitä jos?

Kuvat James Mitchell sekä Wilhelm Öhman






maanantai 7. joulukuuta 2020

Ultrapyöräilijä Samuli Mäkinen

Tällä viikolla saimme hienon mahdollisuuden sukeltaa ultrapyöräilyn maailmaan Samuli Mäkisen silmin. Samulin jakso Polkuporinoissa löytyy alla olevasta linkistä. Samuli kirjoitti myös keskustelemistamme aiheista blogikirjoituksen alla.


 

Retkeily, pitkien matkojen taittaminen ja randonneurpyöräily ovat yhtä vanhoja kuin polkupyörä itse, pitkästi toista sataa vuotta. 1800-luvun lopulla järjestettiin kilpailu, jolla oli määrä osoittaa pyörän erinomaisuus kulkuvälineenä, ajamalla 1200 kilometriä Pariisista Brestiin ja takaisin. Tapahtumasta muodostui pitkäikäisin voimissaan oleva pyöräilytapahtuma, sillä sitä järjestetään edelleen, joka neljäs vuosi. Enää vuosikymmeniin kyseessä ei ole ollut varsinainen kilpailu, vaan yhteinen haaste jossa on ilman mukana kulkevaa huoltoa kuljettava annettu reitti alle 90 tunnissa. Tuosta muinaisesta tapahtumasta on muodostunut kokonainen kulttuuri, randonneurpyöräily. Randonneurien pyöräilytapahtumia kutsutaan breveteiksi ja niiden ohjelmana on polkea määrätty matka, yleensä 200-1400 kilometriä, sääntöjen määrittämässä aikarajassa. Brevettejä ajetaan ympäri maailmaa, joissakin maissa aktiivisemmin ja suurempina, monissa toisaalta epämuodollisesti ja pienin järjestelyin, kuten Suomessa.



Viime vuosina on syntynyt useita uusia tapahtumia ja oma skenensä seikkailullisten ilman mitään tukea ajettavien ultrapyöräilykilpailujen ympärille. Kilpailuja järjestetään niin poluilla, hangessa kuin maanteilläkin, joko määrättyä reittiä pitkin tai vapaasti rastien välillä suunnistaen. Näissä säännöt yksinkertaisuudessaan toteavat, että matka on taitettava omin voimin ilman apua yhtenä etappina, ensimmäinen maalissa voittaa. Kilpailujen pituus voi usein olla pari viikkoa tai enemmänkin.

Itse olen harrastanut pyöräilyä puoli elämääni kaikenlaisissa muodoissa. Välillä keskityin myös retkimelontaan ja salitreeniin, mutta joskus 2013 tutustuin brevetteihin ja rajojen koetteleminen pyöräretkien päivämatkoja venyttämällä ja vauhdikkaaseen etenemiseen keskittyen vei mukanaan. Pidempiä brevettejä ajaessa opin itsestäni jotain uutta jokaisen pidemmän reissun myötä ja onnistuminen, haasteista selviäminen, tuntui mahtavalta. 2015 ajoin ensimmäisen kerran Pariisi-Brest-Pariisin, joka oli siihen mennessä suurin haasteeni. Koko reissu oli jännittävää uuden alueen tutkimista, eikä pelkästään maantieteellisesti. Kun tiesin pystyväni pitkiin matkoihin, piti päästä kokeilemaan mihin sillä pääsee millaisiin seikkailuihin voi päätyä. Seuraavana vuonna ajoin ensimmäisen kerran Transcontinental Racen, Belgiasta Turkkiin, muutaman vuoristoissa sijaitsevan rastin kautta. Useiden Alppinousujen jälkeen, nukuttuani Montenegrossa kadulla kulkukoirien kanssa, väisteltyäni metsäpaloa Bosniassa ja kamppailtuani sään kanssa myrskyisillä vuorilla ja helteisissä laaksoissa, pääsin perille naapurimantereen laidalle. Seuraavana vuonna päätin ottaa revanssin, kunnon tahdilla alusta lähtien kun nyt tiesin siihen pystyväni. Reititystoilailuista ynnä muusta huolimatta ehdinkin kymmenen ensimmäisen joukossa maaliin. 

Paris-Brest-Paris 2019
Paris-Brest-Paris 2019


Samana syksynä ajoin Suomen halki Ruskassa, joka järjestettiin tuolloin ensimmäisen kerran. Parin tuhannen kilometrin haaste Hangosta Jäämerelle oli mahtava kokemus. Ruska järjestetään vuosittain, vaihtelevalla reitillä, mutta vastaavalla teemalla, se on mainio tapa koetella kykyjään ja kokea seikkailu lähellä kotia.

2018 lykkäsin horisonttia seuraavan portaan kauemmas, kun Nothcape-Tarifan reitti vei 7400 km Euroopan halki pohjoisesta etelään, määrättyä reittiä paljolti pienehköillä teillä pysyen. Saman kilpailun jatkuessa kolmannelle ja neljännelle viikolle, oli edessä taas uusia kokemuksia. Jatkuvasti kilpailua eläen noin pitkä aika tuntui kiinnostavalla tavalla erittäin rauhalliselta ja pelkistetyltä, vaikka samaan aikaan kaikki aika oli syytä käyttää etenemisen kannalta tehokkaasti, pitää aamutoimet lyhyinä ja tauot harvassa. Tulinkin kolmantena maaliin, vaikka tässä vaiheessa kilpailijoiden erot alkoivat olla jo kellon sijaan kalenterista seurattavaa luokkaa.

Haasteita pitää olla, joten 2019 päätin asettaa vakavasti otettavan pohja-ajan Suomen päästä päähän pyöräilemiselle. Ajoin Hangosta Nuorgamiin vajaassa 62 tunnissa, omin avuin, kaikki tarvittava laukuissa mukana ja eväät matkan varrelta ostaen. Monen päivän kilpailuihin verraten tämä oli sprinttimatka, joka toi haastoi pitämään tahtia eri tavalla, koko matka täysiä. Kokemus oli mahtava, tutun maan kokeminen kokonaan yhdellä ajolla ja näyttävän haasteen suorittaminen ja onnistuminen. Seuraava päivä meni melkein liikkumatta, Tenon varrella mökissä maaten, mutta sinällään suurempia ongelmia ei ollut ja kaikki meni hyvin. Ultramatkoista palautuminen on jokaisen kilpailun myötä helpompaa, kun kroppa oppii ja kehittyy, mutta niiden tuoma rasitus on todella perusteellinen, välittömiä vahinkoja korjaillessa menee jokunen päivä ja aiemman kunnon palautumiseen menee pidempään. Muutaman viikon päästä olin kuitenkin taas Transcontinental Racessa, onhan se tavallaan nähdäkseni kategoriassaan ehkä merkittävin kisa.

Hanko-Nuorgam 2019


Kilpailujen ohella olen myös retkeillyt paljon, lyhyitä retkiä ympäri eteläisempää Suomea, välillä Lapissakin. Kun pitkien matkojen taittaminen alkaa olla hanskassa ja eteneminen ennakoitavaa, kiehtoo seikkailun hakeminen erämaisemmista ja seikkailullisemmista ympäristöistä jatkuvasti enemmän. Kilpailu sinällään luo hyvän kehyksen seikkailulle, kun sään selkenemistä ei jäädä odottelemaan ja esteistä huolimatta mennään aina eteenpäin, joten seikkailua löytyy kaikkialta. Näyttävimmät ympäristöt ja olosuhteet sekä uudet kokemukset kuitenkin houkuttelevat, joten tulevana kesänä lähden Kirgisian vuorille Silk Road Mountain Raceen, jos matkustusrajoituksista silloin on päästy.

Tarkempia tarinoita reissuistani osoitteesta: https://samulimaekinen.wordpress.com/

sekä https://www.instagram.com/sml_mkn/

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Lihastohtori Juha Hulmi

Tällä viikolla julkaisimme liikuntafysiologian apulaisprofessori Juha Hulmin haastattelun. Juha toimii Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Tiedemaailman lisäksi Juha tunnetaan Lihastohtorina, joka on jakanut lihasten ilosanomaa mm. oman Lihastohtori-bloginsa kautta. Nykyisin Juha julkaisee vinkkejä myös FB-sivujensa sekä Insta-tilinsä @juhahulmi kautta.

Aiheena tässä jaksossa oli voiman ja kestävyyden yhdistäminen. Tätä käsittelimme sekä harjoittelun että ravitsemuksen kannalta. Vaikka juttelimme Juhan kanssa pitkälti toista tuntia, niin silti tuntui kuin olisimme vasta raapaisseet pintaa. Asiaa tuli hurjasti, mutta aihe on niin laaja, että tästä saisi tehtyä pari kolme jaksoa helposti. Katsotaan jossain vaiheessa saammeko Juhan mukaan Polkuporinoihin vielä toisenkin kerran.

Kannattaako kestävyysurheilijan voimaharjoittelu ylipäätään? Kyllä kannattaa, eikä sitä tule pelätä. Pitkien aerobisten kestävyysharjoitusten lomaan kannattaa ujuttaa voimaharjoituksia, joilla haetaan mm. terävyyttä, räjähtävyyttä ja nopeutta. Tämä saavutetaan jo suhteellisen pienelläkin harjoittelulla, jossa lyhyillä sarjoilla aikaansaadaan tarvittavaa kontrastia kestävyysharjoitteluun.

Kestävyysurheilijan tavoite voimaharjoittelussa on suorituskyvyn kehittäminen, joka parantaa niin taloudellisuutta, mutta samalla myös vähentää vammautumisriskiä. Käytännössä suuremman voimantuottokyvyn ansiosta esimerkiksi juoksussa jokainen askel on kimmoisan jämäkkä ja kuluttaa vähemmän happea ja energiaa. Kun puhutaan kestävyysjuoksijasta, käyttää Juha termiä "jäykkäjousi", jolla hän tarkoittaa jalkaterän, nilkan, polven ja lonkan muodostamaa kokonaisuutta. Sopivalla voimaharjoittelulla tämä kokonaisuus saadaan taloudellisemmaksi. 

Nyt kun tiedämme, että voimaharjoittelu on hyväksi myös kestävyysurheilijalle niin seuraava luonnollinen kysymys on miten sen saa parhaiten yhdistettyä kestävyysharjoittelun kanssa. Tästä asiasta löytyy Juhan blogista Daniela Eklundin kirjoittama yhteenveto. Parina pääpointtina voidaan sanoa, että luonnollisesti treenivolyymi pitää miettiä tarkemmin harjoitettaessa molempia osa-alueita. Mikäli esim. ajankäytöllisistä syistä joudut tekemään molemmat harjoitukset samana päivänä, kannattaa ehkä hoitaa voimatreeni ensin pois alta ja sen jälkeen keskittyä siihen juoksulenkkiin. Voimaharjoittelulle olisi hyväksi, että se tehdään palautuneena, jolloin pitkän lenkin jälkeinen ajankohta ei ole paras mahdollinen voimatreenille. Jos haluat tietää aiheesta vielä enemmän voit tehdä sen lukemalla Eklundin aiheesta tekemän väitöskirjan.

Juha kertoi myös mahdollisuudesta yhdistää voima- ja kestävyysharjoitukset. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että ennen juoksulenkkiä voit erilaisilla hyppysarjoilla korvata salilla tehtyä nopeusvoimaharjoittelua jaloille. Juoksijalle nämä erilaiset hyppysarjat toimivat hieman kuin voimaharjoittelu 

Keskustelimme myös voimaharjoittelun tuomasta lihaskasvusta. Kestävyysurheilijan toiveena ei varmaankaan ole suurten lihasten kasvattaminen vaan ennemminkin voiman kehittäminen. Onneksi Juhan mukaan vaaraa lihasten mittavalle kasvulle ei juurikaan ole. Näyttää siis siltä, että lihakset tarttuvat helposti vain aniharvaan salilla kävijään. Itse kuulun siihen massaan, jolle lihasta ei kerry. Tosin yrityskin on ollut aika lattea. Tähän aiheeseen liittyen voit käydä lukemassa vähän tieteellisemmän blogi-kirjoituksen Juhalta.

Toinen aiheemme oli ravitsemukseen ja energiaan liittyvä. Rasva-aineenvaihdunta on keskeinen asia pitkien suoritusten taustalla. Koska vauhdit ovat ultrasuorituksissa lähes poikkeuksetta sellaiset, että intensiteetit ovat alle 60% maksimaalisesta hapenotosta, antaa se mahdollisuuden ihmisen lähes loputtomien rasvavarastojen hyödyntämiseen. Rasvan käyttäminen energiana hiilareiden sijaan vaatii 7-15% enemmän happea, joka ei ultrasuorituksessa ole yleensä rajoittava tekijä. Tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Kilpakävelijöillä tehdyssä tutkimuksessa saatiin vastakkaisia tuloksia juurikin kävelijöiden suuremman intensiteetin johdosta.

