Saimme viimeinkin Jukan kanssa aikataulut sopimaan ja heinäkuussa Nuuksio Backyard Ultran yhteislenkin yhteydessä teimme runsaan tunnin mittaisen jakson Polkuporinoihin. Jukalla on varsin mittava ura kestävyysurheilun parissa. Hän on myös ehtinyt nähdä miten asiat ovat vuosien varrella muuttuneet.
Jukka on kirjoittanut omaa blogiaan jo vuosia ja tässä linkki sinne. Jukka kirjoitti myös muutaman sanan blogiini ja sen voitte lukea nyt tästä.
Olen Jukka Kukkonen, 57-vuotias (vuori)polkujuoksija Helsingissä. Podcastien innokkaana kuuntelijana olin iloinen päästessäni mukaan Polkuporinoihin. Oli mielenkiintoista tehdä haastattelu ulkosalla pääkaupunkiseudun parhaimpien polkujen vierellä Nuuksiossa.
Polkujuoksu ja erityisesti vuoret ovat aina kiinnostaneet minua. Nuorempana kisailin kuitenkin lähinnä kaupunkimaratonien ja täyden matkan triathlonien maailmassa. Mahtavimmat elämykset olivat Ironman Hawaii 1988 ja Lanzarote 1991. 90-luvulla juoksin mielenkiinnosta muutamia maantieultria.
Kävin myös Sveitsissä juoksemassa useita noin 10-20 km jyrkkiä vuorijuoksuja, joissa yleensä noustiin pikkukylästä lähimäen huipulle. Swiss Alpine Marathon -tapahtuman pisimpänä vaihtoehtona tarjottiin 67 km ultrajuoksun ja vuorijuoksun yhdistelmää. Osallistuin siihen kokeilumielessä 1995, pääsin maaliin ja tykkäsin kovasti. Silloin ei vielä ultrapitkät polkujuoksut olleet suosittuja kuten nyt.
Sittemmin olen juossut Alpeilla monesti. Mieleen ovat jääneet erityisesti Trail Verbier St-Bernard 111 km, Transgrancanaria 125km, Swiss Irontrail 127, 201 ja 214 km, Lavaredo Ultra Trail 120 km, Eiger Ultra Trail 101 km, Zugspitze Ultra Trail 102km, Mozart 105 km, Swiss Peaks 360 km sekä tietysti satamailinen UTMB ja sisarkisa CCC.
Tällä vuosikymmenellä lajin suosio räjähti, ja tässä sitä nyt ollaan. Suosituimpiin kisoihiin on nykyään vaikea päästä. Tästä hyvänä esimerkkina on maailman vanhin ja arvostetuin 100 mailin polkujuoksu Western States, josta olen unelmoinut luettuani Dean Karnazesin kirjan Ultramarathon Man. Päästäkseen edes arvontaan on suoritettava joku järjestäjän valitsemista karsintakisoista. Kilpailijoiden määrä on 369, mutta joulukuun arontaan osallistui 6 tuhatta halukasta. Pääsin jonotuslistan kautta 2019 kisaan vain 3 viikkoa ennen kesäkuun viimeisenä lauantaina tapahtuvaa starttia. Eihän siinä muu auttanut kuin matkustaa Kaliforniaan ja juosta kisa.
Western States starttaa Squaw Valleyn olympiakylästä klo 5 aamulla 3-tonniselle lumihuipulle, mutta kaikenlaiset apuvälineet kuten sauvat tai kramponsit on kielletty. Lämpötila oli 2000 metrin korkeudella nollan paikkeilla. Nyt lunta oli normaalia enemmän Sierra Nevadan vuoristossa ja laskettelurinne oli edelleen auki. Paikalla oli melko brunsaasti laskettelijoita ja lumilautailijoita. Pohjoistuuli tuntui kylmältä ja starttasin takki päällä, hattu päässä ja hanskat kädessä.
Suurin haaste kisassa oli kuitenkin kanjoneiden kuumuutta hohkaavat seinämät. Juoksin kuumimmat osuudet jääkuutioilla täytetyssä lierihatussa. Tänä vuonna lämpötila pysyi kuitenkin alle 35 asteessa, mikä oli kuulemma epätavallisen viileää. Maaliin pitää päästä 30 tunnissa. Reitillä voi kohdata villieläimiä kuten karhuja, puumia ja käärmeitä. Jokien tai purojen ylityksiä on useita, eikä siltoja ole läheskään aina käytettävissä. Pieni kastautuminen ei ollut toisaalta haitaksi kuumuudessa. Hyttysiäkin oli paikoitellen.
Juoksijoille suositellaan omia avustajia virallisten huoltopisteiden lisäksi. Onnekkaasti sain omaan ryhmääni kisan hyvin tuntevat jenkeissä asuvat juoksijat: Dreama, Will ja Risto. Lisäksi mukaan päätyivät poikani Jon valokuvaajaksi ja Dreaman tytär Addie lapsenvahti Elleryn kera. Naisporukka yöpyi teltassa 50 km Robinson Flat huoltopisteellä hytisten. Me miehet yövyimme luksushotellin sviitissä lähtöalueella, paitsi Will, joka meni suoraan 100 km kohdalle Foresthilliin, josta hän juoksisi kanssani pacerinä American River joelle asti. Säännöt sallivat kilpailjoille yhden samalla (mutta keltaisella) juoksunumerolla varustetun apujuoksijan Foresthillistä maaliin asti. Pacer juoksija saa kannustaa ja opastaa reitillä, mutta muulina toimiminen eli kilpailijan varusteiden kantaminen on kielletty. Varsinkin yöpimeällä paceristä voi olla ratkaisevan suuri apu erilaisissa ongelmatilanteissa, kun oma väsymystaso alkaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla.
Minulle ei kanjoneiden jälkeen tahtonut enää mikään mennä kurkusta alas ilman pahoinvointia. Michigan Bluffin drop bagistä ottamani varaotsalamppu ei tainnut olla riittävän kirkas, koska Foresthillin pihalle saapuessani kompastuin asvaltin reunaan. Lääkärintarkastuksen ja pienen paikkailun jälkeen pääsimme matkaan. Tehokkaiden otsa- ja käsivalojen avulla pääsin vauhtiin viilenevässä yössä. Sain taas syötyäkin jotain, ja saavuimme joelle nopeammin kuin tiimini osasi odottaa. Välipisteillä erämaassa ei ole aina toimivia yhteyksiä, joten vain yksi väliaikani näkyi netissä. Kun Dreamaa ei näkynyt, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää sattumalta paikalla ollut kisan 1974 aloittanut legenda Gordy Ainsleigh paceriksi. Yli 70-vuotias teräsvaari Gordy suostui, mutta juoksutossuja pukiessa Dreama ilmestyikin. Hän oli joutunut jättämään auton kauemmaksi tien varteen ja tulemaan joelle järjestäjien bussikuljetuksella.
Pääsimme välittömästi pelastusliivit puettuamme ylittämään ison joen kosken alapuolelta ja kaikki oli taas kunnossa. Parista kaatumisesta ja täyden tyhjennyksen periaatteella suoritetusta pusikkokäynnistä huolimatta selvisin Auburniin Placer High Schoolin juoksuradalle kunnialla.
Törmäsimme metsäpolulla itse Dean Karnazesiinkin, joka vaikutti ilahtuneelta kertoessani hänen kirjansa olevan pääsyyllinen siihen, että alunperin innostuin tästä hullusta touhusta. Tiimikavereiden ympäröimänä ja yleisön kannustaessa tulin maaliin tällä ns. kultaisella tunnilla ajalla 29 tuntia 26 minuuttia.. Mahtava kokemus, jota on vaikea kuvailla, mutta helppo suositella uusia elämyksiä ja isoja vyösolkia arvostaville polkujuoksijoille. Ihmiset olivat jatkuvasti hyväntuulisia, avuliailta ja ystävällisiä. Tapahtuman ilmapiiri oli siten erityisen hieno.
Uuden La Sportiva Team Finlandin jäsenenä La Sportivan kisat kiinnostavat tietysti nyt erityisesti. Juoksin viime kesänä NUTS Ylläs Pallas 134 km ja tänä vuonna NUTS Karhunkierros 83 km. Ulkomailla kiinnostaisi jatkossa La Sportivan kisoista ainakin Leadville 100 Coloradossa 2800-3850 metrin korkeudessa.
Ensin on kuitenkin vuorossa toinen pitkäaikainen haaveeni Tor de Geants 330km Aostan laakson ympäri Italiassa. Startti on sunnuntaina 8.9. klo 12 ja maalissa pitää olla 150 tunnissa eli viimeistään lauantai iltana. Haasteelliseksi kisan tekee lähes 30 tuhatta nousumetriä. 'In bocca al lupo' italialaiset sanovat, kun toivottavat hyvää onnea: suden suuhun.
 |
| NBU lenkillä |
Olen Jukka Kukkonen, 57-vuotias (vuori)polkujuoksija Helsingissä. Podcastien innokkaana kuuntelijana olin iloinen päästessäni mukaan Polkuporinoihin. Oli mielenkiintoista tehdä haastattelu ulkosalla pääkaupunkiseudun parhaimpien polkujen vierellä Nuuksiossa.
Polkujuoksu ja erityisesti vuoret ovat aina kiinnostaneet minua. Nuorempana kisailin kuitenkin lähinnä kaupunkimaratonien ja täyden matkan triathlonien maailmassa. Mahtavimmat elämykset olivat Ironman Hawaii 1988 ja Lanzarote 1991. 90-luvulla juoksin mielenkiinnosta muutamia maantieultria.
Kävin myös Sveitsissä juoksemassa useita noin 10-20 km jyrkkiä vuorijuoksuja, joissa yleensä noustiin pikkukylästä lähimäen huipulle. Swiss Alpine Marathon -tapahtuman pisimpänä vaihtoehtona tarjottiin 67 km ultrajuoksun ja vuorijuoksun yhdistelmää. Osallistuin siihen kokeilumielessä 1995, pääsin maaliin ja tykkäsin kovasti. Silloin ei vielä ultrapitkät polkujuoksut olleet suosittuja kuten nyt.
Sittemmin olen juossut Alpeilla monesti. Mieleen ovat jääneet erityisesti Trail Verbier St-Bernard 111 km, Transgrancanaria 125km, Swiss Irontrail 127, 201 ja 214 km, Lavaredo Ultra Trail 120 km, Eiger Ultra Trail 101 km, Zugspitze Ultra Trail 102km, Mozart 105 km, Swiss Peaks 360 km sekä tietysti satamailinen UTMB ja sisarkisa CCC.
Tällä vuosikymmenellä lajin suosio räjähti, ja tässä sitä nyt ollaan. Suosituimpiin kisoihiin on nykyään vaikea päästä. Tästä hyvänä esimerkkina on maailman vanhin ja arvostetuin 100 mailin polkujuoksu Western States, josta olen unelmoinut luettuani Dean Karnazesin kirjan Ultramarathon Man. Päästäkseen edes arvontaan on suoritettava joku järjestäjän valitsemista karsintakisoista. Kilpailijoiden määrä on 369, mutta joulukuun arontaan osallistui 6 tuhatta halukasta. Pääsin jonotuslistan kautta 2019 kisaan vain 3 viikkoa ennen kesäkuun viimeisenä lauantaina tapahtuvaa starttia. Eihän siinä muu auttanut kuin matkustaa Kaliforniaan ja juosta kisa.
Western States starttaa Squaw Valleyn olympiakylästä klo 5 aamulla 3-tonniselle lumihuipulle, mutta kaikenlaiset apuvälineet kuten sauvat tai kramponsit on kielletty. Lämpötila oli 2000 metrin korkeudella nollan paikkeilla. Nyt lunta oli normaalia enemmän Sierra Nevadan vuoristossa ja laskettelurinne oli edelleen auki. Paikalla oli melko brunsaasti laskettelijoita ja lumilautailijoita. Pohjoistuuli tuntui kylmältä ja starttasin takki päällä, hattu päässä ja hanskat kädessä.
Suurin haaste kisassa oli kuitenkin kanjoneiden kuumuutta hohkaavat seinämät. Juoksin kuumimmat osuudet jääkuutioilla täytetyssä lierihatussa. Tänä vuonna lämpötila pysyi kuitenkin alle 35 asteessa, mikä oli kuulemma epätavallisen viileää. Maaliin pitää päästä 30 tunnissa. Reitillä voi kohdata villieläimiä kuten karhuja, puumia ja käärmeitä. Jokien tai purojen ylityksiä on useita, eikä siltoja ole läheskään aina käytettävissä. Pieni kastautuminen ei ollut toisaalta haitaksi kuumuudessa. Hyttysiäkin oli paikoitellen.
Juoksijoille suositellaan omia avustajia virallisten huoltopisteiden lisäksi. Onnekkaasti sain omaan ryhmääni kisan hyvin tuntevat jenkeissä asuvat juoksijat: Dreama, Will ja Risto. Lisäksi mukaan päätyivät poikani Jon valokuvaajaksi ja Dreaman tytär Addie lapsenvahti Elleryn kera. Naisporukka yöpyi teltassa 50 km Robinson Flat huoltopisteellä hytisten. Me miehet yövyimme luksushotellin sviitissä lähtöalueella, paitsi Will, joka meni suoraan 100 km kohdalle Foresthilliin, josta hän juoksisi kanssani pacerinä American River joelle asti. Säännöt sallivat kilpailjoille yhden samalla (mutta keltaisella) juoksunumerolla varustetun apujuoksijan Foresthillistä maaliin asti. Pacer juoksija saa kannustaa ja opastaa reitillä, mutta muulina toimiminen eli kilpailijan varusteiden kantaminen on kielletty. Varsinkin yöpimeällä paceristä voi olla ratkaisevan suuri apu erilaisissa ongelmatilanteissa, kun oma väsymystaso alkaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla.
Minulle ei kanjoneiden jälkeen tahtonut enää mikään mennä kurkusta alas ilman pahoinvointia. Michigan Bluffin drop bagistä ottamani varaotsalamppu ei tainnut olla riittävän kirkas, koska Foresthillin pihalle saapuessani kompastuin asvaltin reunaan. Lääkärintarkastuksen ja pienen paikkailun jälkeen pääsimme matkaan. Tehokkaiden otsa- ja käsivalojen avulla pääsin vauhtiin viilenevässä yössä. Sain taas syötyäkin jotain, ja saavuimme joelle nopeammin kuin tiimini osasi odottaa. Välipisteillä erämaassa ei ole aina toimivia yhteyksiä, joten vain yksi väliaikani näkyi netissä. Kun Dreamaa ei näkynyt, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää sattumalta paikalla ollut kisan 1974 aloittanut legenda Gordy Ainsleigh paceriksi. Yli 70-vuotias teräsvaari Gordy suostui, mutta juoksutossuja pukiessa Dreama ilmestyikin. Hän oli joutunut jättämään auton kauemmaksi tien varteen ja tulemaan joelle järjestäjien bussikuljetuksella.
Pääsimme välittömästi pelastusliivit puettuamme ylittämään ison joen kosken alapuolelta ja kaikki oli taas kunnossa. Parista kaatumisesta ja täyden tyhjennyksen periaatteella suoritetusta pusikkokäynnistä huolimatta selvisin Auburniin Placer High Schoolin juoksuradalle kunnialla.
Törmäsimme metsäpolulla itse Dean Karnazesiinkin, joka vaikutti ilahtuneelta kertoessani hänen kirjansa olevan pääsyyllinen siihen, että alunperin innostuin tästä hullusta touhusta. Tiimikavereiden ympäröimänä ja yleisön kannustaessa tulin maaliin tällä ns. kultaisella tunnilla ajalla 29 tuntia 26 minuuttia.. Mahtava kokemus, jota on vaikea kuvailla, mutta helppo suositella uusia elämyksiä ja isoja vyösolkia arvostaville polkujuoksijoille. Ihmiset olivat jatkuvasti hyväntuulisia, avuliailta ja ystävällisiä. Tapahtuman ilmapiiri oli siten erityisen hieno.
Uuden La Sportiva Team Finlandin jäsenenä La Sportivan kisat kiinnostavat tietysti nyt erityisesti. Juoksin viime kesänä NUTS Ylläs Pallas 134 km ja tänä vuonna NUTS Karhunkierros 83 km. Ulkomailla kiinnostaisi jatkossa La Sportivan kisoista ainakin Leadville 100 Coloradossa 2800-3850 metrin korkeudessa.
Ensin on kuitenkin vuorossa toinen pitkäaikainen haaveeni Tor de Geants 330km Aostan laakson ympäri Italiassa. Startti on sunnuntaina 8.9. klo 12 ja maalissa pitää olla 150 tunnissa eli viimeistään lauantai iltana. Haasteelliseksi kisan tekee lähes 30 tuhatta nousumetriä. 'In bocca al lupo' italialaiset sanovat, kun toivottavat hyvää onnea: suden suuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti