keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Talven 2023 hiihtoretket

 Tämä talvi on ollut hieman poikkeuksellinen hiihtojen suhteen. Kun edelliset hyvälumiset talvet ovat menneet perinteisesti juoksun merkeissä, niin tällä kertaa meininki on ollut hieman toinen. Juoksua on tullut jatkuvien jalkaongelmien takia maltillisesti, kun taas hiihtoa on tullut maltilla, mutta läpi talven. Aikaisempina talvina olen käynyt hiihtämässä vain satunnaisesti.

Peruslenkkien lisäksi tälle talvelle tuli pari pidempää hiihtoretkeä, joista ajattelin kirjoittaa muistiin muutamia asioita. Ensimmäinen retki suuntautui Sotkamoon ja toinen ihan tähän pääkaupunkiseudulle.

Aloitetaan Sotkamosta. Hyppölän Tero kyseli jo viime vuonna meikäläisen kiinnostusta lähteä mukaan metsähiihtoreissulle Sotkamoon. En siinä vaiheessa vielä uskaltautunut mukaan, kun välinepuolellakin oli melkoista vajausta. Tänä talvena Terolta tuli sama kutsu ja tällä kertaa en epäröinyt. Edessä oli elämäni ensimmäisten metsäsuksien hankinta ja siihen liittyvä harjoittelu. Koska seikkailu vaatii aina hyvän kaverin piti Janille laittaa heti viestiä. Janilla oli sama tilanne varusteiden suhteen, joten loppuvuodesta löysimme itsemme Varuste.netistä metsäsuksia hiplaamasta. Kysymyksiä riitti myyjälle, kun kaksi untuvikkoa yritti päästä lajiin sisälle. Valitettavasti saldot olivat miinuksella, joten päädyimme hankkimaan sukset muualta. Itse valitsin Peltosen suomupohjasukset ja siihen Finngrip Erä-siteet. Jalkaan otin Nokia Tuuran saappaat irtohuovalla. Loput seikkailuun tarvittavat varusteet löytyivät omasta kaapista. 

Varusteiden saavuttua joulukuun puolivälin alkoikin sitten ankara hiihtoharjoittelu. Omalta pihalta pääsi puikkaamaan heti lähimetsään, josta pääsi tekemään pidemmänkin lenkin lähipelloille ja järville. Luntakin riitti mukavasti jo joulukuussa. Talvipäivänseisauksen aikana poljetun TPS2022 jälkeen pidin pari vapaapäivää ja sen jälkeen alkoikin hiihtäminen. Metsäsuksien lisäksi kävin ulkoiluttamassa välillä myös pertsan suksia tuossa lähiladuilla Karhusuo-Oittaa-Pirttimäki välissä. Metsäsuksireissuilla Janin kanssa ehdimme samalla tutustua lähialueen historiaan mm. kolmiomittaustornien muodossa. Enemmänkin olisi hiihtoa voinut tulla, mutta ajatuksena oli myös juosta ja pyöräillä läpi talven. 

Matka Sotkamoon alkoi perjantaina 3. helmikuuta. Ajoimme Janin kanssa aamulla Espoosta Metsäkartanolle, josta hiihto alkaisi. Matkaan tuli pieni mutka, kun unohdin yhden varustekassin kotiin. Onneksi Sarilla oli aikaa tuoda kassi puoliväliin vastaan niin ei tarvinnut kotona asti käydä. Olimme onneksi hyvissä ajoin perillä ja ehdimme tehdä viimeiset varusteviritykset ennen lähtöä klo 20.30. Suunnitelmana oli hiihtää yötä vasten ja saapua perille runsaan 60 kilometrin päähän lauantaina iltapäivällä. Siellä taksi odottaisi meitä ja veisi takaisin Metsäkartanolle. Itselläni oli reppu, jossa oli taukotakin, kuivan paidan ja pipon ja hanskojen lisäksi pari termaria juotavaa mehua, neljä minigrip pussia karkki+pähkinäsekoituksia sekä muuta syötävää. Tero oli varannut matkan varrelle kaksi huoltopistettä, josta saisimme juomatäydennystä sekä energiapatukoita. Metsäkartanolta matkaan lähti yhteensä yhdeksän hiihtäjän ryhmä.

Seikkailu alkoi reippaasti. Ensimmäiset pari kilsaa mentiin kelkkauraa melkoista haipakkaa ja hiki alkoi jo kastelemaan paitaa. Onneksi vauhtia hidastui samalla kun vähensin vaatetusta. Taivaalta tuli jonkin verran lunta ja pakkasta oli joitakin asteita.

Ensimmäinen retkikohde oli runsaan viiden kilometrin päässä oleva Pumpulikirkko. Pienen eksymisen jälkeen löysimme paikalle.




Matka jatkui edelleen melko mäkisessä maastossa, mutta jonkin matkan päästä olimme päässet pahimman yli ja hiihtelimme rauhassa tasaisilla soilla ja järvillä. Tässä vaiheessa lumisade oli loppunut ja taivas oli kirkastunut kaikista pilvistä. Taivaalla loisti lähes täysikuu ja avoimessa maastossa pystyi etenemään hyvin ilman otsalamppua. Tunnelma oli maaginen.







Lämpötila alkoi pilvien lähdön myötä kylmenemään ja yöllä pakkasta oli parhaimmillaan runsaat 15 astetta. Jokainen kävi vuorollaan avaamassa latua ja siinä yhteydessä sai mukavasti pidettyä lämmöt yllä. Jonon häntäpäässä meno oli melko rauhallista ja siellä tulikin välillä vähän kylmä olo. Pidimme taukoja tunnin tai puolentoista välein eikä ainakaan itselläni matkanteko tuottanut vaikeuksia. Aamuyöstä lämpötila oli sen verran kylmä, ettei edes omalla vetovuorolla meinannut lämpöä riittää. Aamulla saavuimme sitten toiselle huoltopisteelle, joka oli siis Sampon auto. Hän oli tullut parin muun kaverin kanssa mukaan hiihtämään reitin loppuosuudelle ja samalla saimme täydennettyä termarit lämpimällä mehulla.

Aurinko alkoi nousta hitaasti seuraavana aamuna pilvettömälle taivaalle. Missään vaiheessa ei oikein tullut edes väsynyt olo vaan maagisen kaunis luonto sai pidettyä meikäläisen hyvin hereillä. Tämä olo vain jatkui, kun aurinko paljasti ympärillä olevan satumaan. Olisi tehnyt mieli ottaa kuvia jatkuvasti, mutta hanskojen poisottaminen ei kylmässä houkutellut yhtään. 






Lopussa Tero oli suunnitellut reittiin pari erilaista vaihtoehtoa riippuen siitä, miten matka olisi edistynyt. Ehdimme tekemään pienen lisälenkin ennen suuntaamista noutopaikalle. Matka tuli yhteensä 63km ja aikaa kului taukoineen 19 tuntia. Isot kiitokset koko porukalle ja erityisesti Hyppölän perheelle ja tietysti Janille.



Ohessa vielä Janin tekemä video hiihtoretkestä.

Pari huomiota tulevia seikkailuja varten. Kantapäät olin teipannut Leukoplastilla, koska jalka pääsi liikkumaan hieman saappaassa. Näin siihen ei tullut hiertymää. Taukotakki oli ehdoton ja sille oli käyttöä välillä hiihtäessäkin. Laskettelulaseille ei nyt ollut käyttöä, kun lumisade oli niin vähäistä eikä tuulta ollut yhtään. 140 cm sauvat olisi voineet olla himpun pidemmät. Ojien ylityksissä oli välillä tekemistä näin lyhyillä sauvoilla. Reitti Stravassa.


