Tämän viikon Polkuporinoissa kuultiin elämän suurista muutoksista, kun Janne Simola ja Tomas Luoto kertoivat miten he ovat päässeet irti päihderiippuvuudesta ja miten juoksu, liikunta ja kasvisravinto ovat tulleet elämään päihteiden tilalle. Mikäli he voivat auttaa sinua tai läheistäsi, ole somen kautta heihin suoraan yhteydessä, tai meidän kauttamme voimme myös yhdistää teidät.
Pääset tästä kuuntelemaan jakson:
Saimme iloksemme myös heidät vieraskynä-vieraiksemme ja alla heidän tarinansa. Aloitetaan Tomaksen tarinalla:
Mun polku päihderiippuvaisesta polkujuoksijaksi
Tähän alkuun täytyy sanoa, että tuntuu hassulta jäsentää tarinaani siitä näkökulmasta, että minusta on tullut juoksija.
Näin on kuitenkin päässyt käymään, vaikka ajattelenkin elämänmuutokseni olevan kokoelma erinäisiä uusia toimintamalleja. Toimintamallit perustuu nykyään arvoihin ja periaatteisiin, eikä enää siihen addiktion sanelemaan tyhjiön täyttämisen harhakuvaan. Toiminnan myötä ajatteluni on muuttunut suurelta osin, enkä ole enää joutunut jahtaamaan sitä jotain.
Olen teini-ikäisestä lähtien käyttänyt päihteitä säännöllisesti. Lyhyesti sanottuna aloitin kokeilut ihan kuten varmaan kuka tahansa muu nuori. Kaljoittelu ikään kuin kuului käsipallojoukkueen huveihin. Urheilu ja raskaat huvit kulkivat käsi kädessä. Aloin kuitenkin eristäytymään valtavirrasta pikkuhiljaa, ja löysin itseni ulkopuolisena muiden kaltaisteni kanssa.
Hitaasti mutta varmasti olin nk. syvässä päädyssä käyttämässä suonensisäisesti pääasiassa amfetamiinia, heroiinia ja myöhemmässä vaiheessa subutexia ja rauhoittavia lääkkeitä. Kannabis ym. muut olivat myös vahvasti läsnä. Sen jälkeen kun 20-vuotiaana ensimmäisen kerran tajusin tarvitsevani apua, kesti vielä toiset 12 vuotta ennen kuin olisin oikeasti valmis ottamaan sitä vastaan.
Juoksemaan ryhdyin puoli vuotta sen jälkeen kun olin löytänyt tieni päihdehoitoon ja uuteen elämäntapaan. Olin vielä metadonikorvaushoidossa jonka olin myös päättänyt lopettaa. Opettelin tavallista elämää sisältäen kaiken maan rutiinit ym. itsenäistymiseen ja aikuistumiseen kuuluvat asiat. Koska olin teininä pelannut käsi- ja jalkapalloa, tulin siihen tulokseen että tarvitsisin jotain liikuntaa elämääni. Aloin käymään punttisalilla ja myöhemmin kesällä 2018 lenkillä. Kuntoni oli aivan järkyttävän huono, ja muistan turvonneeni kuin punainen ilmapallo ensimmäisen 3km hölkkälenkin jälkeen. Se oli kaikin puolin epämiellyttävää ja vastenmielistä - kunnes se oli ohi.
Kuvaaja: Nyyti (@nyytikorolainen)
Juoksemisella oli alusta lähtien ollut minulle eräänlainen symbolinen merkitys. Se tulisi merkitsemään minulle jotain sellaista tasaista puurtamista, jota tekemällä en juuri mihinkään pääse, mutta pysyn liikkeessä. Uusi elämäni oli sellaista, jossa oli suunnitelmia, tavoitteita, päämääriä mutta ennen kaikkea haaveita ja unelmia. Entisessä elämässä ei ollut kuin hetkessä elämistä, pelon ja katkeruuden ohjaamana.
Sain upean mahdollisuuden liittyä K3 Fitnessin Strength for a reason -juoksuryhmään 2018-2019 vuodenvaihteessa. Kun valmentajamme Juhani Pitkänen vei meidät ensimmäistä kertaa pitkikselle Nuuksioon, tiesin haluavani juosta poluilla. Metsässä tassutellessa aistit ovat hereillä, ja siellä kykenen pohtimaan minua askarruttavia asioita, tai sitten vaan nauttimaan hiljaisuudesta, äänistä ja tuoksuista. Joskus silmät kostuu, kun miettii menneitä aikoja ja sitä, miten kaltoin olen kehoani ja erityisesti jalkojani kohdellut piikittäen niihin ties mitä milloinkin. Nyt tämä sama keho ja nämä samat jalat kantoivat minua jo uskomattomia matkoja. Aloin välittämään itsestäni taas vähän enemmän. Juokseminen oli ollut minulle harrastus, mutta nyt aloin ajattelemaan sitä osana kokonaisuutta, johon kuului luonnon kunnioittaminen ja itseni hyvinvoinnista huolehtiminen. Olin jo jonkin aikaa syönyt pääasiassa kasviperäisesti sekä terveydellisistä että eettisistä syistä. Kaikki ikään kuin punoutui yhteen, ja yhtäkkiä juoksemisen tuoma hyvä olo ei ollutkaan se kaikista tärkein asia. Se, miten voisin pitää huolta kehostani ja mahdollistaa itselleni hyvinvointia tulevalle elämälleni tulisi olemaan isommassa roolissa.
Nykyään ajattelen elämänmuutokseni olevan tietynlaista hyvittämistä itselleni ja ympärillä olevalle maailmalle. Ajatteluni on muuttunut enemmän arvo- ja periaatepohjaiseksi, kun se ennen oli täysin itsekeskeistä ja hyötyä tavoittelevaa.
Kuvaaja: Nyyti (@nyytikorolainen)
Lopuksi kyse on oikeastaan siitä, että tutustuu itseensä ja ottaa itsensä vuoksi selvää siitä kuka on, kuka haluaa olla, ja minkä roolin tässä maailmassa itselleen haluaa. Minulle se merkitsee sitä, etten käytä päihteitä lainkaan - koskaan. Päivä kerrallaan mikä tahansa toiminnan muutos on mahdollista, ja kun sitä tarpeeksi toistaa, tulee siitä tapa ja silloin myös ajattelu muuttuu. Yksin ei tarvitse jaksaa eikä pystyä. Ota rohkeasti esimerkkiä niiltä, jotka ovat oman muutoksensa tehnyt - liity voittajiin. ;)
Kiitos että sain olla mukana porisemassa.
Tomas polkujuoksemassa (yläkuvan kuvannut Miska Koivumäki, alemman kuvannut Jari Anttonen)
Seuraavaksi Janne Simolan tarina:
Moi. Olen Janne Simola, 39 vuotias mies Helsingistä. Syntynyt olen Turussa ja siellä myös melkein koko elämäni viettänyt. Vasta tuossa kolmisen vuotta sitten olen muuttanut tänne pääkaupunkiseudulle. Olimme Tomaksen kanssa puhumassa Polkuporinoissa muutoksesta ja Sari sanoi että blogiinkin voi jotain kirjoittaa. En ole koskaan ollut kirjallisesti lahjakas ja oman blogin kirjoittelukin loppui tuossa pari vuotta sitten melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Se varmasti kuvaa minua hyvin. Innostun asioista täysillä ja kyllästyn yhtä nopeasti. Tässä hieman tarinaa elämästäni.
Janne Nuuksio Backyard Ultrassa kesällä 2020
Olen ihan tavallisesta perheestä jossa isä oli yrittäjä ja äiti tehdastyöläinen. Minulla ei ollut puutetta asioista nuorena paitsi kavereista ainakin ensimmäisen 6 vuoden aikana. Muistikuvia on hyvin hatarasti mutta muistan kärsineeni pitkistä migreenikohtauksista kunnes sain silmälasit 6 vuotiaana. Lähellämme ei ollut ilmeisesti päiväkotia missä tilaa, joten olin jossain kauempana ja vaihdoin myös päiväkotia joitain kertoja enkä oikein muista ystävystyneeni keneenkään. Asia hieman muuttui kun muutimme juuri kun aloitin eskarin ja asuimmekin kyseisellä paikalla kunnes olin 20. Sain kavereitakin. Koulun alettua minua myös hieman kiusattiin mutta ala-asteella se ei ollut kovin vakavaa vielä. Koin kyllä jo nuoresta alkaen olevani hieman outolintu ja oli vaikea sopeutua porukoihin. Ylä-asteella se sitten jotenkin korostui, olin hieman nörtti, kaverinikin oli nörttejä ja meitä kiusattiin. Samalla kuitenkin hengailin näiden tyyppien kanssa jotka kiusasivat ja aloin tekemään kaikkea typerää kuuluakseni porukkaa. Kaupasta aloin varastaa ja se tuntui tosi hyvältä. Jäin heti koukkuun siihen jännitykseen ja sitä piti tehdä joka päivä. Sitten alettiin ryyppäämään. Muistelen että se harvoin kohdallani oli hirveän hauskaa ja minulla oli pääasiassa paha olo. Teimme kaikenlaista ilkivaltaa humalassa. Kaikkea todella typerää. Ryyppäämisen ja mopoiän tultua lopetin myös kaiken harrastamisen. Sitä ennen olin harrastanut kamppailulajeja muutamia vuosia ja olin aika lahjakas siinä. Olisi pitänyt seuraavaksi mennä SM-kisoihin. Sitten vain päätin että en mene enää treeneihin. Olin myös saanut 15 vuotiaana tietokoneen ja se vei mennessään. Saatoin valvoa monta päivää putkeen ja istua vain pelaamassa. Poltin tupakkaa ja join kahvia ja istuin koneella. Vanhempani antoivat minun ehkä turhankin vapaasti tehdä mitä haluan, mutta enpä minä usko että kiellot olisivat minua pelastaneet. Tässä jossain välissä äitini oli myös alkoholisoitunut ja menettänyt työnsä. En ole varma tänäkään päivänä mutta ehkä hänen ja isän välillä tapahtui jotain. Näin myös äitini myöhemmin toisen miehen kanssa ja se sattui ja hävetti minua syvästi. Sen näki myös kaverini. Voin puhua näistä vapaammin koska molemmat vanhempani ovat kuolleet. Tästä lisää myöhemmin.
Sitten kuvioihin tuli mukaan huumeet n 15-16 vuotiaana. Polteltiin pilveä silloin tällöin kaveriporukalla. Eipä se minulle toiminut niin kuin monilla muilla että olisi tullut jotenkin hilpeä olo. Suurimmaksi osaksi kertoja minulla tuli vain paha olla ja vainoharhainen olo. Pilvi ei ole mitään kevyttä huumetta eikä sovi todellakaan kaikille. Noh siinä porukassa hengaillessa sitten tutustuin lääkkeisiin ja ne oli kyllä minun juttu. Rauhottavat lääkkeet ja kipulääkkeet. Niitä kun otti tarpeeksi niin ei ollut paha olla enää. Kerran kaveri toi mukanaan amfetamiinia ja neuloja. Kaikki halusivat kokeilla ja suurin osa käytti nenään vetämällä, mutta minä halusin heti että minua piikitetään. Se eka fiilis oli huikea ja ajattelin että tätä lisää ja paljon. Aloin käyttää säännöllisesti Amfetamiinia, LSD:tä, ekstaasia. Käytiin reiveissä ja valvottiin päivätolkulla. Olin pahemman kerran koukussa eikä ulospääsyä näkynyt. Ammattikoulu jäi kesken ja vain yhden viikon kurssin takia. Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan kun olin viikon sekakäyttänyt aivan kaikkea mitä löytyy ja kävellessäni kotiin kaikki vain pimeni. Heräsin sairaalasta jossa lääkäri sanoi että olivat joutuneet täräyttämään vähän sähköä että sydän saatiin toimimaan. Seuraavaksi soitti poliisi ja minua syytettiin kotirauhan rikkomisesta. Olin hakannut jossain psykoosissa ihmisten ovia ja puhelimeni löytyi pihalta. Minut oli löydetty kotiportilta kun isä lähti ajoissa töihin. Onneksi lähti ajoissa. Saattaisin olla kuollut muuten. Olen voinut vain arvailla mutta myös kokenut myös myöhemmin itse miltä vanhemmistani tuntui katsoa touhuani.
Loppujen lopuksi päädyin käyttämään heroiinia ja siitä subutexia sekä lääkkeitä. Jos ei joka päivä saanut annosta, oli todella kipeä eikä saanut mitään aikaiseksi. Olin kokeillut muuttaa toiselle paikkakunnalle tyttöystäväni kanssa ja mennä kouluun, mutta sekin epäonnistui ja ahdinko vain syveni. Koulu jäi taas kesken ja kaikki vähäiset rahat meni huumeisiin. En pystynyt enää edes varastamaan tai tekemään juuri mitään rikollista rahoittaakseni käyttöä koska olin psyykkisesti jatkuvassa pelkotilassa. ulkona liikuin vain pimeällä ja kotona kurkin verhojen välistä ja milloin missäkin puskassa lymyili aina poliiseja. Tämä psyykkinen tuska olikin ehkä pelastukseni ja päätin pyytää apua. Koulukuraattori ohjasi meidät sosiaalitoimistoon, sosiaalitoimistosta päihdeklinikalle ja päihdeklinikalta aikanaan laitoskuntoutukseen missä tutustuin vertaistukiryhmiin. Yhden retkahduksen jälkeen olen tällä tiellä ollut tähän päivään asti. En siis ole käyttänyt huumeita, lääkkeitä enkä juonut viinaa yli 16 vuoteen. Minun pelastukseni oli ja on tänäkin päivänä edelleen vertaistukiryhmät.Ja se että halusin sillä hetkellä muuttua.
Mitä olen oppinut tänä aikana muutoksesta niin ihminen pystyy ihmeisiin jos vain haluaa. Kyse onkin halusta ja siitä että katsoo itseään rehellisesti, toteaa että tämä ei ole hyvä ja alkaa työstämään muutosta. Se vaatii myös suunnatonta rohkeutta. rohkeudesta olen oppinut myös sen että rohkeus on sitä että tekee asioita vaikka pelottaa. Pelkoon ei ole vielä koskaan kuollut :) Minun elämäni huumeiden kanssa on ollut aika yksitoikkoista ja pelon sävyttämää. Halusin lopettaa kun oli niin paha olla mutta pelkäsin sitä ihan hemmetisti. AQddiktio on myös itsensä kieltävä sairaus. Addiktin on vaikea myöntää olevansa addikti. Riippuvuus ja pelko lopettamisesta on niin kova että tuo muutos ei olekaan niin yksinkertaista. Siksi nykyään puhutaankin sairaudesta jota se todella on. Alkoholismi on aivan samaa sairautta. Minulla oli vain jotenkin tuuria ja sain apua juuri oikealla hetkellä. Suurin osa tutuistani sieltä maailmasta ei ole selvinnyt niin hyvin. Osa on edelleen käyttämässä huumeita ja osa kuollut.
Elämä selvinpäin onkin ollut pelkkää jatkuvaa muutosta. Olen ehkä antanut sen tapahtua ja ollut sillä tavalla rohkea että toteuttanut kaikenlaisia juttuja. Ja eihän selvinpäin edes pysyisi jos ei olisi valmis muuttumaan. Piti muuttaa vaan ihan kaikki. Olen kuullut joskus sanonnan “pelkoja päin”. Kun alkoi elää selvinpäin, kaikki oli uutta ja pelottavaa. Kaikki piti aloittaa alusta. Ei ollut juurikaan ihmissuhteita kun kaikki vanhat piti heivata. Kyllä se on vaatinut suunnatonta rohkeutta. En halua tässä mitään leijua vaan totean vain miksi huumemaailmasta on vaikea päästä pois ja miksi moni sinne palaa uudestaan.
Se duuni mitä joutuu tekemään että niin sanotusti toipuu on ihan älytön. Pitää käydä läpi koko menneisyys, jakaa se jollekin toiselle ihmiselle ja pyrkiä päivittäiseen muutokseen. Näin siis ainakin minulla. Moni käy terapiassa mutta minä olen hoitanut itseäni vertaistukiryhmissä ja jakanut sieltä valitsemalleni luotetulle henkilölle kaiken. En olisi tässä jos en olisi tehnyt paljon itsetutkiskelua ja käsitellyt niitä menneitä tapahtumia ja omaa toimintaa. Olen kokeillut kaikenlaista tässä selvinpäin mikä on tuntunut aikaisemmin täysin mahdottomalta idealta. Olen perustanut yrityksen ja lopettanut sen kun se alkoi käydä liian raskaaksi, olen mennyt naimisiin ja eronnut, olen matkustanut ulkomailla paljon tässä lähivuosina ja paljon uusiin paikkoihin, olen jakanut kokemustani vertaistukitapahtumissa englanniksi vaikka tuntuu etten osaa, olen lopettanut tupakanpolton, olen alkanut syömään pääasiassa vegaanisesti, olen lähtenyt lappiin töihin, olen muuttanut Turusta Helsinkiin, irtisanoutunut duunistani, hakenut Helsingin kaupungille töihin, olen alkanut juoksemaan ja pyrkimään elämään terveellisesti ja olen hankkinut juuri retkeilyauton. Ja tietysti alkanut juoksemaan ultria :) Kaikki nämä ja paljon muuta pelottivat minua aivan hitosti eikä ollut helppoja juttuja. Osaa on pohdittu pitkään mutta lopulta on päästy siihen toteutukseen. Tuntuu että tietynlaisella rohkeudella olen löytänyt sen mitä ja kuka oikeasti olen ja mitä haluan tehdä elämässä. Asenteet on muuttunut aika paljon kaikenlaisissa asioissa. Esim juoksua kohtaan. Ennen pidin juoksijoita idiootteina. Noh. ehkä ne onkin (varsinkin ultrajuoksijat) mutta haluan olla myös idiootti :) Ennen olin vannoutunut lihansyöjä ja söin sitä paljon. Ituhipit oli idiootteja. Noh nyt olen sitten ituhippi… Olin se kaveri joka ei ollut kiinnostunut tästä planeetasta ja heitti kahvikupin auton ikkunasta pientareelle. Olen asenteiltani aika paljon pehmentynyt koska olen halunnut pehmentyä. ei tunnu hyvältä olla idiootti kun katsoo peiliin. Jos ei halua niin sitten ei muutu.
Omat vanhemmat on kuolleet tässä kun olen ollut selvinpäin. Isä kuoli haimasyöpään. Hänellä oli joskus ollut haimatulehdus kun ryyppäsi ja myöhemmin diabetes mistä ei oikein huolehtinut. Äiti kuoli alkoholismiin. Yritin kovasti koko tämän ajan auttaa häntä ja saada hoitoon yms. mutta hän aina sanoi ettei ole mitään ongelmaa. Loppujen lopuksi piti pistää välit poikki koska en pystynyt enää katsomaan vierestä. Sitten minulle soitettiin yhtenä päivänä että äiti on kuollut. Tässä sain tosissaan nähdä ja tuntea miltä tuntuu kun läheinen käyttää päihteitä. Myös enoni kuoli viinan takia. Näitä surullisia kohtaloita on Suomi pullollaan.
Jos joku on paskassa duunissa niin tiedän miltä se tuntuu. Se on helvetin kuluttavaa. Mutta siinä ei ole pakko olla. Minä pohdin tätä joskus ja pelotti hitosti muuttaa mitään koska pelkäsi että mitä sitten? pärjäänkö? onko rahaa? mutta kun totesin muutoksen hyödyt pelkojani suuremmiksi niin päätin kokeilla. Ja miten kävi? Hiton hyvin. Jos nykyään joku ehdottaa ylitöitä niin saatan naurahtaa. Ei se raha ennenkään tehnyt onnelliseksi joten voin mennä mieluummin vaikka lenkille.
Jos olet huonossa suhteessa niin siinäkään ei tarvitse olla. Tuskin voi huonommin mennä jos siitä lähtee :) Itseäsi varten loppujen lopuksi elät. Tämä toki on tarkkaan punnittava asia. Tuskin mikään suhde täydellinen on ja ongelmia on aina. Mutta jos oikeasti ei ole mitään yhteistä säveltä, niin sitten vaan ei ole. Turha hukata aikaa sellaiseen. Lapsia tai ei. Lapset kyllä selviää. En itse usko mihinkään ikuiseen "myötä ja vastoinkäymisissä" juttuun. Jos homma ei toimi niin se ei toimi. Turha kärvistellä. Ihmiset myös muuttuu. Jos olet 10v suhteessa niin molemmat on voinut muuttua niin paljon että yhteinen sävel vain katoaa. Aikansa ja paikkansa on kaikilla ihmissuhteilla, harva pysyy koko elämän mukana.
Jos poltat tupakkaa niin mieti sitä rehellisesti. Onko järkevää? Onko terveellistä? Onko halpaa? Itsellä oli kaikenlaisia ylähengitystie infektioita monta kertaa vuodessa ja kun lopetin röökin niin ne loppui kuin seinään. Toki tämäkin tapahtui aika monen Ella yrityksellä vasta.
Syötkö liikaa? mässäiletkö liikaa lihalla tai syöt liikaa buffetissa? Meneekö 500gr irtokarkkia useamman kerran viikossa? Noh itse tein tuota paljon joskus ja siitä tuli kyllä aina aika paha olo. Itse söin pahaan oloon, stressiin yms. Sekin on eräänlainen pakenemiskeino. Pikkuhiljaa muutos alkoi vähentämällä mässäilyä ja lihaa ja nyt alkaa olla jo aika vegaanihippeilyä. Tosin ultrajuoksu mahdollistaa kohtuullisen määrän syömistä mutta on se terveellisemmällä tolalla kuin ennen.
Käytätkö liikaa päihteitä ja haluaisit lopettaa muttet pysty? Ymmärrän. Niin minäkin luulin etten ikinä pysty. Luulin että olen lopullisesti pilalla eikä minusta ole mihinkään. Minuun saa ottaa yhteyttä jos haluaa kysyä lisää miten pääsin niistä eroon tai haluaa käväistä vertaistukiryhmässä.
Muutos ei ole helppoa muttei useinkaan jos koskaan mahdotonta. Suurin este muutokselle on yleensä pelko tai muu tunne-elämä ja varsinaista estettä ei oikeasti ole. Este on vaan päässä. Jos olet pitkään miettinyt jotain muutosta niin tee se nyt vaan. Ei tämä elämä ole niin pitkä että kannattaisi vuosia pohtia jotain asiaa ja kärvistellä. Esimerkiksi paskassa ja kuluttavassa duunissa oleminen. Itse en ollut onnellinen ja en nauttinut mistään duunin ulkopuolella. Olin aivan loppu. Tämä elämä on kuitenkin itseäsi ja onnellisuutta varten eikä siksi että kerää omaisuutta tai rikastuttaa työnantajaa kuluttamalla itsensä loppuun. Jos raha mietityttää niin vähemmälläkin pärjää. Ainakin itse pärjäsin. En ole koskaan ymmärtänyt ajatusta siitä että “sitten eläkkeellä ehtii” Minä en edes säästä mitään kun en voi tietää koska kuolen. Mitä hyödyin siitä että tein hitosti duunia ja säästin rahaa jos saan jonkun sydärin ja heitän sitten veivini. Koitan elää täysillä tässä ja nyt, en murehdi tulevaa, haastan itseäni ja pyrin kokemaan melkein viikottain kaikkea kivaa ja jännää ettei jää sitten harmittamaan kun joskus ei enää pysty. Itsellä on kyllä paljon vielä muutoskohteita elämässä vieläkin ja täydelliseksi tässä ei tulla. Se onkin lohdullista niin onpahan elämässä mielenkiintoa loppuun asti. Juuri tulin hammaslääkäristä ja pohdin että miten voisi muuttaa tapojaan ettei tarvitsisi mennä sinne aina kidutettavaksi niinkuin tähän asti 😀 Tämä prosessi on ollut käynnissä siitä asti kun lopetin päihteet ja kävin ensimmäisen kerran kunnon remontissa. Joten jotkut muutokset on helpompia ja jotkut "vähän" vaikeampia. Mutta kaikki on lopulta omasta halusta kiinni ja siitä mihin paukkunsa laittaa.
Tsemppiä ja rakkautta kaikille. Poluilla tavataan ❤
Janne noin vuonna 2001 WTC-iskun aikoihin sekä
ensimmäisessä utrajuoksun maaliintulossa KK55 vuonna 2018
Sari ja Mikael kiittävät lukijoiden puolesta näitä rohkeita kavereita tarinansa jakamisesta ❤. Alla kuva kundien yhteistreenihetkestä kesältä 2020.
Vielä tavoitetilan jälkeenkin voidaan pohtia, mitä pitäisi tapahtua, että asteikossa pitäisi päästä vielä pidemmälle. "Mitä sinä voisit tehdä päästääksesi 7,5 tilasta kahdeksaan. Ketkä voisivat auttaa tässä?" Valmentaja/terapeutti ohjaa keskustelua avointen kysymysten avulla, mutta hän ei anna vastauksia, sillä kaikki vastaukset ovat henkilöllä itsellään. Itse käytän jonkin verran sitä, että "kuulen sinun sanovan" tai vastaavaa, jos tilanne tuntuu jumittuvan. Silti se on minun kuulemani, eikä oletus, ja näin ollen toinen voi viedä keskustelua siitä eteenpäin haluamallaan tavalla.
