Uusia tuulia blogissa - CrossFit esittely

Kuten taisin mainita jossain edellisessä kirjoituksessa niin ajatus tämän blogisisällön suhteen on ollut pienessä hautumistilassa viimeajat. Omat kisaraportit ja vastaavat tulen edelleen kirjaamaan tänne ihan itsellekin muistiin, mutta ihan viikoittaista tarinaa perustreeneistä en enää tänne kirjaa. Ne löytyy muutenkin esim. Stravan tai Polar Flown puolelta.

Tähän liittyen blogissa uutuutena tulee olemaan on aika ajoin Polkuporinoissa vierailevia henkilöitä ja heidän kirjoittamiaan juttuja. Tällä kertaa vuorossa on Petra Autinen, joka oli mukana perjantaina julkaistussa Polkuporinassa. Petran jakson voit kuunnella RadioPlayn kautta:

Sari ja Petra

Kiitos Sari ja Mikael kutsusta tulla vieraaksenne Polkuporinat-podcastiin, tämä oli suuri kunnia. Myönnettäköön, että alkuun ajatus jännitti, mutta mikrofonin läsnäolo unohtuikin jo ensimmäisten lauseiden aikana. Itselle tärkeästä asiasta - hyvinvoinnista ja sen edistämisestä - kun on niin älyttömän mukava ja helppo puhua! Oma innostuneisuus Crossfit harjoitteluun alkoi vajaa 7 vuotta sitten porilaisten ystävieni innoittamana. Oman kodin lähellä pohjois-Helsingissä ei vielä tuolloin ollut omaa Crossfit-salia, boxia, joten harrastuksen aloittaminen arjen logistiikan sujuvuuden vuoksi viivästyi. Vuonna 2013, jolloin Suomeen avautui useita uusia saleja, avautui myös Crossfit Vantaa, jonka tutustumistunnille menin ja heti siitä seuraavalle OnRamp- eli aloituskurssille, taisi muuten olla salin 2. kurssi ja siitä alkoi minun uusi harrastus! Halusin saada lisää energiaa arkeen, johon kuului monipuolinen työ, 3 päiväkoti- ja alakouluikäistä lasta sekä omakotitalon puuhat.

Aloitin tämän kaltaisen lajiharjoittelun hyvin matalalta tasolta, sitä kuvaa hyvin se, kun mukanani oli joskus tyttäreni, silloin alakouluikäinen, ja hän kysyi minulta spontaanisti: "Äiti, oletko täällä aina kaikista huonoin?" "Kyllä mä taidan olla", vastasin, koska se oli totta. Uusi harrastus oli kuitenkin palkitseva ja alussa kehitys oli nopeaa. Muistelisin, että jo ensimmäisen puolen vuoden aikana huomasin edistyväni, sain lisää rohkeutta yrittää ja pikkuhiljaa otin käyttöön oikean levytangon mustan rautatangon sijaan. Ensimmäisen vuoden aikana jouduin - valehtelematta - lähes joka kerta googlettamaan mitä tarkoitaa clean, snatch tai deadlift. En ollut koskaan kuullutkaan hspu:ista (hand stand push up) saati yrittänyt rope climbiä tai legless ropea ( köysikiipeily tai köysikiipeily ilman jalkojen apua), nämä kaikki tuntuivat utopistisilta ajatuksia juuri minulle, lähes nelikymppiselle kolmen lapsen äidille.

Yksi tärkeä tekijä motivaationi ylläpitämisessä tässä kohtaa olivat mielekkäät skaalaukset, jokainen liike pystytään räätälöimään henkilökohtaisesti jokaiselle harrastajalle juuri hänen tasoonsa sillä hetkellä sopivaksi. Mutta mikä tärkeintä, niin, että se tukee sitä oikeaa, tavoitteena olevaa liikettä! Skaalausvaihtoehdot ovat aina progressiota kohti tavoiteltavaa liikettä.

Aika pian uuden harrastuksen aloittamisen jälkeen henkilökohtaiseen elämääni tuli haasteita. Päätin kuitenkin, että uutta, mukavaa harrastustani en lopeta. Se osoittautui pelastuksekseni! Hankalimpina aikoina tuntui, että treenitunti oli vuorokauden ainoa tunti, kun mielessäni eivät pyörineet ikävät asiat ja se, jos mikä teki hyvää. Jälkeenpäin tuntui, että juuri tämä henkireikäni sekä vahvisti minua fyysisesti, teki sitä myös henkisesti. Lisäksi salilla sain olla "nobody". En ollut siellä missään roolissa, en kenenkään äiti, puoliso, lapsi, alainen, esimies, kaveri enkä mitään muutakaan. Olin vain yksi meistä, jotka olivat uskaltautuneet uudelle salille uudehkon lajin saloihin ja liikkeisiin, jotka olivat valtaosalle meistä silloisista harrastajista vielä aika tuntemattomia. Pikkuhiljaa aloimme tutustumaan toisiimme, kaikki uudet jäsenet otettiin vastaan käsipäiväällä ja esittelyllä tunnin alkajaiseksi - se teki tervetulleen olon kaikille. Tuohon aikaan kävin treeneissä pääosin aamuisin klo 7-8. Ei se minulle ehkä paras aika ollut, mutta ainoa, koska iltaisin opiskelin YAMK-tutkintoa ja/tai kuljetin lapsia heidän harrastuksiinsa. Ajattelin, että vaikka en ole ihan parhaassa vireessä heti aamusta, on se parempi kuin jättää treeni väliin. Sitä paitsi siitä sai kivasti virtaa päivään - enkä ole kovin usein muulloin nähnyt yhtä kauniita auringon nousuja Tuomarinkylän pellolla ja nähnyt omin silmin, kuinka päivä alkaa pitenemään aamusta, kun kevätaurinko nousee yhä aikaisemmin. Ne aamuiset ajomatkat salille, jotka kesti aamulla minimissään 6 min, (iltapäivisin voi mennä jopa vartti), piirtyivät mieleeni seesteisinä ja täynnä toivoa paremmasta huomisesta!

Vuodet vierii ja paljon on ehtinyt tapahtumaan. Motto on pysynyt yhä samana - toivon harrastukselta energiaa arkeen! Jos tuntuu, että se alkaa ottamaan enemmän kuin antaa, on aika höllätä kaasua. Tällaista ei onneksi tapahdu kovin usein. Olen jo nyt kiitollinen siitä, mitä kaikkea harrastus on antanut minulle!

Tärkeitä ihmisiä, ystäviä, rohkeutta, mielen hallintaa ja -lujuutta, uusia taitoja, uskoa itseeni, voimaa, kestävyyttä, notkeutta, iloa, itseni ylittämistä, vaihto-oppilaan meille asumaan, elämäni ensimmäiset urheilukilpailut ulkomailla ja "toisen kodin", johon voin mennä milloin vaan ja minut hyväksytään siellä aina juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olen!

Kiitos Sari ja mukavia kuunteluhetkiä kaikille kuulijoille!