Talven toinen hiihtoreissu oli noin kuukautta myöhemmin ja tapahtumana Talviurheilun Paratiisi - 100km omatoimihiihto. Huomasin tapahtuman vasta pari päivää etukäteen ja taas piti laittaa Janille viestiä. Jani oli tietysti hiihdon huomannut jo aikaisemmin ja jopa osallistunut siihen aikaisempina vuosina. Eipä siis muuta kuin sovittiin yksityiskohdat ja sunnuntaiaamuna olimmekin sitten taas suksien päällä. Tällä kertaa jalassa olivat tavalliset Peltosen karvapohjasukset. Reppuna kulki Salomonin 12 litran juoksureppu, jossa oli juomarakko ja jonkin verran evästä. Lisäksi oli varahanskat ja buffi. Lämpötila oli lähtiessä pari astetta pakkasella ja pakkasta oli luvattu koko päiväksi. Tuulta oli vain nimeksi. Olin etukäteen laskenut matkaan menevät rapiat seitsemän tuntia, mutta Jani palautti meikäläisen maan pinnalle ja sanoi edellisellä kerralla menneen 10 tuntia plus tauot. Tiedossa oli aika paljon suksien poisottamista tien ylityksissä sekä luomulatua.


Lähdimme liikkeelle Keravalta ja Keinukallion suunnalla latukone oli ollut aamulla hereillä. Parin kilometrin jälkeen tilanne muuttui ja saimme hiihtää hidasta luomulatua Hakunilaan asti. Matkalla tuli vastaan joitakin muitakin hiihtäjiä, joista osa oli samalla reissulla meidän kanssa. Hakunilasta reitti meni Vuosaaren kautta Viikkiin ja sieltä Vantaanjoen vieressä aina Paloheinään asti.

Paloheinässä mittariin oli kertynyt 47 km ja päätimme syödä keittolounaan, kun jonoakaan ei ollut ulkoilumajalla ulos asti. Herkullinen lounas maistui meille ja monelle muullekin ulkoilijalle. Paloheinän ympäristössä hiihtäjiä riitti ja piti mennä tarkkaan ettei törmännyt kenenkään kanssa. Oma hiihtokunto olisi voinut olla parempikin ja tässä kohtaa olo ei ollut paras mahdollinen. Vasen kyynärpää oli kipeytynyt jo 15 km jälkeen ja oikea olkapää siinä 20 km kieppeillä. Lisäksi vasemman jalan pikkuvarpaat olisivat kaivanneet vähän teippiä suojaksi.


Matka kuitenkin jatkui Paloheinästä kohti Keimolaa ja Kalajärveä. Suksessa ei ollut ihan paras luisto tänään, mutta pitoa oli sitäkin paremmin. Hyvä pito auttoi mukavasti ylämäessä, kun kädet alkoi olla jo heikoilla. Siinä vaiheessa, kun Bodomjärvi alkoi näkyä niin ajattelin, että ehkä tästä sittenkin selvitään. Pitkät peltopätkät ennen Pirttimäkeen tuloa tuntuivat kyllä raskailta. Pirttimäessä mittari näytti 75 km.

Pirttimäen kahvila se vasta on jotakin. Niitä kanelipullia ei unohda, jos sellaisen on päässyt syömään pitkän lenkin yhteydessä. Näin tälläkin kertaa. Kahvi ja pulla tulivat juuri oikeaan osoitteeseen. Reppuun vielä kokistölkki, jos noutaja meinaa kolkutella viimeisillä kilometreillä.


Pirttimäen jälkeiset mäet nousivat kuitenkin mukavasti ja alamäetkin pääsin lopulta alas asti. Toisaalta omaa matkantekoa helpotti se, että tunsin paremmin nämä seudut. Lisäksi saapuminen "Petelandiin" merkitsi selvää parannusta latujen kunnossa. Pienen loppujännityksen toi pimenevä ilta. Olin tietoisesti jättänyt lampun pois, kun ajattelin päivänvalon riittävän hyvin. No ei ihan riittänyt, mutta onneksi viimeinen kymppi oli valaistua Espoon puolella. Näin pääsimme hyvin perille. Lopussa mittarit eivät vielä näyttäneet täyttä satasta, joten hiihdimme vajaan 4 km edestakaisin Kivenlahdessa. Erityisen tyytyväinen olen, että tuon noin 40 km mittaisen välikuoleman jälkeen loppu tuli taas ihan ok.



Reitti on aika ainutlaatuinen, kun se kiertää pääkaupunkiseudulla paikoin varsin urbaanissa maisemissa, kun taas välillä ollaan syvällä metsässä. Tosin ei ihan niin syvällä kuin käydessä Sotkamossa hiihtämässä. Varmillisesti ihan täyttä panostusta ei latujen kunnossapitoon ole saatu tehtyä koko reitillä vaan monin paikoin joudutaan turvautumaan hiihtäjien omaan luomulatuun. Ehkä vähän paremmalla koordinoinnilla ja suunnittelulla latujen kunto olisi parempi. Esimerkiksi heti tapahtuman jälkeen oli Keinukallio-Hakunila väli käyty ajamassa latukoneella huippukuntoon. Reittimerkintöjä ei ollut yhtään, mutta gps-kellolla reitin selvitti ilman suurempia pummeja. Ilman sitä olisin itse ainakin ollut pulassa. Ehkä tähän saadaan valjastettua enemmän vapaaehtoisia tai jopa kaupungit mukaan tulevina vuosia. Iso kiitos kuitenkin järjestäjille.

Pari huomiota itselle taas tulevia kertoja varten. Ensi vuonna ei kannata hiihtää reittiä edestakaisin vaikka Jani siihen houkutteleekin (onneksi en tätä muista enää ensi vuonna lukea). Hiihtoa voisi harjoitella vähän enemmän talvella. Lampun voisi laittaa reppuun ihan vaan varmuuden vuoksi. Juoda ja syödä voisi enemmän matkan aikana. Niin ja sukset voisi myös huoltaa ja voidella kunnolla ennen tällaista tapahtumaa.

Kiitos taas Janille matkaseurasta. Reitti Stravassa.


1 kommentti:

pasi.koskinen kirjoitti...

Hienoja kuvia ja hyvää tunnelmaa tekstissä.

Täällä Inarissa asuvana haluan korostaa, että usein metsähiihdoille lähdetään liian "kevyissä" kamoissa etenkin vaatetuksen suhteen.

Jos aikoo hiihtää todellisissa Lapin erämaissa, on usein palattava vaatetuksen suhteen perinteiseen. Syynä on pakkanen: kun on kaksikymmentä astetta pakkasta tai enemmän, ei oikein mikään "muovivaate" toimi enää, varsinkaan monipäiväreissuilla.

Olen kokenut alusasun ja kuoriasun valinnan merkityksellisinä. Haalarihousut suojaavat selkää ja mahdollistavat hiihdon pelkällä paidalla ja/tai väliasupaidalla silloin kun avaa latua. Jonon jatkona voi sitten taas pukea takin ylleen. Nahkarukkasia ja villapipoa, sekä perinteisiä tumppuja ei voita mikään. Untuvataukotakki, omaan taskuunsa pakkautuva, on myös käytössä.

Minä hiihdän Jalas Phantom Drylock nahkamaihareilla ja käytän säärystimiä. Siteinä on kantaremmittömiä vaihtoehtoja. Suksen sijaan tulee useimmiten nykyisin valittua liukulumikenkä ja teleskooppisauvat.

Hyviä kahlauksia jatkossakin ja nyt hyvää kevättä - täälläkin peippo jo laulaa.

Treeniyhteenveto 2023

Vuotta on vielä pari päivää jäljellä, mutta tässä vähän yhteenvetoa treeneistä (päivitetty 2.1.2024). Datat tulee Polar Flown puolelta: Koko...