Rasvojen käyttämiseen pitkien suoritusten aikana edellyttäisi kuitenkin, että  kehoa sopeuttaa esimerkiksi vähähiilihydraattisen, ketogeenisen ruokavalion kautta. Ihan näin suoraviivaista ei tämäkään osa-alue ole kuten Juha tuossa jaksossa kertoo esimerkissään huippu-triatlonistista. Jopa yli puolen vuoden sopeuttaminen "low-carb-high-fat" diettiin heikensi huippu-urheilijan tuloksia merkittävästi, kun taas muutaman viikon sopeuttaminen aikaisempaan hiilari-pohjaiseen ruokavalioon palautti suoritustason normaaliksi. Tässä vielä linkki kyseiseen tutkimukseen.

Yksi selkeä vinkki ultrajuoksijoille tuli myös esille Juhan haastattelussa energioiden suhteen. Monet kamppailevat vatsavaivojen kanssa pitkien suoritusten aikana. Tämä voi johtua yksinkertaisesti siitä, että emme ole sopeuttaneet elimistöämme tarpeeksi kisan aikaisiin energianlähteisiin. Jos olemme pakanneet mukaan ultrakisaan repullisen geelejä, tulisi meidän tehdä se myös harjoituksissa. Ehkä repullisen geelejä syöminen kisan aikana on vaan liian suuri muutos normaaliin. Sama koskee kaikkeen siihen energiaan mitä olemmekaan pakanneet mukaan. Kaikkeen pitää sopeutua etukäteen tai muuten energiat alkavat ryömiä ruokatorvea pitkin väärään suuntaan.

Itse olen kokeillut vuosien aikana erilaisia tapoja harjoitella. Olen myös kokeillut erilaisia ruokavalioita. Olisi mielenkiintoista kokeilla myös LCHF dieettiä ja sen vaikutusta pitkiin harjoituksiin tulevan talven perusharjoituskaudella. Se miten nykyinen semi-vegaani-kasvispohjainen ruokavalioni yhdistetään LCHF ruokavalioon onkin sitten toinen tarina.


sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Diabetes ja kestävyysliikunta

Moi, olen Jarkko ja päädyin pienen mutkan kautta kirjoittamaan tähän blogiin vieraskynän kautta hieman omia kokemuksia aiheesta diabetes ja kuntoilu.

Diabetes on pitkäaikaissairaus, jossa haima ei tuota insuliinia ollenkaan tai insuliini vaikuttaa elimistössä puutteellisesti, diabetes vaatii myös päivittäistä omahoitoa.


Itselläni on tyypin 1 diabetes johon ei vielä ole löydetty ehkäisykeinoa. Hoitomuotona itselläni on monipistoshoito. 


Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että käytän kahta insuliinia hoidossa, pitkäinsuliini huolehtii verensokerin tasapainosta yöllä ja aterioiden välillä sekä pikainsuliinia pistetään aterioilla ruuan mukaan, ennen ruokailua olevan verensokerin mukaan sekä mahdollisen liikunnan mukaan.

Diabetes ja liikunta


Mielestäni diabeetikon on hyvä harjoitella monipuolisesti sekä kestävyyslajeja, että lihaskuntoa, unohtamatta kehonhuoltoa joka vaatii mielestäni diabeetikoilta hieman enemmän huomiota koska diabeetikolla saattaa kestää palautuminen hieman kauemmin kovasta treenistä


Ennakointi harjoittelussa ja kilpailuissa


Ennen harjoituksia minä seuraan verensokereita hieman normaalia enemmän ja tarpeen mukaan sitten tankkaan hieman jolla saan verensokereita nousemaan tai vaihtoehtoisesti saatan joskus korjata myös alaspäin, tämän teen toki todella varovaisesti ettei kesken harjoituksen tai kilpailun ala verensokerit laskemaan liian alas. Tämän varalta minulla onkin aina harjoituksissa ja kilpailuissa mukana nopeasti verensokereita nostavia eväitä kuten geelejä, energiakarkkeja yms. Vaikka nykyään on käytössä libre ja urheilukelloon synkronoidut hälytykset verensokerin laskusta ja noususta niin silti pitää ja kannattaa varautua aina ennalta fyysiseen harjoitteluun koska se altistaa hypoglykemioille liikunnan kuluttaessa kehon energiavarastoja.


Itselläni kova harjoitus yleensä nostaa verensokereita hetkellisesti, tätä ei kannata korjata vaan ne laskevat aika nopeasti aina harjoituksen jälkeen. Toisin on taas, kun teen matalasykkeistä harjoittelua tai olen juoksemassa esimerkiksi ultrajuoksua, silloin verensokerit yleensä laskevat ja sitä korjaan taas geeleillä ja muilla verensokeria nostavilla eväillä. Tämä taas vaikuttaa usein siihen mitä ja miten usein tulee ultrilla tankattua, toki olen yrittänyt säätää pitkäninsuliinin niin, että saisin otettua 2-4 geeliä tunnissa. Tämä on toki useimmiten kolikon heittoa diabeetikolle koska keho reagoi aina eri tavalla niin suoritukseen kuin insuliinin säätelyn muutoksiin. Tästä hyvä esimerkki on parin vuoden takaa Karhunkierroksen 83km matkalta, kun olin jo viikkoa ennen tapahtumaa säätänyt insuliinin niin ettei pääsisi laskemaan tapahtumassa liikaa ja voisin myös nauttia energiaa matkalla. Tiputin noin 40% annosmäärästä pois mikä piti olla riittävä ja verensokerit olivatkin koko matkan ajan noin 5-10 mmo/l paikkeilla, eli täydelliset. Sain ottaa energiaa noin 25min välein, jotta verensokerit eivät laskisi liian alas. Mutkia matkaan tuossa vain teki se, että kun en pystynyt koko päivänä laittamaan itseeni insuliiniä niin tuo energia ei imeytynyt kunnolla. 


Toinen esimerkki diabeetikon ja verensokereiden säädöistä on noin vuoden takaa Berliinin maratonilta. Olin säätänyt samalla tavalla kuin aiemmin insuliinit ja verensokeri olikin startissa noin 11mmo/l. Tuumasin mielessäni, että tuleekin hyvä päivä kun tuosta ne juoksun aikana hieman tippuvat niin saan sopivasti ottaa energiaa myös matkalla, tällä kertaa keho päättikin olla eri mieltä asiasta ja luultavasti adrenaliini teki sen, että verensokerit pomppasivat pian lähdöstä pilviin. Koko kisa mentiinkin sitten pelkällä veden voimalla, kun sokerit olivat liki 20mmo/l koko matkan. Diabetes tekeekin sen, että jos arvot nousevat yli 10mmo/l niin suorityskyky heikentyy jo siinä määrin ettei välttämättä kannattaisin lähteä edes urheilemaan, no onneksi Berliini todisti, että tästä huolimatta maaliin päästiin ja vieläpä ennätysajalla. 


Jarkko Valtavaaran huipulla


Alla oma muistilistani ennen kuntoilua


  • Kova harjoitus tai kilpailu: Hiilaritankkaus ei välttämätön koska itselläni vs. nousee kovassa treenissä. 
  • Aina mukaan jotain jolla tarvittaessa nostaa arvoja
  • Syö hyvin harjoituksen jälkeen ja korjaa verensokereita varovasti
  • Matalatehoinen harjoittelu: Jos vs ei ole ylhäällä niin ihan pieni tankkaus ennen suoritusta.Mikäli yli tunnin treeni matalalla teholla niin seuraa vs riittävästi ja tankkaa kesken suorituksen
  • Ennen ultrajuoksua perusinsuliinin vähennys noin 30-50%.


Jos haluat seurata minun menoa somessa niin Instagramissa löydät minut täältä https://www.instagram.com/batjakke/

ja tämän lisäksi voit seurata myös blogissa ja YouTubessa: 

https://heleatraining.fi 

https://www.youtube.com/channel/UCo1HITCOvXhIrM4DEaRdB4g?view_as=subscriber


Ylläs ja polkujuoksu



sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Irti päihderiippuvuudesta

Tämän viikon Polkuporinoissa kuultiin elämän suurista muutoksista, kun Janne Simola ja Tomas Luoto kertoivat miten he ovat päässeet irti päihderiippuvuudesta ja miten juoksu, liikunta ja kasvisravinto ovat tulleet elämään päihteiden tilalle. Mikäli he voivat auttaa sinua tai läheistäsi, ole somen kautta heihin suoraan yhteydessä, tai meidän kauttamme voimme myös yhdistää teidät. 

Pääset tästä kuuntelemaan jakson:



Saimme iloksemme myös heidät vieraskynä-vieraiksemme ja alla heidän tarinansa. Aloitetaan Tomaksen tarinalla:

Mun polku päihderiippuvaisesta polkujuoksijaksi

Tähän alkuun täytyy sanoa, että tuntuu hassulta jäsentää tarinaani siitä näkökulmasta, että minusta on tullut juoksija.

Näin on kuitenkin päässyt käymään, vaikka ajattelenkin elämänmuutokseni olevan kokoelma erinäisiä uusia toimintamalleja. Toimintamallit perustuu nykyään arvoihin ja periaatteisiin, eikä enää siihen addiktion sanelemaan tyhjiön täyttämisen harhakuvaan. Toiminnan myötä ajatteluni on muuttunut suurelta osin, enkä ole enää joutunut jahtaamaan sitä jotain. 

Olen teini-ikäisestä lähtien käyttänyt päihteitä säännöllisesti. Lyhyesti sanottuna aloitin kokeilut ihan kuten varmaan kuka tahansa muu nuori. Kaljoittelu ikään kuin kuului käsipallojoukkueen huveihin. Urheilu ja raskaat huvit kulkivat käsi kädessä. Aloin kuitenkin eristäytymään valtavirrasta pikkuhiljaa, ja löysin itseni ulkopuolisena muiden kaltaisteni kanssa. 

Hitaasti mutta varmasti olin nk. syvässä päädyssä käyttämässä suonensisäisesti pääasiassa amfetamiinia, heroiinia ja myöhemmässä vaiheessa subutexia ja rauhoittavia lääkkeitä. Kannabis ym. muut olivat myös vahvasti läsnä. Sen jälkeen kun 20-vuotiaana ensimmäisen kerran tajusin tarvitsevani apua, kesti vielä toiset 12 vuotta ennen kuin olisin oikeasti valmis ottamaan sitä vastaan. 

Juoksemaan ryhdyin puoli vuotta sen jälkeen kun olin löytänyt tieni päihdehoitoon ja uuteen elämäntapaan. Olin vielä metadonikorvaushoidossa jonka olin myös päättänyt lopettaa. Opettelin tavallista elämää sisältäen kaiken maan rutiinit ym. itsenäistymiseen ja aikuistumiseen kuuluvat asiat. Koska olin teininä pelannut käsi- ja jalkapalloa, tulin siihen tulokseen että tarvitsisin jotain liikuntaa elämääni. Aloin käymään punttisalilla ja myöhemmin kesällä 2018 lenkillä. Kuntoni oli aivan järkyttävän huono, ja muistan turvonneeni kuin punainen ilmapallo ensimmäisen 3km hölkkälenkin jälkeen. Se oli kaikin puolin epämiellyttävää ja vastenmielistä - kunnes se oli ohi.


Kuvaaja: Nyyti (@nyytikorolainen)

Juoksemisella oli alusta lähtien ollut minulle eräänlainen symbolinen merkitys. Se tulisi merkitsemään minulle jotain sellaista tasaista puurtamista, jota tekemällä en juuri mihinkään pääse, mutta pysyn liikkeessä. Uusi elämäni oli sellaista, jossa oli suunnitelmia, tavoitteita, päämääriä mutta ennen kaikkea haaveita ja unelmia. Entisessä elämässä ei ollut kuin hetkessä elämistä, pelon ja katkeruuden ohjaamana.

Sain upean mahdollisuuden liittyä K3 Fitnessin Strength for a reason -juoksuryhmään 2018-2019 vuodenvaihteessa. Kun valmentajamme  Juhani Pitkänen vei meidät ensimmäistä kertaa pitkikselle Nuuksioon, tiesin haluavani juosta poluilla. Metsässä tassutellessa aistit ovat hereillä, ja siellä kykenen pohtimaan minua askarruttavia asioita, tai sitten vaan nauttimaan hiljaisuudesta, äänistä ja tuoksuista. Joskus silmät kostuu, kun miettii menneitä aikoja ja sitä, miten kaltoin olen kehoani ja erityisesti jalkojani kohdellut piikittäen niihin ties mitä milloinkin. Nyt tämä sama keho ja nämä samat jalat kantoivat minua jo uskomattomia matkoja. Aloin välittämään itsestäni taas vähän enemmän. Juokseminen oli ollut minulle harrastus, mutta nyt aloin ajattelemaan sitä osana kokonaisuutta, johon kuului luonnon kunnioittaminen ja itseni hyvinvoinnista huolehtiminen. Olin jo jonkin aikaa syönyt pääasiassa kasviperäisesti sekä terveydellisistä että eettisistä syistä. Kaikki ikään kuin punoutui yhteen, ja yhtäkkiä juoksemisen tuoma hyvä olo ei ollutkaan se kaikista tärkein asia. Se, miten voisin pitää huolta kehostani ja mahdollistaa itselleni hyvinvointia tulevalle elämälleni tulisi olemaan isommassa roolissa.

Nykyään ajattelen elämänmuutokseni olevan tietynlaista hyvittämistä itselleni ja ympärillä olevalle maailmalle. Ajatteluni on muuttunut enemmän arvo- ja periaatepohjaiseksi, kun se ennen oli täysin itsekeskeistä ja hyötyä tavoittelevaa. 

Kuvaaja: Nyyti (@nyytikorolainen)

Lopuksi kyse on oikeastaan siitä, että tutustuu itseensä ja ottaa itsensä vuoksi selvää siitä kuka on, kuka haluaa olla, ja minkä roolin tässä maailmassa itselleen haluaa. Minulle se merkitsee sitä, etten käytä päihteitä lainkaan - koskaan. Päivä kerrallaan mikä tahansa toiminnan muutos on mahdollista, ja kun sitä tarpeeksi toistaa, tulee siitä tapa ja silloin myös ajattelu muuttuu. Yksin ei tarvitse jaksaa eikä pystyä. Ota rohkeasti esimerkkiä niiltä, jotka ovat oman muutoksensa tehnyt - liity voittajiin. ;)

Kiitos että sain olla mukana porisemassa.


Tomas polkujuoksemassa (yläkuvan kuvannut Miska Koivumäki, alemman kuvannut Jari Anttonen)


Seuraavaksi Janne Simolan tarina: 

Moi. Olen Janne Simola, 39 vuotias mies Helsingistä. Syntynyt olen Turussa ja siellä myös melkein koko elämäni viettänyt. Vasta tuossa kolmisen vuotta sitten olen muuttanut tänne pääkaupunkiseudulle. Olimme Tomaksen kanssa puhumassa Polkuporinoissa muutoksesta ja Sari sanoi että blogiinkin voi jotain kirjoittaa. En ole koskaan ollut kirjallisesti lahjakas ja oman blogin kirjoittelukin loppui tuossa pari vuotta sitten melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Se varmasti kuvaa minua hyvin. Innostun asioista täysillä ja kyllästyn yhtä nopeasti. Tässä hieman tarinaa elämästäni.

Janne Nuuksio Backyard Ultrassa kesällä 2020

Olen ihan tavallisesta perheestä jossa isä oli yrittäjä ja äiti tehdastyöläinen. Minulla ei ollut puutetta asioista nuorena paitsi kavereista ainakin ensimmäisen 6 vuoden aikana. Muistikuvia on hyvin hatarasti mutta muistan kärsineeni pitkistä migreenikohtauksista kunnes sain silmälasit 6 vuotiaana. Lähellämme ei ollut ilmeisesti päiväkotia missä tilaa, joten olin jossain kauempana ja vaihdoin myös päiväkotia joitain kertoja enkä oikein muista ystävystyneeni keneenkään. Asia hieman muuttui kun muutimme juuri kun aloitin eskarin ja asuimmekin kyseisellä paikalla kunnes olin 20. Sain kavereitakin. Koulun alettua minua myös hieman kiusattiin mutta ala-asteella se ei ollut kovin vakavaa vielä. Koin kyllä jo nuoresta alkaen olevani hieman outolintu ja oli vaikea sopeutua porukoihin. Ylä-asteella se sitten jotenkin korostui, olin hieman nörtti, kaverinikin oli nörttejä ja meitä kiusattiin. Samalla kuitenkin hengailin näiden tyyppien kanssa jotka kiusasivat ja aloin tekemään kaikkea typerää kuuluakseni porukkaa. Kaupasta aloin varastaa ja se tuntui tosi hyvältä. Jäin heti koukkuun siihen jännitykseen ja sitä piti tehdä joka päivä. Sitten alettiin ryyppäämään. Muistelen että se harvoin kohdallani oli hirveän hauskaa ja minulla oli pääasiassa paha olo. Teimme kaikenlaista ilkivaltaa humalassa. Kaikkea todella typerää. Ryyppäämisen ja mopoiän tultua lopetin myös kaiken harrastamisen. Sitä ennen olin harrastanut kamppailulajeja muutamia vuosia ja olin aika lahjakas siinä. Olisi pitänyt seuraavaksi mennä SM-kisoihin. Sitten vain päätin että en mene enää treeneihin. Olin myös saanut 15 vuotiaana tietokoneen ja se vei mennessään. Saatoin valvoa monta päivää putkeen ja istua vain pelaamassa. Poltin tupakkaa ja join kahvia ja istuin koneella. Vanhempani antoivat minun ehkä turhankin vapaasti tehdä mitä haluan, mutta enpä minä usko että kiellot olisivat minua pelastaneet. Tässä jossain välissä äitini oli myös alkoholisoitunut ja menettänyt työnsä. En ole varma tänäkään päivänä mutta ehkä hänen ja isän välillä tapahtui jotain. Näin myös äitini myöhemmin toisen miehen kanssa ja se sattui ja hävetti minua syvästi. Sen näki myös kaverini. Voin puhua näistä vapaammin koska molemmat vanhempani ovat kuolleet. Tästä lisää myöhemmin.  

Hamperokken valloitettu

Sitten kuvioihin tuli mukaan huumeet n 15-16 vuotiaana. Polteltiin pilveä silloin tällöin kaveriporukalla. Eipä se minulle toiminut niin kuin monilla muilla että olisi tullut jotenkin hilpeä olo. Suurimmaksi osaksi kertoja minulla tuli vain paha olla ja vainoharhainen olo. Pilvi ei ole mitään kevyttä huumetta eikä sovi todellakaan kaikille. Noh siinä porukassa hengaillessa sitten tutustuin lääkkeisiin ja ne oli kyllä minun juttu. Rauhottavat lääkkeet ja kipulääkkeet. Niitä kun otti tarpeeksi niin ei ollut paha olla enää. Kerran kaveri toi mukanaan amfetamiinia ja neuloja. Kaikki halusivat kokeilla ja suurin osa käytti nenään vetämällä, mutta minä halusin heti että minua piikitetään. Se eka fiilis oli huikea ja ajattelin että tätä lisää ja paljon. Aloin käyttää säännöllisesti Amfetamiinia, LSD:tä, ekstaasia. Käytiin reiveissä ja valvottiin päivätolkulla. Olin pahemman kerran koukussa eikä ulospääsyä näkynyt. Ammattikoulu jäi kesken ja vain yhden viikon kurssin takia. Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan kun olin viikon sekakäyttänyt aivan kaikkea mitä löytyy ja kävellessäni kotiin kaikki vain pimeni. Heräsin sairaalasta jossa lääkäri sanoi että olivat joutuneet täräyttämään vähän sähköä että sydän saatiin toimimaan. Seuraavaksi soitti poliisi ja minua syytettiin kotirauhan rikkomisesta. Olin hakannut jossain psykoosissa ihmisten ovia ja puhelimeni löytyi pihalta. Minut oli löydetty kotiportilta kun isä lähti ajoissa töihin. Onneksi lähti ajoissa. Saattaisin olla kuollut muuten. Olen voinut vain arvailla mutta myös kokenut myös myöhemmin itse miltä vanhemmistani tuntui katsoa touhuani. 

Loppujen lopuksi päädyin käyttämään heroiinia ja siitä subutexia sekä lääkkeitä. Jos ei joka päivä saanut annosta, oli todella kipeä eikä saanut mitään aikaiseksi. Olin kokeillut muuttaa toiselle paikkakunnalle tyttöystäväni kanssa ja mennä kouluun, mutta sekin epäonnistui ja ahdinko vain syveni. Koulu jäi taas kesken ja kaikki vähäiset rahat meni huumeisiin. En pystynyt enää edes varastamaan tai tekemään juuri mitään rikollista rahoittaakseni käyttöä koska olin psyykkisesti jatkuvassa pelkotilassa. ulkona liikuin vain pimeällä ja kotona kurkin verhojen välistä ja milloin missäkin puskassa lymyili aina poliiseja. Tämä psyykkinen tuska olikin ehkä pelastukseni ja päätin pyytää apua. Koulukuraattori ohjasi meidät sosiaalitoimistoon, sosiaalitoimistosta päihdeklinikalle ja päihdeklinikalta aikanaan laitoskuntoutukseen missä tutustuin vertaistukiryhmiin. Yhden retkahduksen jälkeen olen tällä tiellä ollut tähän päivään asti. En siis ole käyttänyt huumeita, lääkkeitä enkä juonut viinaa yli 16 vuoteen. Minun pelastukseni oli ja on tänäkin päivänä edelleen vertaistukiryhmät.Ja se että halusin sillä hetkellä muuttua.

Mitä olen oppinut tänä aikana muutoksesta niin ihminen pystyy ihmeisiin jos vain haluaa. Kyse onkin halusta ja siitä että katsoo itseään rehellisesti, toteaa että tämä ei ole hyvä ja alkaa työstämään muutosta. Se vaatii myös suunnatonta rohkeutta. rohkeudesta olen oppinut myös sen että rohkeus on sitä että tekee asioita vaikka pelottaa. Pelkoon ei ole vielä koskaan kuollut :) Minun elämäni huumeiden kanssa on ollut aika yksitoikkoista ja pelon sävyttämää. Halusin lopettaa kun oli niin paha olla mutta pelkäsin sitä ihan hemmetisti. AQddiktio on myös itsensä kieltävä sairaus. Addiktin on vaikea myöntää olevansa addikti. Riippuvuus ja pelko lopettamisesta on niin kova että tuo muutos ei olekaan niin yksinkertaista. Siksi nykyään puhutaankin sairaudesta jota se todella on. Alkoholismi on aivan samaa sairautta. Minulla oli vain jotenkin tuuria ja sain apua juuri oikealla hetkellä. Suurin osa tutuistani sieltä maailmasta ei ole selvinnyt niin hyvin. Osa on edelleen käyttämässä huumeita ja osa kuollut.

Elämä selvinpäin onkin ollut pelkkää jatkuvaa muutosta. Olen ehkä antanut sen tapahtua ja ollut sillä tavalla rohkea että toteuttanut kaikenlaisia juttuja. Ja eihän selvinpäin edes pysyisi jos ei olisi valmis muuttumaan. Piti muuttaa vaan ihan kaikki. Olen kuullut joskus sanonnan “pelkoja päin”. Kun alkoi elää selvinpäin, kaikki oli uutta ja pelottavaa. Kaikki piti aloittaa alusta. Ei ollut juurikaan ihmissuhteita kun kaikki vanhat piti heivata. Kyllä se on vaatinut suunnatonta rohkeutta. En halua tässä mitään leijua vaan totean vain miksi huumemaailmasta on vaikea päästä pois ja miksi moni sinne palaa uudestaan. 
Se duuni mitä joutuu tekemään että niin sanotusti toipuu on ihan älytön. Pitää käydä läpi koko menneisyys, jakaa se jollekin toiselle ihmiselle ja pyrkiä päivittäiseen muutokseen. Näin siis ainakin minulla. Moni käy terapiassa mutta minä olen hoitanut itseäni vertaistukiryhmissä ja jakanut sieltä valitsemalleni luotetulle henkilölle kaiken. En olisi tässä jos en olisi tehnyt paljon itsetutkiskelua ja käsitellyt niitä menneitä tapahtumia ja omaa toimintaa. Olen kokeillut kaikenlaista tässä selvinpäin mikä on tuntunut aikaisemmin täysin mahdottomalta idealta. Olen perustanut yrityksen ja lopettanut sen kun se alkoi käydä liian raskaaksi, olen mennyt naimisiin ja eronnut, olen matkustanut ulkomailla paljon tässä lähivuosina ja paljon uusiin paikkoihin, olen jakanut kokemustani vertaistukitapahtumissa englanniksi vaikka tuntuu etten osaa, olen lopettanut tupakanpolton, olen alkanut syömään pääasiassa vegaanisesti, olen lähtenyt lappiin töihin, olen muuttanut Turusta Helsinkiin, irtisanoutunut duunistani, hakenut Helsingin kaupungille töihin, olen alkanut juoksemaan ja pyrkimään elämään terveellisesti ja olen hankkinut juuri retkeilyauton. Ja tietysti alkanut juoksemaan ultria :)  Kaikki nämä ja paljon muuta pelottivat minua aivan hitosti eikä ollut helppoja juttuja. Osaa on pohdittu pitkään mutta lopulta on päästy siihen toteutukseen. Tuntuu että tietynlaisella rohkeudella olen löytänyt sen mitä ja kuka oikeasti olen ja mitä haluan tehdä elämässä. Asenteet on muuttunut aika paljon kaikenlaisissa asioissa. Esim juoksua kohtaan. Ennen pidin juoksijoita idiootteina. Noh. ehkä ne onkin (varsinkin ultrajuoksijat)  mutta haluan olla myös idiootti :) Ennen olin vannoutunut lihansyöjä ja söin sitä paljon. Ituhipit oli  idiootteja. Noh nyt olen sitten ituhippi… Olin se kaveri joka ei ollut kiinnostunut tästä planeetasta ja heitti kahvikupin auton ikkunasta pientareelle. Olen asenteiltani aika paljon pehmentynyt koska olen halunnut pehmentyä. ei tunnu hyvältä olla idiootti kun katsoo peiliin. Jos ei halua niin sitten ei muutu. 

Omat vanhemmat on kuolleet tässä kun olen ollut selvinpäin. Isä kuoli haimasyöpään. Hänellä oli joskus ollut haimatulehdus kun ryyppäsi ja myöhemmin diabetes mistä ei oikein huolehtinut. Äiti kuoli alkoholismiin. Yritin kovasti koko tämän ajan auttaa häntä ja saada hoitoon yms. mutta hän aina sanoi ettei ole mitään ongelmaa. Loppujen lopuksi piti pistää välit poikki koska en pystynyt enää katsomaan vierestä. Sitten minulle soitettiin yhtenä päivänä että äiti on kuollut. Tässä sain tosissaan nähdä ja tuntea miltä tuntuu kun läheinen käyttää päihteitä. Myös enoni kuoli viinan takia. Näitä surullisia kohtaloita on Suomi pullollaan. 

Jos joku on paskassa duunissa niin tiedän miltä se tuntuu. Se on helvetin kuluttavaa. Mutta siinä ei ole pakko olla. Minä pohdin tätä joskus ja pelotti hitosti muuttaa mitään koska pelkäsi että mitä sitten? pärjäänkö? onko rahaa? mutta kun totesin muutoksen hyödyt pelkojani suuremmiksi niin päätin kokeilla. Ja miten kävi? Hiton hyvin. Jos nykyään joku ehdottaa ylitöitä niin saatan naurahtaa. Ei se raha ennenkään tehnyt onnelliseksi joten voin mennä mieluummin vaikka lenkille.

Jos olet huonossa suhteessa niin siinäkään ei tarvitse olla. Tuskin voi huonommin mennä jos siitä lähtee :) Itseäsi varten loppujen lopuksi elät. Tämä toki on tarkkaan punnittava asia. Tuskin mikään suhde täydellinen on ja ongelmia on aina. Mutta jos oikeasti ei ole mitään yhteistä säveltä, niin sitten vaan ei ole. Turha hukata aikaa sellaiseen. Lapsia tai ei. Lapset kyllä selviää. En itse usko mihinkään ikuiseen "myötä ja vastoinkäymisissä" juttuun. Jos homma ei toimi niin se ei toimi. Turha kärvistellä. Ihmiset myös muuttuu. Jos olet 10v suhteessa niin molemmat on voinut muuttua niin paljon että yhteinen sävel vain katoaa. Aikansa ja paikkansa on kaikilla ihmissuhteilla, harva pysyy koko elämän mukana. 

Jos poltat tupakkaa niin mieti sitä rehellisesti. Onko järkevää? Onko terveellistä? Onko halpaa? Itsellä oli kaikenlaisia ylähengitystie infektioita monta kertaa vuodessa ja kun lopetin röökin niin ne loppui kuin seinään. Toki tämäkin tapahtui aika monen Ella yrityksellä vasta. 

Syötkö liikaa? mässäiletkö liikaa lihalla tai syöt liikaa buffetissa? Meneekö 500gr irtokarkkia useamman kerran viikossa?  Noh itse tein tuota paljon joskus ja siitä tuli kyllä aina aika paha olo. Itse söin pahaan oloon, stressiin yms. Sekin on eräänlainen pakenemiskeino. Pikkuhiljaa muutos alkoi vähentämällä mässäilyä ja lihaa ja nyt alkaa olla jo aika vegaanihippeilyä. Tosin ultrajuoksu mahdollistaa kohtuullisen määrän syömistä mutta on se terveellisemmällä tolalla kuin ennen. 

Käytätkö liikaa päihteitä ja haluaisit lopettaa muttet pysty? Ymmärrän. Niin minäkin luulin etten ikinä pysty. Luulin että olen lopullisesti pilalla eikä minusta ole mihinkään. Minuun saa ottaa yhteyttä jos haluaa kysyä lisää miten pääsin niistä eroon tai haluaa käväistä vertaistukiryhmässä.

Muutos ei ole helppoa muttei useinkaan jos koskaan mahdotonta. Suurin este muutokselle on yleensä pelko tai muu tunne-elämä ja varsinaista estettä ei oikeasti ole. Este on vaan päässä. Jos olet pitkään miettinyt jotain muutosta niin tee se nyt vaan. Ei tämä elämä ole niin pitkä että kannattaisi vuosia pohtia jotain asiaa ja kärvistellä. Esimerkiksi paskassa ja kuluttavassa duunissa oleminen. Itse en ollut onnellinen ja en nauttinut mistään duunin ulkopuolella. Olin aivan loppu. Tämä elämä on kuitenkin itseäsi ja onnellisuutta varten eikä siksi että kerää omaisuutta tai rikastuttaa työnantajaa kuluttamalla itsensä loppuun. Jos raha mietityttää niin vähemmälläkin pärjää. Ainakin itse pärjäsin. En ole koskaan ymmärtänyt ajatusta siitä että “sitten eläkkeellä ehtii” Minä en edes säästä mitään kun en voi tietää koska kuolen. Mitä hyödyin siitä että tein hitosti duunia ja säästin rahaa jos saan jonkun sydärin ja heitän sitten veivini. Koitan elää täysillä tässä ja nyt, en murehdi tulevaa, haastan itseäni ja pyrin kokemaan melkein viikottain kaikkea kivaa ja jännää ettei jää sitten harmittamaan kun joskus ei enää pysty. Itsellä on kyllä paljon vielä muutoskohteita elämässä vieläkin ja täydelliseksi tässä ei tulla. Se onkin lohdullista niin onpahan elämässä mielenkiintoa loppuun asti. Juuri tulin hammaslääkäristä ja pohdin että miten voisi muuttaa tapojaan ettei tarvitsisi mennä sinne aina kidutettavaksi niinkuin tähän asti 😀 Tämä prosessi on ollut käynnissä siitä asti kun lopetin päihteet ja kävin ensimmäisen kerran kunnon remontissa. Joten jotkut muutokset on helpompia ja jotkut "vähän" vaikeampia. Mutta kaikki on lopulta omasta halusta kiinni ja siitä mihin paukkunsa laittaa. 

Tsemppiä ja rakkautta kaikille. Poluilla tavataan ❤


Janne noin vuonna 2001 WTC-iskun aikoihin sekä 
ensimmäisessä utrajuoksun maaliintulossa KK55 vuonna 2018

Sari ja Mikael kiittävät lukijoiden puolesta näitä rohkeita kavereita tarinansa jakamisesta ❤. Alla kuva kundien yhteistreenihetkestä kesältä 2020. 



sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Spartathlon

Tätä vuotta lukuunottamatta Kreikan Ateenassa vuodesta 1983 on kokoontunut tähän aikaan vuodesta iso joukko ultrajuoksijoita kohtaamaan kuninkuuskilpailu Spartathlon. 

Polkuporinoissa oli muistelemassa menneitä Ari Mustala sekä Seppo Leinonen. Mukaan mahtuu monta muistoa ja tarinaa.


                                    Kuvassa Janne Kankaansyrjä, Vassi, Seppo ja Ari

2001 CP65 
Kolme suomalaista muskettisoturia spartan tiellä (Ari Mustala 11 kertaa, Janne Kankaansyrjä 6 kertaa ja 
hiihtoliiton mies 15 kertaa urakan suorittanut 246 km spartathlon)

Ari Mustala kirjoitti reittikuvauksen ja hieman vinkkiä meille:

Spartathlonin reitti voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa Ateenasta Nemeaan on pituudeltaan 123 km eli käytännössä puolet koko matkasta. Suurin osa ensimmäisestä puoliskosta on kohtuullisen tasaista, tosin joitakin mäkiä tähän mahtuu. Ensimmäinen mäkisempi osuus on välillä 45-55 km (Skiron, Kakia Skala). Toinen on noin 77 km:n kohdalla noustaessa Korintin kanavalle ja kolmas tultaessa

Antiikin Korinttoon )93km). 102 km:n jälkeen aletaan vähitellen nousta korkeammalle merenpinnasta.


Juoksun jälkimmäinen puolisko on profiililtaan selvästi ensimmäistä raskaampi johtuen puoliskon vuoristoisuudesta. Ensimmäisellä puoliskolla on kuitenkin monesti ongelmana koko päivän kestävä kuumuus, kun taas Nemean jälkeen on yleensä yön pimeyttä ja viileyttä parhaimmillaan puoli vuorokautta. Jälkimmäisellä puoliskolla juostaan yleensä maalaisteitä aina Tegeaan asti, joka on 195 km:n kohdalla. 160 km:n kohdalla kiivetään louhikkoa pitkin vuoren


Myös alastulo vuorelta on vaikea. Moni juoksija on kaatunut pimeässä yössä jyrkässä, kivikkoisessa alamäessä. Alamäen jälkeen Sangaksen kylässä 164 km:n kohdalla juostaan taas asfaltoituja maalaisteitä. Tegean jälkeen, siis 195 km takana, on vielä pari kilometriä maalaistietä, mutta sitten siirrytään Spartan valtatielle, missä tulee heti vastaan monta kilometriä pitkä nousu. Spartan tiellä on vielä muutama nousu lisää ennen kuin ollaan Monumentillä 223 kilometrissä. Sitä seuraa vielä yksi pitkä nousu, mutta sitten onkin laskua aina 15 km. Viimeiset 5 kilometriä ovat melko tasaisia, mutta itse Spartan kaupungissa on viimeisen 1,9 km:n matkalla vielä yksi pieni ylämäki, mikä varmasti tuntuu raskaalta siinä vaiheessa kilpailua. Juoksu

päättyy mahdolliseen loppukiriin muutama sata metriä pitkällä Konstantinos Paleologos-kadulla, joka päätyy maaliin, mikä sijaitsee kuningas Leonidaksen patsaalla.


Juoksussa on siis 74 huoltopistettä, joista yli kymmenessä sallitaan omien huoltajien antama apu. Huoltopisteiden varustus on suunnilleen kolmea eri tasoa. Aivan alussa on tarjolla yleensä vain pelkkää vettä. Sitten Elefsinasta (19,5 km) eteenpäin useimmilla huoltopisteillä on ns. perusvarustus, mikä sisältää seuraavia tuotteita: vesi, kola, hunajapatukat, rusinat, keksi, maito, kahvi (yöaikaan), perunalastut, korput, sokeri, hunaja, pähkinät. Lisäksi päähuoltopisteillä on tarjolla kevyt ateria, esim. spagetti tai keitto.

Juoksija voi lisäksi lähettää omia eväitään haluamilleen huoltopisteille. Kannattaa kuitenkin varoa, ettei lähetä niitä turhan moneen pisteeseen, koska siitä yleensä aiheutuu vaan turhaa stressiä ja ajanhukkaa niitä pakatessa ja etsiessä huoltopisteiltä. Suurimmalla osalla pisteistä pitäisi kyllä pärjätä järjestäjien eväillä. Geelejä voi kaiken varalle ottaa vaikka vyölaukkuun mukaan tilapäistä väsymyskohtausta varten. Niiden liikaa käyttöä on kuitenkin syytä varoa pahoinvointivaaran vuoksi. Hyvä sääntöhän kaikkiin pitkiin ultrajuoksuihin on, että pitäisi nauttia vain sellaisia tuotteita, mitkä menevät hyvin alas, lisäksi tasaisin väliajoin, mutta pieniä määriä kerrallaan. Päivän kuumuudessa on hyvä keskittyä enemmän nesteiden nauttimiseen, yöllä voi sitten syödä vähän enemmän.

Vielä lienee tärkeää mainita, että täytyisi vain yrittää tehdä itselleen realistinen aikataulu ja yrittää myös noudattaa sitä, varsinkin matkan ensimmäisellä puoliskolla. Itsekin sorruin kerta toisensa jälkeen virhekuvitelmiin, juoksusta tuli ikäänkuin "toiveiden tynnyri",  liian kova alkuvauhti kykyihin nähden (jotka eivät varsinkaan viimeisen 10 vuoden aikana olleet samat kuin vuosituhannen vaihteen tienoilla) kostautui matkan myöhäisemmässä vaiheessa, jolloin liian moni Spartathlon päättyi pettymykseen ja suorastaan keskeytykseen.

Seppo on päässyt vuonna 1990 kansainväliseen lehteenkin:


Alla kuvia Sparta-sankareista:


19.9.1986 Sepon ensimmäinen maaliintulo





Seppo juoksee vuonna 1988


Seppo  vuonna 1994, alla lisää kuvia kyseiseltä vuodelta





Seppo juoksee vuonna 2002


Seppo patsaalla vuonna 2002


Seppo ja Maarit Leonidas-patsaalla vuonna 2002


Seppo Leonidas-patsaalla vuonna 1994




Suomi-poikia Leonidas-patsaalla vuonna 2005
(kuvassa vasemmalta Petri Lietzen, Ari Päivinen, Seppo Leinonen takana, Pasi Kurkilahti)


Ari maalissa Leonidas-patsaalla 


Ari maalissa


Ari patsaalla


Ari ja Jorma Karppi vuonna 2007








Ari ja Seppo 2007


Ari patsaalla vuonna 2009




Palkintojen jako vuonna 2013

Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

  MUUTTOLINTUJEN AIKAA Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteis...