Viikonloppu on mennyt historian ensimmäisen Nuuksio Backyard Ultra kisan järjestelyissä. Mahtava viikonloppu takana ja uskon, että myös paikalla olleet kisaajat, huoltajat ja talkoolaiset pitivät tapahtumasta. Kunhan tässä savu hälvenee, niin laitamme palautekyselyä tulemaan ja keräämme myös yhteen kaiken kuva, video ja tekstimateriaalin ja laitamme sen kaikille jakoon.
Ensi vuonna kisaamme 26. kesäkuuta alkaen ja ilmoittautuminen alkaa tässä lähiaikoina.
Perjantaina julkaistu Polkuporina on herättänyt paljon vastakaikua kuulijoissa, mikä onkin ollut hienoa kuulla.
Tässä vielä Mikan omaa tarinaa:
Yllätyin Sarin ehdotuksesta vierailla Polkuporinoissa jutustelemassa uupumuksesta ja siitä selviytymisestä. Olin aiemmin lukenut Sakuran blogista tekstin itsemyötätunnosta. Tuo teksti sai minut lähettämään linkin blogiini, jossa pohdiskelin työuupumustani, aina diagnoosista toipumiseen. Uupumus on todella yleistä tällaisena suorituskeskeisenä aikakautena, mutta harva uskaltautuu tulemaan ongelmansa kanssa julkisuuteen. Päätin tarttua haasteeseen ja kertoa tarinani.
Ruuvi työssä kiristyi huomaamatta. Kiireisen työtahdin yritin kuitata treenaamalla enemmän ja kovemmin, mikä palautumisen sijaan antoi oravanpyörälle lisää vauhtia. Stoppi tuli vasta Nuuksio Classicilla, kun huimaus, ihon kylmänhikisyys ja sydämen tiheälyöntisyys saivat keskeyttämään juoksun. Lääkäri oivalsi nopeasti ongelman todellisen taustan ja edessä oli sairausloma, sekä resepti lääkkeistä. Parin päivän itsesäälissä rypemisen jälkeen, päätimme vaimon kanssa ettei lääkehoitoa aloitettaisi. Työpsykologilla kävin vain kerran, enkä tuntenut saavani siitä todellista hyötyä. Avainasemaan toipumisessa nousivat luotetut kaverit sekä vaimo, jonka kanssa olemme kykeneet jakamaan ilot ja surut, niin myötä- kuin vastamäessäkin. Sain aikaa löytää itseni, sekä tukea hyväksymään itseni kaikkine puutteineen. Luonto oli suuressa roolissa koko prosessin ajan, tarjoten alustan kiireettömälle ulkoilulle ja toipumiselle. Kävelin lukemattomat tunnit Torronsuon pitkospuilla sekä Liesjärven kansallispuiston maisemissa. Suo oli hyvä kuuntelija. Se ei vaatinut olemaan enemmän kuin oli valmis olemaan, vaan hyväksyi kulkijan omana itsenään.
Paluu työelämään ei ollut ongelmatonta. Väsyin helposti, eikä normaalia resilienssiä ollut. Olin päättänyt selviytyä huumorilla ja hymyilemällä paljon. Välillä tuntui kuin kasvot olisivat olleet halvaantuneet, eikä hymyä tuntunut löytyvän. Vähitellen aloin taas näkemään luonnon kauneuden, kuulemaan lintujen laulun sekä haistamaan erilaiset tuoksut. Oli huikeaa tuntea pitkästä aikaa tunteita. Yritin löytää huumorin vaikeinakin aikoina.
Mitä tehdä, jos epäilet uupumusta?
- Hidasta tahtia. Unohda suorittaminen.
- Hoida uni sekä ravinto kuntoon
- Älä jää yksin ongelman kanssa. Pienestäkin murheesta tulee helposti iso, kun pyörittelet sitä mielessäsi.
- Arvosta itseäsi sellaisena kuin olet. Pidä puolesi.
Linkki blogin tekstiin.
Terveisin
-mixu
Ensi vuonna kisaamme 26. kesäkuuta alkaen ja ilmoittautuminen alkaa tässä lähiaikoina.
Perjantaina julkaistu Polkuporina on herättänyt paljon vastakaikua kuulijoissa, mikä onkin ollut hienoa kuulla.
Tässä vielä Mikan omaa tarinaa:
Yllätyin Sarin ehdotuksesta vierailla Polkuporinoissa jutustelemassa uupumuksesta ja siitä selviytymisestä. Olin aiemmin lukenut Sakuran blogista tekstin itsemyötätunnosta. Tuo teksti sai minut lähettämään linkin blogiini, jossa pohdiskelin työuupumustani, aina diagnoosista toipumiseen. Uupumus on todella yleistä tällaisena suorituskeskeisenä aikakautena, mutta harva uskaltautuu tulemaan ongelmansa kanssa julkisuuteen. Päätin tarttua haasteeseen ja kertoa tarinani.
Ruuvi työssä kiristyi huomaamatta. Kiireisen työtahdin yritin kuitata treenaamalla enemmän ja kovemmin, mikä palautumisen sijaan antoi oravanpyörälle lisää vauhtia. Stoppi tuli vasta Nuuksio Classicilla, kun huimaus, ihon kylmänhikisyys ja sydämen tiheälyöntisyys saivat keskeyttämään juoksun. Lääkäri oivalsi nopeasti ongelman todellisen taustan ja edessä oli sairausloma, sekä resepti lääkkeistä. Parin päivän itsesäälissä rypemisen jälkeen, päätimme vaimon kanssa ettei lääkehoitoa aloitettaisi. Työpsykologilla kävin vain kerran, enkä tuntenut saavani siitä todellista hyötyä. Avainasemaan toipumisessa nousivat luotetut kaverit sekä vaimo, jonka kanssa olemme kykeneet jakamaan ilot ja surut, niin myötä- kuin vastamäessäkin. Sain aikaa löytää itseni, sekä tukea hyväksymään itseni kaikkine puutteineen. Luonto oli suuressa roolissa koko prosessin ajan, tarjoten alustan kiireettömälle ulkoilulle ja toipumiselle. Kävelin lukemattomat tunnit Torronsuon pitkospuilla sekä Liesjärven kansallispuiston maisemissa. Suo oli hyvä kuuntelija. Se ei vaatinut olemaan enemmän kuin oli valmis olemaan, vaan hyväksyi kulkijan omana itsenään.
Paluu työelämään ei ollut ongelmatonta. Väsyin helposti, eikä normaalia resilienssiä ollut. Olin päättänyt selviytyä huumorilla ja hymyilemällä paljon. Välillä tuntui kuin kasvot olisivat olleet halvaantuneet, eikä hymyä tuntunut löytyvän. Vähitellen aloin taas näkemään luonnon kauneuden, kuulemaan lintujen laulun sekä haistamaan erilaiset tuoksut. Oli huikeaa tuntea pitkästä aikaa tunteita. Yritin löytää huumorin vaikeinakin aikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti