torstai 30. huhtikuuta 2009

Sakura-michi - kisan jälkeen

Seuraava päivä Shirotorissa valkeni sateisena ja tuulisena. Jos ei ollut optimaalinen ilma juosta tuossa helteessä, niin ei olisi sitä ollut tämä sateinenkaan sää. Nautimme aamulla rauhassa viimeistä aamupalaa ennen loppuseremonioita sekä Nagoyaan palaamista. Olo oli ehkä jopa hieman haikea, niin suuren vaikutuksen oli vajaan kahden viikon matka Japaniin kaikkine hienouksineen tehnyt.

Ensimmäisenä oli vuorossa perinteinen kirsikankukkapuun istutus Shirotorissa. Shirotori on siis kaupunki, jossa herra Sato on syntynyt ja jonka elämäntyön kunniaksi kilpailu juostaan. Se on tainnut jäädä aikaisemmin mainitsematta. Itse puu oli istutettu jo aikaisemmin ja tämä olikin enemmän tällainen symbolinen tilaisuus. Puuhun kiinnitettiin pieniä lappuja, joihin sai kirjoittaa oman nimensä tai jotain muuta viestiä. Kuvia tietysti otettiin paljon.

Tästä lähdimme bussilla läheiselle hotellille, jossa oli vuorossa loppujuhlallisuudet. Puheiden ja kumarrusten jälkeen sekä miesten että naisten sarjan voittajat palkittiin ja kukitettiin. Päähänsä he saivat kirsikankukista tehdyt komeat seppelet. Tämän jälkeen kaikki kilpailun läpipäässeet palkittiin hienolla puusta tehdyllä taululla, johon oli kaiverrettu oma nimi ja tulos. Taulu tuoksui todella voimakkaalle ja miellyttävälle, olisikohan ollut kirsikanpuusta tehty.


Lukuisten yhteiskuvien sekä pienempien ryhmäkuvien jälkeen saliin tuotiin valtavat määrät erilaista ruokaa. Ja tietysti olutta. Sushia oli kaikissa ajateltavissa olevissa muodoissa, mutta myös muita herkkuja oli tarjolla. Vaikka teimme parhaamme pöytien tyhjentämiseksi, jäi herkkuja vielä runsaasti jäljelle. Edellisen päivän kisa painoi vielä kropassa eikä herkkupöytien ääressä saanut annettua ihan parasta itsestään. Tunnelma oli varsin leppoisa ja hymy oli herkässä. Kisapäivät olivat saaneet hienon ja ikimuistoisen lopun.

Palattuamme tiistaina takaisin kotimaahan tilasin Juhalta hieronta-ajan keskiviikoksi. Juhalle oli taas suuri pettymys, kun jalat olivat erittäin hyvässä kunnossa vaikka kisan loppumisesta ei ollut kulunut kuin kolme vuorokautta. Hän saikin tehdä lähes normaalihieronnan toivomansa osteoporoosikäsittelyn sijasta. Jalat olivat nyt kuulemma paremmassa kunnossa kuin viimesyksyisen Kreikan jälkeen. Tämä tietää hyvää jatkoa ajatellen.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Sakura-michi - kilpailu

Lauantaiaamuna herätys oli kello 3.30 ja aamupalalla olimme heti neljältä ovien avauduttua. Tarjolla oli tuttuja japanilaisia herkkuja, mutta myös perinteisempää vaalealeipä+hillo osastoa. Hyvän aamupalan jälkeen takaisin huoneeseen, juoksukamat päälle ja loput tavarat rinkkaan. Tsekkasimme hotellista ulos ja jätimme rinkat herra Ogon pikkubussiin. Hän veisi ne Shirotoriin, jonne juoksijat ajettaisiin bussilla heti kilpailun jälkeen. Tarkoitus ei siis ollut jäädä Kanazawaan yöksi. Kävelimme hotellilta Nagoyan linnalle, jonne matkaa ei ole kuin parin korttelin verran. Väkeä oli kerääntynyt linnan ulkopuolelle seuraamaan juoksijoiden lähtöä. Osa linnan sisäpihasta oli kiellettyä aluetta muille kuin juoksijoille ja huoltajat vietiinkin linnan porteilta autolla varsinaiselle lähtöpaikalle linnan pihan perälle.


Ennen lähtöä pidettiin vielä nimenhuuto, jolla järjestettiin juoksijat oikeisiin lähtöryhmiin. Ja tietysti otettiin viimeiset kuvat ennen lähtöä. Ilma oli aika viileä ja olin valinnut lyhythihaisen juoksupaidan alle vielä pitkähihaisen paidan sekä ohuet juoksuhanskat. Taivas näytti pilvettömältä ja oli selvää, että päivällä ilmasta tulisi lämmin.


Tunnelma nousi ensimmäisen lähtöryhmän lähtiessä. Pitkään odotettu kisa olisi vihdoin alkamassa ja pääsisimme tositoimiin. Yukio ja Outi lähtivät neljännessä lähtöryhmässä (klo 6.09), kun Veikko sekä minä lähdimme viimeisessä eli kuudennessa (klo 6.15) lähtöryhmässä. Myös Pasi olisi lähtenyt meidän kanssa samassa ryhmässä. Harmitti suunnattomasti Pasin puolesta. Kisa lähti liikkeelle mukavan leppoisassa vauhdissa. Juoksimme yhdessä jutellen ja maisemia katsellen. Pidin alkumatkasta kameraa kädessäni ja sainkin muutaman hyvän kuvan otettua.

Reitti kulkee alussa Nagoyan katuja pitkin. Juoksu pysähtyy useaan otteeseen liikennevalojen ja junien takia. No, siinähän sitä ehtii jutella muiden kanssa ja ottaa taas muutaman hyvän kuvan. Juoksu kulkee muuten ihan hyvin, mutta alustan kaltevuus kadun sivussa on aika haasteellinen. Ilmeisesti sadevesien takia teiden reunat on rakennettu siten, että tien reunassa oleva asfaltti on kalteva ja asfaltin keskelle on rakennettu sadevesioja, joka sitten on katettu betonisilla laatoilla. Vaihtoehdot olivat juosta tuolla hieman pehmeämmällä kaltevalla asfaltilla tai sitten kivikovalla mutta suoralla betonilla. Tai hieman molemmilla. Jossain parin kolmen tunnin jälkeen tunsinkin vasemman jalkapöydän kipeytyvän tuosta kaltevalla pinnalla juoksemisesta. Toivoin vain, että kipu ei siitä enää pahenisi.

Juoksu jatkui ja lämpötila nousi. Päivän korkein lukema näytti tien varressa olleessa mittarissa 25 astetta. Taivas oli ajoittain ohuen yläpilven peitossa. Huoltopisteiden henkilökunta oli todella avuliasta ja kohteliasta. Jokaisella pisteellä tarjottiin ensin käsipyyhkeitä, joilla sai pestä hieman käsiään. Itse ruokatarjoilut olivat oikein hyvät. Keksejä, kuivattuja hedelmiä, riisipalloja ja erilaisia juomia. Itse söin alkumatkasta ehkä hieman liikaa tuoreita mansikoita, mutta kun ne olivat niin hyviä ja makeita.

Ensimmäinen eliminaatiopiste oli 106.9 km kohdalla Shirotorissa (CP1). Saavuin sinne, kun juoksua oli takana 10.58. Eroa raatobussiin oli tullut runsaat kolme tuntia. Tosin tässä vaiheessa oli pieniä ongelmia ruokailujen kanssa. En pystynyt syömään oikein mitään kiinteää ja ainoastaan jugurtti ja vesi maistuivat. Hyvä asiana oli, että tuo jalkapöytä ei ollut kipeytynyt enempää. Toinen haaste oli se, että olin joutunut pienen sähläyksen takia pakkamaan lampun ja lämpimät vaatteet tuonne A.S.24:lle (123.9km) ja nykyisellä vauhdilla en tulisi ehtimään sinne ennen pimeän tuloa. Tunnelma ei ollut kovin hyvä tällä asemalla ja sen huomasi myös asemalla tapaama huoltajani.

Lähdin aika nopeasti jatkamaan matkaa ja yritin ylläpitää tarpeeksi kovaa vauhtia minimoidakseni tuota pimeässä juoksua. Noin kello 18.30 alkoi pimeys kuitenkin olla sitä luokkaa, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lyöttäytyä jonkun toisen juoksijan mukaan. Onneksi tapasin ystävällisen japanilaisen Kazushige Hiyaman, jolla oli kaksi lamppua mukanaan. Hän antoi toisen lamppunsa minulle ja sanoi, että voin sen kanssa juosta omaa vauhtia seuraavalle huoltopisteelle, jossa oma lamppuni olisi. En kuitenkaan halunnut juosta sen kovempaa vaan juoksimme sinne yhdessä. Ilman hänen apuaan eteneminen olisi ollut vaikeaa, koska tuolla maaseudulla pimeän aikaan ei todellakaan näe yhtään mitään. Mitään katuvaloja ei ole ja taloja oli jo aika harvakseltaan.

Saatuani oman lampun ja lämpimät vaatteet jatkoin matkaa. Tunnelma oli korkealla. Oli taas hienoa juosta täysin pimeässä vain pienen otsalampun valossa. Reitin nousevaa profiilia ei oikeastaan huomannut tässä vaiheessa. Seuraavalle eliminaatiopisteelle 143.0 km kohdalle saavuin ajassa 22.09, eli juostuna oli nyt 15.53. Ero raatobussiin oli kertynyt 4.07 eli runsas tunti oli tullut lisää hyvää. Fiilis oli todella hyvä ja vähän ehdin jo miettimään tulevaa loppuaikaa. Tämähän näytti hyvälle.

Totuus valkeni kuitenkin vähän tämän jälkeen. A.S. numero 29 jälkeen (147,8 km) alkoi arviolta noin 5-6 km pitkä ja kohtuullisen jyrkkä alamäkiosuus. Sitä juostessani huomasin pikkuhiljaa etureisien menevän pahemmin ja pahemmin jumiin. Otin lyhyitä kävelypätkiä väliin, mutta vahinko oli tainnut ehtiä jo tapahtua. Seuraavalla huoltopisteellä yritin vielä venytellä ja hieroa jalkoja. Eipä se paljoa auttanut, ja kun alamäki jatkui vielä huoltopisteen jälkeenkin, oli homma paketissa. Seuraavalle eliminaatiopisteelle (CP3, 172,6 km) sain vedettyä lisää ero raatobussiin enää 30 min verran, kun saavuin sinne kellon näyttäessä 02.09 yöllä. Huoltopisteellä #28 odottivat vaihtotossut. Olin valinnut loppuosuuksille hieman rullaavamman New Balance 1062 kengän alkumatkalla käyttämäni Nike Pegasuksen sijaan. Uusi tossu toi mukavaa vaihtelua jalkapohjalle ja ne tuntuivat paremmilta alamäissä.

Yön aikana ohitimme tuon A.S.#34 tienoilla olevan Shiragawa-go nimisen kylän, joka siis on niitä Unescon maailmanperintöpaikkoja. Juoksimme tässä kohtaa lähellä virtaavaa jokea ja ilman lämpötila putosi pari astetta lisää. Tiirailin kylän taloja taskulampun valossa, mutta kameraa en tohtinut ottaa esille. Talojen muodot olivat varsin hienot jyrkkine kattoineen ja varmaan 50 cm paksuine kaislakattoineen. Ne kestivät varmasti hyvin talven aikana satavat lumikinokset. Vaatii varmasti melkoisia käsityötaitoja näiden talojen rakentaminen.

Sunnuntaiaamu alkoi valkenemaan hitaasti. Edelleen jatkuvat vuorijonot suojasivat mukavasti nousevalta auringolta. Matkanteko oli hidasta ja vaivalloista. Tasan vuorokauden täyttyessä olin saapumassa A.S. #39:lle. Olin siis juossut (tai edennyt) 24 tunnin aikana 198 km. Vauhdin selvästä hidastumisesta huolimatta se oli noin 10 km enemmän kuin viime vuoden Spartathlonissa. Tämä lohdutti vähän mieltäni vaikka ei helpottanutkaan menoa.

Kaksi viimeistä etappia olivat lähes yhtä pitkiä: CP3->CP4 39,4 km sekä CP4->maali 38,0 km. Aikaa kumpaankin meni noin 6,5 h, joka käytännössä tarkoittaa juuri sitä 6 km/h kävelyä. Reidet eivät kestäneet juosta lainkaan. Vain ajoittaan saatoin saada väliin sellaisen 50 metrin köpöttelyn, joka oli jotain kävelyn ja juoksun väliltä. Aikaa oli kuitenkin tarpeeksi maalinpääsyn onnistumiseksi kävellenkin. Eli en halunnut missään nimessä lopettaa hommaa kesken. Tiesin jo yöllä, että sunnuntaipäivästä tulee todella pitkä ja raskas. Hävisin raatobussille noilla kahdella viimeisellä etapilla yhteensä 1,5 tuntia. Outi ja Veikko tulivat viimeisen etapin yli tunnin meikäläistä nopeammin.

Viimeiset kilometrit Kanazawan kaduilla olivat pitkiä. Lämpötila oli sunnuntaina korkeampi kuin lauantaina ja yläpilveä ei enää näkynyt. Suuri ilonaihe tässä kohdassa oli, kun huomasin japanilaisen Kazushigen kävelevän kadun toisella puolella. Sovimme siinä kävellessä, että maaliin tultaisiin yhdessä. Näin tapahtuikin sitten kellon näyttäessä 15.05. Kunto tässä vaiheessa oli parempi kuin viime vuoden Spartassa. Oli mahtava tunne olla maalissa vaikka aika ei ollut sitä mitä oli lähdetty hakemaan. Päivän täydensi kaikkien suomalaisten maaliin pääsy.



Maaliinsaapumisen jälkeen meidät vietiin pesuun isoilla armeijan autoilla läheiselle hotellille. Paikka oli taas sellainen kylpylämäinen ja valittavana oli sekä lämmin että kylmä allas. Molempia kokeiltiin ja jaloille se teki todella hyvää. Auringon polttamat kädet ja pohkeet eivät sen sijaan pitäneet lämpimästä vedestä lainkaan. Pikainen jalkaterien tarkastus osoitti, että jalkojen iho on alkanut tottua tähän lajiin. Yhtään rakkoa ei tullut koko reissulla vaikka onhan tuo kävely esimerkiksi aika erilaista liikettä tossuun ahdetulle jalkaterälle. Nilkat ja pohkeet olivat luonnollisesti aika turvoksissa. Pesun jälkeen palasimme vielä seuraamaan maaliintulijoita. Syöminen ei oikein tuntunut vieläkään mielekkäältä, mutta yhden jäätelön sentään sain syötyä.


Maalin sulkeuduttua ja viimeisten juoksijoiden palattua pesulta oli vuorossa paluumatka Shirotoriin. Taisi siinä jäädä joltakin pesullakäyntikin tekemättä kiireisen aikataulun takia, mutta eipä tuo paljoa haitannut. Shirotorissa odotti sitten runsas päivällinen hienossa paikallisessa Asano-ya Ryokanissa. Ja kisan jälkeinen ensimmäinen jääkylmä olutkin saatiin. Kyllä maistui taivaalliselle. Uni tuli ongelmitta vaikka aika rauhatonta se läpi yön olikin. Valveilla tuli oltua noin 44 tuntia yhtä kyytiä.

Järjestelystä voi sanoa kaiken toimineen moitteetta. Huolimatta suhteellisen vähäisistä opasteista reitin varrella, ei ollut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että olisi eksynyt reitiltä. Huoltajista pidettiin todella hyvää huolta ja he onnistuivatkin näkemään juoksijansa varmaan puolen tusinan kertaa. Herra Ogo Hiroshia, joka siis huolehtii ulkomaisista juoksijoista ennen kisaa, ei voi tarpeeksi kiittää hänen panostaa näin mahtavan juoksukokemuksen saamisesta. Toivotaan, että moni suomalainen saa vielä mahdollisuuden nauttia tästä. Valitettavasti on pientä epävarmuutta järjestetäänkö Sakura-michi kisaa enää jatkossa, ainakaan tässä muodossa.

Alla vielä yhteenveto oman ajanoton perusteella.

Piste km klo aika ero raatobussiin

Lähtö 0 6.15 0.00 0
CP1 106.7 17.13 10.58 -3.02
36.1 4.55 -1.05
CP2 143.0 22.09 15.53 -4.07
29.6 4.00 -0.30
CP3 172.6 02.09 -4.37
39.4 6.31 +0.31
CP4 212.0 08.40 -4.06
38.0 6.25 +0.55
Maali 250 15.05 -3.10

Sakura-michi kisan lopputulokset löytyvät saksalaiselta DUV:n sivuilta.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Sakura-michi - ennakko

Saavuimme keskiviikkona Hida Furugawaan, jossa herra Ogo Hiroshi piti huolta ulkomaisista juoksijoista ja heidän perheistään. Junamatka Nagoyasta kestää runsaan kaksi ja puoli tuntia ja itse kaupunki on hyvin pieni. Paikka on vuorien ympäröimä ja seistessämme rautatieasemalla aika tuntuu lähes pysähtyneeltä. Odotamme herra Ogoa, joka on tulossa hakemaan meitä rautatieasemalta. Tervehdysten jälkeen pakkaamme tavarat autoon ja lähdemme noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan majapaikkaan. Matkalla Ogon luokse pysähdymme kerran valokuvia ottamaan. Saavuttuamme perille juomme rauhassa teetä ja annamme herra Ogolle tuliaiset. Tunnelma on hieno. Saapuminen kisapaikalle on hyvin erilainen kuin Kreikan Spartathlonissa.

Saimme olla parin päivän ajan osa heidän arkeaan ja seurata rauhallista elämää kaukana Tokion kiireestä. Mitään sen kiinteämpää ohjelmaa ei päivien aikana ollut, ainoastaan ruokailuajat oli luonnollisesti sovittu etukäteen. Tutustuimme Ogon yksi toisensa jälkeen tekemiin uskomattomiin ”projekteihin”. Tuntui, ettei mikään asia ollut liian iso tai hankala toteutettavaksi jos vain tarkoitus oli aito. Tuolla päättäväisyyden määrällä asiat tapahtuvat ennemmin tai myöhemmin. Mutta kesken ne eivät jää. Tätä uskomatonta miestä vaivaa ehkä korkeintaan ajanpuute, sillä uusia mielenkiintoisia ja toteuttamista kaipaavia asioita oli hänellä mielessä jo useita. Kuvassa herra Ogo ja Mac valmistavat ruokaa viereilleen.


Kävimme myös tutustumassa lähistöllä olevaan luontopolkuun, joka kulkee vuorelta laskevan puron lomassa runsaan kilometrin matkan. Tämä olikin aivan mahtava paikka ja puro taitaa olla turhan vaatimaton sana tässä yhteydessä. Vesiputouksia oli yhteensä 13. Kuvassa allekirjoittanut sekä Yukio, taustalla majoitustilamme.

Torstai-iltana herra Ogo piti juoksuinfon kaikille ulkomaalaisille. Mitään oikein uutta asiaa ei enää tässä vaiheessa tullut. Ainut asia, jonka itse olin unohtanut, oli tuo heijastinasia. Ymmärsin kyllä sen tarpeellisuuden, mutta jostain syystä en ollut pakannut mukaani mitään erillistä heijastinta. Oli siis tarpeen yrittää hankkia sellainen ennen starttia. Sääennuste oli aurinkoa ja hyvää säätä molemmille päiville. Kyselin infon jälkeen tuosta reitin varrelle olevasta Shirakawagon kylästä. Sehän on yksi Unescon maailmanperintökohteista ja sellaisenaan jo mielenkiintoinen matkakohde. Talot on rakennettu varsin jyrkkäkattoiseksi ja materiaalina on käytetty kaislaa. Tulisimme ohittamaan kylän pimeän aikaan, joten ihan kaikkea ei pystyisi näkemään. Mutta jos edes joitakin taloja näkyisi ohi kulkiessa niin hieno homma. Kuvia ei taida kuitenkaan uskaltaa ottaa, etteivät asukkaat hermostu salamavaloista. Selvisi, että paikka on tuon A.S.#34 seudulla. Laitoin paikan muistiin pienelle paperilapulle, jossa oli reitistä muitakin muistiinpanoja. Ottaisin lapun mukaan taskuun lähtiessäni reissuun.

Mukavan lisän torstai-iltaan toi pieni ylimääräinen ohjelmanumero, kun herra Ogo pyysi jokaisen maan joukkueita pitämään pienen puheen sekä esittämään omavalintaisen laulun. Suomalaisten joukossa olisi luonnollisesti jokainen ollut halukas pitämään pitkän ja viihdyttävän puheen. Yukio sai kuitenkin eniten ääniä tässä kohtaa, joten valinta oli selvä. Hienon puheen jälkeen lauloimme yhdessä ”Kalliolle, kukkulalle”, ei kuitenkaan ihan kaksiäänisesti. Puheiden ja laulun jälkeen maistelimme paikallista sakea.

Perjantaiaamuna pakkasimme tavarat ja suuntasimme kohti Nagoyaa vietettyämme herra Ogon luona ikimuistoiset päivät. Hänen vieraanvaraisuutensa ja ystävällisyytensä olivat sanoinkuvaamattomat. Jäimme kaipaamaan näitä päiviä. Kello kahden maissa tsekkasimme järjestäjien varaamaan KKR hotelliin Nagoyassa ja pari tuntia myöhemmin oli vuorossa kisan avajaisseremoniat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sekä japanilaiset että ulkomaiset juoksijat kohtasivat. Avajaispuheiden jälkeen kaikki juoksijat esiteltiin yksitellen. Tilaisuus oli varsin juhlallinen. Japanilaiseen tyyliin kumarruksissa ei säästelty. Tilaisuuden kohokohta näin suomalaisittain oli Yukion pitämä puhe. Herra Ogo oli aikaisemmin pyytänyt Yukiota pitämään puheen hänen taustansa takia. Allekirjoittaneelle jäi joitakin asioita ymmärtämättä heikon japanin kielen takia, mutta tunnelma oli sitäkin korkeammalla.

Tämän jälkeen oli vuorossa huoltopisteille jätettävien juoksuvarusteiden jättäminen järjestäjien hoitoon. Tässä kohtaa tuli pientä sähläystä, kun olimme etukäteen saaneet sellaista tietoa, että voimme jättää tavaroita kaikille asemille. Asemat oli jaettu kolmeen eri kokoluokkaan (S, M ja L). Nyt uusimman tiedon mukaan voimme käyttää vain näitä suurimpia huoltopisteitä tavaroillemme. Jouduin siirtämään huoltopiste #23:lle suunnittelemani tavarat seuraavalle pisteelle (117.9 km -> 123.9 km). Tämä oli pieni riski, koska saapuminen sinne valoisaan aikaan ei ollut ihan varmaa. Vaihtoehtona olisi ollut jättää tavarat jo #21:lle, joka oli 106.9 km kohdalla. Silloin tavaroita olisi kuitenkin joutunut raahaamaan mukanaan aivan turhaan pitkänkin matkaa. No riski oli otettu ja seuraavana iltana nähtäisiin realisoituuko se. Juoksutavaroiden lisäksi maalin jälkeisille vaatteille ja pesukamoille oli oma piste, johon ne jätettiin.

Ennen nukkumaanmenoa käytiin vielä suomalaisten ja hollantilaisen Ernstin kanssa yhdessä syömässä pasta-annokset läheisessä ravintolassa. Nyt oli kaikki voitava tehty huomista kisaa varten.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Viikko 14

Viimeinen kokonainen harjoitusviikko Suomessa on nyt pulkassa ilman sen suurempia ihmettelyjä. Tavoittena ollut 10 tuntia tuli kasattua kahdeksalla juoksutunnilla ja runsaalla parilla fillaritunnilla. Maanantaina pidin lepopäivän sunnuntaisen Montrailin päälle. Keskiviikkona vedin viimeisen VK-treenin matolla. Juoksin pari kilsaa verryttelyjä, jonka jälkeen kahdeksan kilsaa kiihtyvällä vauhdilla. Viimeinen kilsa meni 3.45min/km, mutta jostain syystä ei sykkeet nousseet ihan yhtä korkealle tasolle kuin aikaisempien vastaavien harjoitusten yhteydessä. Oliskohan johtunut näiden lenkkien vähyydestä, tiedä häntä. Loppuverryttelyssä kuitenkin syke taas tippui normaalia alemmaksi.

Perjantaina kävin Juhalla hierottavana. Käytiin kiinnikkeet läpi ja keskityttiin lonkanseutuun. Juhan kommentin mukaan "ei näin löysää perää ole aikaisemmin ollut". Onkohan se hyvä kommentti ;-)

Tällä viikolla ei paljoa enää ehdikään tekemään. Lähtö Japaniin on keskiviikkona ja siitä eteenpäin teen korkeintaan joitakin lyhyitä lenkkejä. Lähinnä ohjelmassa on kävelyä ja matkakohteeseen tutustumista.

Kisaseuranta onnistuu parhaiten varmaan tuolta Juoksufoorumin kautta (Sakura-Michi -ketjusta) tai sitten järjestäjien sivuilta.

Tässä muuten vielä kuva viime viikonlopun tölkkisaaliista. Joku ystävällinen ohikulkija oli pakannut tyhjät tölkit ihan valmiiksi pussiin. Oli paljon helpompi kantaa ne kotiin. Jos kaikki roskaajat olis yhtä ystävällisiä niin tämä olisi paljon helpompaa.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Matkakuumetta

Nyt on enää viikko aikaa hermoilla tuota Japaniin lähtöä. Nyt tuntuu juuri siltä, että olisi pitänyt talvella suunnitella matkaa paljon huolellisemmin ja tutustua jo etukäteen kaikkiin niihin nähtävyyksiin, joissa haluaa käydä. Niin paljon on kuitenkin nähtävää, että voi lohduttaa itseään sillä tiedolla, että kahdessa viikossa ei kuitenkaan ehdi kuin hiukan raapaista sitä pintaa, jonka alle paikalliset nähtävyydet jäävät. Parasta olisi varmaan, jos aikaa olisi lähes rajattomasti ja jos saisi vielä jonkun paikallisen oppaan. Silloin saattaisi nähdä jotain alkuperäistäkin, eikä vain matkaoppaiden luettelemia "top10" tai "must-see" listoja.

Matkamme alkaa ensin viiden päivän tutustumisella Kiotoon, jonne varasimme majoituksen jo viime vuoden puolella. Paikka on pieni Rakucho-Ryokan. Ryokan- tyyppiset majoitukset ovat enemmän majatalon tyyppisiä, koska emme halunneen majoittua ihan sellaiseen perushotelliin. Muutama kuva paikasta kertoo asian paremmin.

Kioton jälkeen käymme Tokiossa, jossa meillä on aikaa valitettavasti vain kaksi päivää. Täällä majoittaudumme Sawanoya-Ryokan, josta löytyy myös esittelyvideo. Tokion jälkeen suuntaamme kohti kisapaikkaa, jonne menemme junalla Nagoyan kautta. Nagoyassa tapaamme Yukion, joten matka kisapaikalle helpottuu huomattavasti.

Kisaa edeltänyt harjoitusjakso onnistui juuri suunnitelmien mukaan. Se onko sillä toivottua vaikutusta ei sitten tiedä kuin vasta kisan jälkeen, mutta ainakin nyt tunne on enemmän kuin hyvä. Suunnittelemani 2x3 viikon harjoitusjakso meni oheisen käppyrän mukaan (siitä näkee itse asiassa koko alkuvuoden harjoitustunnit)

Sinisellä värillä näkyy tavoiteohjelma ja keltaisella nuo toteutuneet harjoitustunnit. Noin 75% tunneista on ollut juoksua ja loput fillarointia, yhdistelmätreeniä sekä voimatreeniä. Juoksut ovat olleet kaikki ihan pk-lenkkiä, mitä nyt muutama hassu veto pk-lenkin lopussa. Vuoden alusta meni käytännössä seitsemän ekaa viikkoa tuon virustaudin kourissa, mutta sen jälkeen pääsin todella nopeasti taas harjoittelun makuun. Tällä viikolla on tosiaan tavoitteena saada kasaan noin 8 tuntia juoksua sekä pari fillarointituntia. Yksi tämän viikon lenkeistä on myös vk-lenkki ja se onkin sitten viimeinen ennen kisaa. Tuolla Japanissa en todennäköisesti tule enää juoksemaan, kun aika paljon tulee kuitenkin nähtävyyksiä kierreltyä ja sitä kautta kävelytunteja kerättyä.

Kolme viikkoa ja kohti Sinister7 kisaa

Kolme viikkoa on taas kulunut edellisestä päivityksestä. Aika on taas ollut vähän kortilla tai sanotaanko, että blogi jäänyt vähemmälle prio...