sunnuntai 23. elokuuta 2020

Heavy Metal Ultra 2020 - kisaraportti

Viime parjantaina julkaistiin Polkuporinoiden 2-vuotis juhlalähetys. Tuntuu välillä epätodelliselta, että olemme tehneet tätä jo kaksi vuotta ja jaksoja on ulkona noin 120 jaksoa. Tässä julkalähetyksessä kävimme läpi motivaatiota ja mitä se on meille tarkoittanut. Voit käydä kuuntelemassa jakson alla olevan linkin kautta.

 

Lisäksi tarkoituksenani on kirjoittaa omat kokemukset viime viikonlopun Heavy Metal Ultrasta. Edellisestä kisaraportista on kulunut jo tovi, kun kisaamaan ei ole koronan takia päässyt. Mutta tästä se lähtee.

Tausta kilpailulle oli siis se, että juuri tänä viikonloppuna meidän piti coutsin kanssa olla Coloradossa juoksemassa legendaarista Leadvillen satamailista, mutta edelleen koronan takia kaikki sikäläiset kisat peruttiin jo hyvissä ajoin kesällä. Sen tilalle piti löytää varakilpailu ja kun tässä on nyt tätä Backyardin ilosanoma välitetty kotimaassa, niin pitihän sitä sitten itsekin kokeilla, mistä tässä nyt sitten oikeasti on kyse.

Treenisuunnitelman kannalta sekä tietysti rajoitettujen matkustusmääräysten vuoksi varakilpailuksi valikoitui Virossa kilpailtu Heavy Metal ultra, joka kisattiin Leadvilleen nähden viikkoa aikaisemmin. Helpoksi kisan teki myös se, että kisapaikalle pääsi kulkemaan omalla autolla, jolloin tavaraa sai mukaan vähän enemmän.

Perjantaiaamuna lähtiessämme auto olikin pakattu kattoa myöden täyteen. Coutsin lisäksi matkassa oli mukana toinenkin huoltaja eli Tipi. Tämä helpottaisi huomattavasti huoltovastuuta, kun kaikki ei olisi vain yhden huoltajan varassa.

Perjantaina Viroon päästyämme ajoimme pienen kiertoajelun Tallinan keskustassa, kun navigaattori ei ollut ihan perillä suunnasta. Kisapaikka Keila oli onneksi vain noin runsaan 30 minuutin ajomatkan päässä satamasta. Saavuimme paikalle ja kisajärjestäjä Olle olikin paikalla kisakeskusta rakentamassa. Saimme kisamateriaalit ja lähdimme Tipin kanssa kiertämään päiväreittiä. Lämpötila oli iltapäivällä lämmin, mutta edellispäivän sateet olivat kastelleet maaston siinä määrin, että nurmikko ja heinikko olivat edelleen aika märkiä. 

Lähtö


Lyhyt tieosuus puolivälissä


Reittimerkintöjä niittyosuudella

Pähkinäpuumetsää

Reitti osoittautui varsin kauniiksi. Ensimmäiset pari kilometriä olivat kisakeskuksen ympäristössä kiertävää "latupohjaa" sekä pienen pientä metsäpolkua. Seuraavat kaksi kilometriä olivat avointen niittyjen keskellä juoksemista kapeaa polkua pitkin. Auringon paistaessa tämä osuus oli todella kuuma ja varjopaikkoja oli harvakseen. Kilometrit 4-6 olivat keskellä pähkinäpuiden muodostamaa metsää, jossa puut varjostivat ihanasti auringolta. Metsän vehreys oli käsinkosketeltavaa ja tätä osuutta odotin edellisten paahteisten niittyjen aikana aina innolla. Viimeiset sadat metrit kulkivat taas "latupohjia" kohti kisakeskusta. Nousua reitille ei tullut kuin noin 20 metriä per kierros ja reitin tekniset osuudet olivat yhteensä noin kilometrin verran. Loput oli helppoa ja juostavaa polkua.

Kisassa lähdin liikkeelle vanhoilla Hokan Vanquish tossuilla, jotka tuntuivat jalassa edelleen hyviltä vaikka niillä on juostu jo melkoiset kilometrit. Polarin Grit X kelloon olin tehnyt kaksi erilaista näyttöä kisan ajaksi. Toisessa näkyisi kello sekä syke ja toisessa kierroksen matka sekä kokonaismatka. Käytännössä käytin vain tuota ensimmäistä näyttötaulua, koska siinä oli kaikki tarpeellinen. Nopeasti opin katsomaan tietyt paikat reitin varrella ja miten monta minuuttia olin siihen pisteeseen käyttänyt aikaa. Sykkeen seuraaminen on itselle merkityksellistä ainoastaan kisan ensimmäiset 6-8 tuntia, jonka aikana suurimmat menohalut on puhallettu ulos. Sen jälkeen vauhti rauhoittuu eikä sykkeistä tarvitse olla huolissaan.

Suomi-tiimi (Harri Laine, Tommy Granlund ja minä)


Kierroksen alkuosuutta

Kilpailu lähti liikkeelle lauantaina klo 8 aamulla. Jokaisen lähdön aluksi järjestäjät soittivat jonkin juoksijan valitseman heavy-kappaleen, jonka aikana juoksijoiden tuli lähteä kierrokselle. Ennen kierroksen alkua ei ollut normaalia pilliin vihellyksiä, joilla kerrottiin montako minuuttia kierroksen alkuun oli. Se hieman hankaloitti kierrokselle valmistautumista, koska myös kisakello oli sellaisessa paikassa, jonne meillä ei ollut suoraa näköyhteyttä. No, sitten piti turvautua omien huoltajien kelloon.

Lauantai aamupäivä ja päivä menivät nopeasti. Reitti tuli parin kolmen kierroksen jälkeen tutuksi ja itselle sopivat kävelypätkät löytyivät luontevasti. Käytännössä pilvettömältä taivaalta paistavan auringon takia juoksin kaikki avoimet osuudet ja kävelypätkät sijoittuivat varjoisille paikoille. Muista kilpailijoista löytyi joukko englantilaisia sotilaita, joiden kanssa tuli juteltua ensimmäisten kierrosten aikana. Samoin ainoiden muiden kisassa olleiden suomalaisten Tommyn ja Harrin kanssa tuli poristua aina kierrosten alut, kunnes lähdin juoksemaan omaa vauhtia.

Lauantain kuuma keli verotti juoksijoita tasaisesti. Meillä huolto toimi kuin hyvin rasvattu koneisto, kun jokaisella huoltotauolla sain haluamani asiat hoidettua. Oli kaikkea mahdollista syömistä ja juomista ja vaatteita vaihdettiin kuivempaan parin kierroksen välein. Hikoilu oli melkoista ja puskakäyntejä tuli jokaisella kierroksella, joka sekin oli hyvä merkki riittävästä juomisesta. Tähän kisakonseptiin kuuluvan rauhallisen matkavauhdin ansioista sain syötyä jokaisella tauolla ja vähän kierrosten aikanakin.


Kylmää vettä kiitos!

Kuumaa riitti

Illalla yhdeksältä siirryimme yöreitille, joka oli suurimmaksi osaksi erittäin tasaista asfalttia. Reitin lopussa mentiin taas samantyyppisiä "latupohjia" kisakeskuksen läheisyydessä. Yritin juosta mahdollisimman paljon asfaltin ulkopuolella olevalla nurmikolla. Se oli kuitenkin paikoin aika kaltevaa sekä hyvin märkää yökosteuden takia. No helpotti se varmaan hieman tuota kovalla alustalla juoksemista.

Hiljainen kisakeskus

Eikö ne jo tuu?

Yö eteni rauhallisia kierroksia juosten. Päiväreitin helppoudesta kertoo paljon se, että yöreitin kierrosajat olivat käytännössä lähes samat kuin päiväreitillä. Viimeiset sotilaat olivat lopettaneet jo juoksun ja paikallisista aika harva osasi englantia, joten matkaa tuli taivallettua pitkälti itsekseen. Jossain vaiheessa aamuyöstä alkoi silmä painaa melkoisesti. Samalla tuntui, ettei ruokakaan oikein maistu. Onneksi sain kuitenkin syötyä Dexalin kofeiinigeelejä yhdestä kahteen per kierros. Se oli jotain mitä en ole koskaan ennen pystynyt tekemään. Kävin aamuyöstä pitkäkseni noin kuudeksi minuutiksi yhdellä tauolla. Vaikka en saanut nukuttua, niin lepohetki auttoi kummasti.  

Aamulla vuorokauden täyttyessä vaihdoin jalkaan uudet Hokan Torrent 2 tossut ja laitoin musiikkia korville. Samoihin aikoihin Tommy ja Harri saapuivat paikalle ja omakin meno sai taas uutta virtaa. Huollossa helpotti nyt myös, kun kahden sijasta meikäläistä oli huoltamassa neljä henkeä. Tämä on juuri sitä Barkleyn ja Backyardin tyyppistä auttamista, jossa kisan lopettaneet ovat mukana auttamassa ja tsemppaamassa kisassa jäljellä olevia juoksijoita. Kisassa oli vuorokauden jälkeen jäljellä enää kaksi juoksijaa meikäläisen lisäksi, Hannes Veide sekä Oliver Kalvi, jotka olivat molemmat virolaisia juoksijoita. Viimeinen naisjuoksija Liina Kesamaa oli lopettanut 23 kierroksen jälkeen.

Kolme jatkaa

Kolme pientä elefanttia...

Sunnuntain toinen lepohetki

Aurinko alkoi taas lämmittää, mutta toisin kuin lauantaina niin sunnuntaina taivaalla oli välillä joitakin pilviä tuomassa helpotusta lämpötilaan. Avoimet niittyosuudet yritin juosta ilman taukoja vaikka siitä tulikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Se alkoi tuntua aika raskaalta ja jossain vaiheessa otin kävelyä mukaan niilläkin osuuksilla. Sunnuntain huollot sujuivat edelleen hyvin, kun huoltoon tullessa Tipi täytti jokaisella kierroksella mukana kulkeneen puolen litran lötköpullon ja Harri antoi lasillisen maitoa ennen tuoliin istumista. Maito neutraloi meikäläisellä tuota kaikkea makeaa mitä kisan aikana tulee syötyä. Se toimii aina. Sen jälkeen varjossa olevaan tuoliin istumaan ja maistelemaan mitä kaikkea pöydässä oli tarjolla. Ihan parhaalla mahdollisella ruokahalulla ei tarjoilut enää tippuneet, mutta kyllä sitä jotain sai aina alas tungettua.

Vielä jaksaa


Hermokeskus

Hanneksen kanssa uudelle kierrokselle

Jossain vaiheessa sunnuntaina sain ihmeellisen huimauskohtauksen kierroksen loppupuolella. Oli aika vaikea pysyä polulla, mutta onneksi kierros oli melkein ohi. Teimme normaalin huollon, jonka lisäksi join puolikkaan energia-shotin, jossa oli myös kofeiinia. Sovin, että otan seuraavan kierroksen rauhassa, koska aikaa oli runsaasti. Lisäksi nappasin Tommylta fruktoosinappeja, jotka nostivat verensokeria vauhdilla. Lähdin rauhassa liikkeelle Hanneksen ja Oliverin lähtiessä matkaan reippaammin. Kierroksen puolivälissä olo helpotti ja pystyin taas juoksemaan normaalisti omat juoksupätkät. Kierroksen lopussa näin Oliverin selän ja ajattelin, että tästä taidettiin selvitä hyvin. Seuraavat kierrokset sujuivatkin taas normivauhdilla.

Kierrokselle 37 lähtiessä kaaduin ihan alussa pienessä alamäessä. Vasen polvi petti alamäessä ja noustuani ylös yritin lähteä uudestaan, mutta kaaduin toistamiseen polven mentyä alta. Hanneksen huolto oli siinä mäellä katsomassa ja he riensivät apuun. Jatkoin siitä kuitenkin linkaten eteenpäin ja könysin sen ensimmäisen polkuosuuden, jonka jälkeen reitti kulki kisakeskuksen vierestä jatkuen siitä eteenpäin. Oma huoltoporukka oli jo vähän huolissaan, kun Hanneksen huoltajat olivat kertoneet heille kaatumisesta. Harri tulikin sitten jo polulla vastaan. Sanoin, ettei polvi kestä juoksua. Ja aikaa kierroksen kiertämiseen hitaasti kävellen ei olisi. Siinä kohtaa ei ollut mitään tehtävissä. Toisenlaisessa kisassa voisi pitää tarvittavan tauon ja huollon jälkeen jatkaa matkaa, mutta ei tässä kisakonseptissa, joka ei mahdollista yhtään isompaa ongelmaa.

Siihen jäi meikäläisen kokemus ensimmäisestä Backyard-kisasta. Tuloksena 36 kierrosta ja 241 km. Viikko on mennyt miettiessä, mitä polvelle olisi voinut tehdä siinä tilanteessa, mutta kun aika on niin ratkaiseva tekijä tässä kisassa ei vaihtoehtoja oikeastaan ollut. Polvessa ollut ongelma ei ole uusi ja olemme sitä osteopaatin kanssa yrittäneet saada kuntoon koko kesän. Joka tapauksessa hieno kokemus, jonka ansiosta tulevissa NBU kisoissa on helpompi samaistua järjestäjän roolissa kilpailijoiden tuntemuksiin.

Se on siinä.

Timanttinen huoltokoneisto vasemmalta: Harri, Tommy, Coutsi ja Tipi

Iso kiitos vielä Harrille, Tommylle, Tipille ja Coutsille. Ollen järjestämä Heavy Metal ultraa voi suositella kaikille asiasta innostuneille. Järjestelyt toimii ja musiikki raikaa. Kiitos Olle ja muut järjestäjät.

2 kommenttia:

Onni Vähäaho kirjoitti...

Kerrassaan upea suoritus ja saavutus! Onnittelut ja hyvät palautumiset!

StanleyPark kirjoitti...

Kiitos Onni! Harmillista tuon polven pettäminen, mutta tuossa kohtaa siihen ei olisi löytynyt tarpeeksi nopeasti korjaavia toimenpiteitä, jotka olisivat kestäneet paljoa pidemmälle.
Polvi on nyt kaksi viikkoa kisasta edelleen vähän kipeä lenkillä. Toivottavasti ensi viikolla ehtii sen kanssa lekurille.

Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

  MUUTTOLINTUJEN AIKAA Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteis...