Vegaanista väliporinaa

Tällä viikolla julkaisimme Polkuporinoiden väliporinat jakson 4 tänä vuonna. Aiheita olisi ollut taas enemmänkin, ja toki nyt kaiken muun keskellä koronavirusasiat mietityttävät ja puhuttavat. Oheisen linkin takaa pääset kuuntelemaan jakson, jossa käymme myös visiitillä Pozo Alconissa Espanjan lomaviikollamme, ja ääneen kutsumisen voima on suuri. Kun kukkoa pyytää keskusteluun mukaan, niin hänhän lähtee.


Koronan lisäksi sivusimme tulevaa NBU-kisaa, mutta kuten todettua, sen suhteen emme voi vielä tehdä mitään päätöksiä. Emme voi emmekä halua. Kukaan ei vielä osaa ennustaa niin kauas, mikä tautitilanne on, vieläkö karanteenit ovat voimassa vai saadaanko alle 100 henkilön tapahtumia ehkä järjestää jo. Aika näyttää, nyt joudumme vaan jokainen harjoittamaan kärsivällisyyttä. Täältä YLEn sivustolta löytää hyvää infoa aiheeseen.

Kerromme jaksossa vegaaniruokavalioon siirtymisestämme enemmän. Päätimme vuoden vaihteessa kokeilla useammastakin syystä täysin ei-eläinperäistä ruokavaliota, joskin pari kertaa olemme syöneet flunssassa hunajaa. Espanjassa jouduimme pari pientä poikkeusta tekemään, kuten juomaan äyriäislientä. Mutta kotona vegaaniruokavalion noudattaminen on sujunut hyvin ja helposti. Sari epäili eniten kaipuuta kalaan, erityisesti lohen poisjättäminen mietitytti, mutta hyvin on sujunut. Emme ole päättäneet, jatkammeko tätä ikuisesti, vai teemmekö poikkeuksia aika ajoin. Aika näyttää tässäkin. Halusimme jakaa samalla muutamia meille toimivia reseptivinkkejä. Huomiona! Me emme tosiaankaan ole mitään gourmet-ihmisiä, joten reseptimme ovat hyvin arkisia, helppoja ja yksinkertaisia.

Keräsimme jotain perushelppoja vinkkejä ja reseptejä omasta arjesta. Monet ajattelevat, että ruoan täytyy olla mautonta ja tylsää, mikäli ei saa syödä eläinperäisiä tuotteita. Mutta ei se niin ole. Meille kuitenkin ruoan helppous on a ja o kiireisinä päivinä, tai treenien jälkeen ei ole aikaa tehdä gourmet-tason aterioita. Tässä kirjotuksessa emme keskity ravintoarvoihin, siitä tulee erillinen postaus myöhemmin.

Espanjassa söimme useana päivänä pastaa kasviskastikkeella, johon lisäsimme paikallisia valkoisia papuja, kun kasvisproteiinin saaminen oli siellä haastavaa. Hyvän kastikepohjan saa kuullottamalla ensin pannulla sipulia, valkosipulia, sitten lisätään papuja, herkkusieniä ja vegaanista tomaattimurskaa/kastiketta. Kun kastikkeen maustaa pienesti suolalla, pippurilla ja muilla itselle sopivilla mausteilla ja yrteillä, niin annos on tämä on hyvä. Useat valmistomaattikastikkeet ovat myös vegaanisia, ja sopivat kiireiseen arkeen.

Perusainekset

Pannulla sipulia

Helppo nopea ruoka on myös täytetyt tortillat, jonne voi laittaa kaikennäköistä vihreää, mitä kaapista löytyy, tämän vinkin opin aikanaan Vuorenpään Keijulta.

Tortilloihin hyvää pohjaa

Silloin me käytimme tortilloissa kanaa, mutta olemme muuttaneet sen nyt papukastikkeeksi. Tortillan pohjalle voi laittaa vegaanista tomaattisalsaa tai avokadopastaa. Sen lisäksi laittaa papumössöä, johon on silputti esimerkiksi sipulia, valkosipulia, papuja ja salsakastiketta. Lisäksi silputtuna avokadoa, tomaattia, kurkkua, salaatin lehtiä. Jokainen voi annostella haluamansa annoksen lämmitetyn tortillan päälle.

Game Changers sivuilta löytyy loistava mustapapu-riisipapu-burrito ohje, jota suosittelen kokeilemaan. Tätä tehtiin jo ennen vegaaniksi siirtymistä:

Täältä resepti ja lämmin suositus! Sopii hyvin ei myös vegaanille, toki kelle tahansa.

Vegehampurilaiset on maukas vaihtelu arkeen. Hampurilaisleipä voi olla vaalea leipää tai halutessaan tervellisemmän version, sen voi vaihtaa tummempaan vaihtoehtoon. Ruisleipäkin voisi toimia hyvin. 

Pihvinä käytimme Beyond Meatin hampurilaispihvejä, jotka paistetaan muutaman minuutti pannulla molemmin puolin. Kokeilimme kerran myös Lidlin omaa versiota, mutta se oli meidän makuun hieman ”heavy”. 

Hampurilaisleipä paahdetaan (uunissa, leivänpaahtimessa) kevyesti, siihen levitetään vegamajoneesia, jota löytyy jo useampaa versiota. Ketsuppi on lähes aina vegaanista, jos sitä haluaa lisätä. Sen lisäksi tomaattia, suolakurkkua, salaatinlehteä, halutessaan jopa avokadoa. Ja sitten päälle paistettu pihvi, sekä halutessa vegaanijuustoa. Oma suosikkimme on Violifen Greek and White.

Boltsit ovat yksi maukas ja helppo ateriavaihtoehto.

Löysin netistä hyvän ohjeen, jota testailin eilen ja hyväksi totesin, joskin alla oleva on hieman sovellettu versio a la Sari:

Boltsi-uunipasta mukaillen 4 annosta 
300 g (täysjyvä)pastaa
½ kesäkurpitsa
pieni sipuli
50 g kirsikkatomaatteja
400 g tomaattimurskaa
2 dl kaurakermaa (tai lisää tomaattimurskaa)
mustapippuria
ripaus suolaa
1 pkt Boltsi-pyöryköitä
100 g vegejuustoraastetta

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Kypsennä pasta paketin ohjeen mukaan. Leikkaa kesäkurpitsa siivuiksi ja paahda pannulla kullanruskea pinta. Lisäsin tähän vielä hieman sipulia sipulin ystävänä. Leikkaa kirsikkatomaatit puoliksi. Annos pieneni jääkaapin varaston takia. Laitoin pastat uunivuokaan, lisäsin sekaan tomaattimurskaa, kaurakerman, pippuria ja suolaa. Laitoin joukkoon vihannekset sekä boltsit, hieman vegejuustoa sekaan, ja loput ripottelin päälle. Paista 200 asteisessa uunissa noin 20-30 minuuttia.

Vöner oli yksi ensimmäisiä tuttuuksia vegeilyssämme, ja välillä syötiin sitä jo vähän liiaksikin.

Sitä ollaan käytetty sekä pannulla että uuniruoissa, kasvisten, mausteiden ja riisin/pastan kanssa.

Suosikkeihimme kuuluvat ehdottomasti tofut, ja valmismarinoidut helpottavat arkea sekä tuovat makua. SoFinen tofun lisäksi maukas vaihtoehto on Jalotofun marinoitu tofu, jonka voi vaan esimerkiksi paistaa kasvisten kanssa pihveiksi pannulla, kun ensin leikkaa tofun viipaleiksi.

Kyseinen SoFinen tofu sopii hyvin kasvisten kanssa, ja wokkityyppisesti, jonka tein tällä kertaa normaalipannulla riisinuudelin kera.

Uptown's Natural tuotteet ovat olleet myös hyviä, ja niistä saa helposti herkullista ruokaa myös. Oheisen linkin takaa löytyy loistavia reseptejä.

Valmisruokiakin löytyy, tässä yksi vinkki, jota itse olemme kokeilleet.

Nyt karanteniaikana ravintolasyömiset ovat vähempiä, mutta niistäkin lisää toisessa vaiheessa. PokeBowl on aina hyvä vaihtoehto vegaanille, jos siitä tykkää. Vastaavan voi helposti tehdä kotonakin. Täältä yksi reseptivaihtoehto.

Hyviä vaihtoehtoja yllä mainittujen ohella on keitot, kasvispihvit (joiden valikoima on laajentunut, kiitos siitä)... lista on loputon, ja jatkamme vinkkien jakamista. Meillekin saa jakaa, ja mielellään jaamme sinun vinkkejä muille, sillä tiedon jakamisen voima on valtava.

Mitäs sitten kun tekee mieli makeaa ruoan päälle?

Jälkkärivaihtoehtoja hedelmien ja marjojen lisäksi on ihana Almondy kakku, suklaat, namit tai vegaaniset laskiaispullat, joita voi itsekin tehdä (vegaanipulla, mantelimassa, vegaaninen kermavaahto). Ruokatoimittajat alkavat enemmän ja enemmän ymmärtämään myös vaihtoehtoisten ruokavaliota noudattavien toiveita.

Googlaamalla löytyy valtava määrä herkullisia reseptejä! Ei kuin rohkeasti kokeilemaan.

Ultradaamien elämää

Perjantaina julkaistiin Polkuporinossa jakso, jossa Sarin kanssa oli keskustelemassa kaksi suomalaista ultraajanaista, Laura Lakio ja Anni Toppila.


Saimme iloksemme heiltä molemmilta raportit kilpailuista. Tässä Lauran koskettava UTMB-raportti luettavaksenne.

Ajatus UTMB:stä syttyi vuonna 2016, kun kiersin reittä läpi Alppimentoreiden kanssa 4 päivän juoksuvaelluksena. Janne Alppimentorin yllyttäessä laitoin arpalipun vetämään maailman suurimpaan vuorijuoksutapahtumaan jo samana vuonna, mutta jouduin odottelemaan onnettaren suosiota 2 vuotta. 

Alusta asti oli selvää että haluan matkustaa Chamonixiin perheeni kanssa. Ari on paras huoltajani ja kannustajani, ja halusin näyttää rakastamani vuoret myös tytöille. Ennen kisaa ehdimme käydä turistina niin Breventillä kuin Mer De Glacella, ja minä sain kaipaamaani oleskelua merenpinnan tason yläpuolella. Kisa-aamuna pilvet roikkuivat raskaina vuorten välissä, maisema oli harmaa. Lojuin hotellilla odotellen illan starttia ja mietin mitä vikaa olisi ollut 50km lyhyemmässä TDS:ssä jonka onnekkaat matkalaiset olivat jo maalissa (vastaus kysymykseen: TDS ei ole UTMB). 

Istuin uima-altaan reunalla poissaolevana ajatukset tulevassa koitoksessa, tytöt nauttivat lämmitetystä altaasta. Lopulta koitti kauan odotettu hetki, pääsin lähtöpaikalle. Mikael Heerman oli antanut edellisinä päivinä kullanarvoisia neuvoja kisaa koskien, yksi niistä oli vinkki hakeutua lähdössä suht eteen jotten joutuisi odottamaan alun tungoksessa liian kauan juoksemaan pääsemistä. Olin erityisen huolissani alun aikarajoista, jotka omalle vauhdilleni tuntuivat jopa turhan tiukoilta. Juoksijoiden tungeksiessa lähtöpaikalle sanoin heipat Arille ja tytöille. Lähtöpaikan tunnelmaa on vaikea sanoin kuvailla. Ilma täynnä odotusta, innostusta, jännitystä, sadetta. 

Järjestäjän huumorintajusta kertonee lämmittelykappalevalinta ’Wake me up when it’s all over’. Pidättelin kyyneleitä, olin paniikissa, rakastin lähdön tunnelmaa. Pormestarin terveiset, kilpailunjohtajan terveiset, viimeiset muutokset kisareittiin, kitarasoolo, ja lopulta torvi soi lähtolaukaukseksi. Vyöryin massan mukana Chamonixin pääkadulle. Kadunvarret pursusivat ihmisiä, hakeuduin sovitusti oikeaan reunaan ja lopulta näin Arin ja tytöt. Viimeiset vilkutukset ennen Italiaa ja seuraavaa aamua, olin omillani. ODDsit onnistumiselleni eivät olleet puolellani. Kilpailunjärjestäjä on antanut arvion ITRAn juoksuindeksistä, jolla reitin läpäiseminen aikarajojen suhteen on mahdollista. Oma indeksini oli raja-arvon alapuolella. Lisäksi edellisen vuoden epäonnistuminen UTTF:llä ja Vaaroilla oli syönyt uskoani mahdollisuuksiini. 

Mutta tässä juoksin kohti Les Houchesia, vakaana suunnitelmana pitää alkumatkan vauhti hieman totuttua nopeampana jotta saisin ilmaa tiukoiksi kokemiini cut offeihin. Yht’äkkiä vieressäni oli tutun näköinen juoksija. Anni piti vauhtiaan maltillisena alkutaipaleella, lyöttäydyin seuraan vaikka tiesin etten loppumatkasta pysyisi enää Annin vauhdissa. Sain kuitenkin hyvää seuraa Les Contaminesiin saakka, ja ennen kaikkea sopivan vauhdin alkumatkalleni. Nautimme Annin kanssa saamastamme kannustuksesta. Alkumatkasta kylät, nousut ja tienvarret ovat täynnä paikallisia ja kisaturisteja jotka jaksavat kannustaa joka ikistä juoksijaa. Ja tässä kisassa jos jossain kannattaa olla nainen 🙂 Osallistujista vain 10% on naisia, ja kannustus sen mukaista. ’Allez, allez Laura’ ja ’Girl power’ -huudot saivat ensimmäisen puolimaratonin ajan kyyneleet silmiini. 

 Les Contaminesin huollossa seuraamme liittyi seuraava suomalainen, Kari, joka kertoi olevansa edellisen UTMB:nsä aikataulussa. Jos siis pysyisin Karin vauhdissa, minulla olisi mahdollisuudet maaliin. La Balmen nousussa Anni lähti omaa vauhtiaan, en edes yrittänyt pysyä perässä. Jäin pitämään hitaampaa vauhtia Karin seuraan. Se, että reitti oli pääpiirteissään minulle entuudestaan tuttu, osoittautui sekä hyväksi että huonoksi asiaksi. Oli mukavaa muistella 2 vuoden takaista alppimatkaa tutuilla reiteillä , toisaalta en ollut aivan varma milloin olimme ottaneet hieman haastavamman reitin vaelluksellamme. Jannen lause ’Kisareitti menee tylsästi tuonne laaksoon mutta me mennään tänne’ oli muuttunut lentäväksi lauseeksi vaelluksellamme. Nousu Bonhommelle oli jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista vaelluksellamme, ja sitä se oli nytkin. Polku kierteli vuoren päälle, otsalamppujen kiiltomato jatkui pitkälle ylös- ja alaspäin. Edellisellä kerralla olimme matkanneet lumihangessa, nyt lumen alta paljastunut polku oli kivikkoinen ja karu. Matka jatkui yön läpi. Huoltopisteeltä toiselle, vuorelta toiselle. Col de la Seignelle saavuttaessa yö oli väistynyt aamun tieltä, Italia vastaanotti meidät lumisateessa. Yön aikana epätoivo oli kalvanut mieltäni. Väsymys painoi silmäluomia kiinni, ajattelin etten selviä toisen yön valvomisesta putkeen. Enkä jäljellä olevista nousuista. Päästin ajatukset hotellin mukavaan lämpimään vuoteeseen, ihanaan uneen, pois väsymyksestä, kylmästä ja pimeästä. Ajattelin jättäväni leikin kesken Courmayeurissa. Saisin kyydin hotellille Arilta. Jokaisessa kisassa tulee hetkiä, jolloin houkutus keskeyttämisestä saattaa saada yliotteen. Tällä kertaa olin onnekas ja juoksuseurani ei ottanut vakavasti kesteyttämisajatuksiani, vaan kannusti jatkamaan. Courmayeuriin saapuessamme vastaan tuli juuri huollosta lähdössä oleva Anni, joka huikkasi mennessään ettei mitään keskeytyssuunnitelmia vaan maaliin saakka. 

Ari ja tytöt olivat huollossa, sinistä taivasta näkyi pilvien lomasta ja yön murheet tuntuivat kaukaisilta. Matka jatkui, sovimme Arin kanssa seuraavat treffit Vallorcineen seuraavaksi aamuksi. Nousu Bertolliin oli juuri niin jyrkkä ja kamala kuin muistelin, Bonatin maja oli edelleen hämäävästi kauempana kuin luulisi. Uni painoi edelleen hetkittäin silmäluomet väkisin kiinni, ja lopulta nukuin Bonatin majalla terassin kivilaatoituksella Karin kahvipaussin ajan. Arnouvatista ei päässyt jatkamaan eteenpäin pukematta sadehousuja ja sadetakkia päälleen. Italian ja Sveitsin raja, kilpailun korkein kohta Grand Col Ferret oli kietoutunut hyiseen pilveen ja pohjoistuuleen. Huipulta alas päästyämme oli aika sytyttää otsalamput toistamiseen. Olin pelännyt kisan toista yötä. Sen tuomaa väsymystä, hallusinaatioita, kaikkea. En ollut koskaan valvonut 2 vuorokautta putkeen. Lopulta yö oli helpompi kuin ensimmäinen. Tiesin että aamu tuo mukanaan maaliintulopäivän. Ei enää uutta valvottavaa yötä. Reitin kulkiessa alhaalla laaksoissa tasaisella juoksin pitkiä aikoja silmät kiinni. Pyysin Karia huutamaan jos meinaan juosta ojaan. Väsymys aaltoili. Kun Kari laittoi väliaikatietoa vaimolleen, nukuin muutaman minuutin halkopinon päällä. 

Kun koimme olevamme turvassa aikarajoista, pidimme jopa 15min unitauon puistonpenkillä ennen nousua Champex Laciin. Olin odottanut palonsekaisesti matkaa Champex Lacista Trientiin. Fenetre d’Arpettea. Kivikkoa. Teknisyyttä. Kun lamppujono Champexista lähti kipuamaan kuun valossa aivan toisaalle, huokasin helpotuksesta. Toisaalta olin pettynyt. Kisareitti oli helpompi, mutta Arpette vaelluksemme ehdottomasti hienoin kohta. Vallorcinessa tapasin vielä Arin ja tytöt. Aikaa maaliin oli riittävästi. Nousu La Flegerelle ja alas maaliin. Sää muuttui aurinkoiseksi, maali häämötti puolimaratonin päässä! Alas päästyämme vastassa olivat ensimmäiseksi Ali ja Sanna. Viimeinen reilu kilometri hurraavassa Chamonixissa jää mieleeni ikuisesti. Nautin tunnelmasta. Nieleskelin kyyneleitä. Minä tein sen! Loppusuoralla näin Arin ja tytöt, Martta juoksi kanssani maaliviivan yli. Itku, helpotus, onni. Ei koskaan enää ja heti uudestaan. UTMB on elämys isolla E:llä. Kokemus jää mieleeni ainutkertaisena, enkä tiedä haluanko koskaan rikkoa tämän kerran taikaa. Alpeille palaan varmasti, harvassa paikassa olen yhtä onnellinen kuin vuorilla. Onnellinen olen myös perheestäni, joka on mukana hullussa harrastuksessani. Uskon heidän olleen minua varmempia maaliin pääsemisestäni. 

Venlan sanoin: kohti maalia, ja sen yli! 

Kuvat Ali Leivo, Sari Heerman, Venla

Anni puolestaan jakaa erikoisen Romanian kilpailun raportin:

Transylvania 50->30K, 2017 Selailin aikanaan ”eksoottisissa” paikoissa järjestettäviä UTMB-pistekisoja ja huomioni kiinnittyi Transylvania 100 nimiseen tapahtumaan. Aloitus ja lopetus itse kreivi Draculan linnalla, reitti ympäri sumuisen ja temperamenttisen Bucegin massiivin. Eihän tällaista mahdollisuutta voi jättää välistä! 

Kävin ”juoksemassa” kyseisen kisan (50K) ensimmäisen kerran vuonna 2016, mutta koska Antilta jäi startti väliin polven loukkaamisen seurauksena, oli tarkoitus ottaa favorit i repris. Sen verran huikea oli edellisen vuoden kisa ollut. 

Romania on kohteena vähän erilainen kuin länsi Euroopan kohteet, mikä tuo tiettyä eksotiikkaa ja jännitystä. Alueen retkeilymielessä epämiellyttävempi erikoisuus on paimenkoirat, jotka hyökkäävät ennen, kun kysyvät kysymyksiä. Onneksi koirat oli luvattu pitää kiinni kisan aikana. Kisaohjeissa löytyvät koirankarkoitusohjeet tuli kuitenkin luettua muutamaan otteeseen. 

Startti oli kl.7 aamulla, aurinko oli juuri noussut ja idylliset pellot ja kukkulat kylpivät kullassa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, sillä piti olla pilvinen päivä. Ehkä maisemat eivät olisi kadoksissa sittenkään. Alun lempeämmän startin jälkeen alkoi varsinainen kipuaminen. Siinä missä monessa paikassa polku kiemurtelee ylös jyrkimpiä rinteitä, on Romaniassa polut vedetty suorinta linjaa pohjalta huipulle. Turha kuvitellakaan, että kantapäitä saisi koskemaan maahan. Olin varoittanut Anttia asiasta, mutta silti taisi tulla yllätyksenä :D. 

Pilvipeitto tiivistyi, mitä ylemmäksi nousimme. Reitti seuraili vaelluspolkuja, jotka oli merkitty korkeilla puu- pylväillä. Sumussa ruskea- harmaa ei ole erottuvin väri. Värikkäitä kreppejä oli aina välillä. Liikkuvat pilvet muuttivat näkyvyyttä sadasta metristä muutamaan metriin sekunneissa, joten näkyvyyden ollessa nolla, ei auttanut, kun pysähtyä. Oli vaikea nähdä minne polku meni, joten kuinka ollakaan, ei jossakin vaiheessa kreppejä enää näkynytkään, emmekä osanneet sanoa, koska viimeisin kreppi olisi näkynyt. 

Ei kuin takaisinpäin. 

Tunnin harharetken jälkeen, löysimme risteyksen, josta olimme vahingossa jatkaneet suoraan, kun reitti olisi tipauttanut sivuun kulkemastamme harjanteesta. Emme tosin olleet ainoat, jotka olimme tehneet harharetken. Ei kun reittiä pitkin, joka näytti enemmän lumiliukumäeltä kuin vaelluspolulta. 

Ensimmäisessa huollossa tankkasimme huolella, sillä edessä olisi retken eeppisin paikka. Luminen, jäätävän jyrkkä kanjoni, jossa matelu kuvaa paremmin etenemistä kuin edes tunkkaaminen. Tuuli puhalsi ja olo oli kuin vuoristoleffassa. Näkyvyys oli heikko ja totesimme, että maisemat olisivat toiveajattelua, sillä pilvet puskivat ylös siten, että loppureitti olisi pilvessä. 

Päästyämme kanjonin ylös, oli mahdollisuus vaihtaa reittiä viideltä kympiltä kolmelle kympille. Vaikka vähän pisti vastaan, suostuin vaihtamaan reittiä ajatuksena, että jaksaisimme näin käydä seuraavana päivä hyvävoimaisena retkeilemässä loppureitin. Saisimme ehkä jopa nähdä vähän maisemia! Olisi lisäksi hyvinkin mahdollista, että cut-off tulisi vastaan harhailujen ansiosta 

Ei kun ilmoitus järjestäjille, että suunnitelma muuttui, ja alas pystysuoraa vuoren rinnettä, eli ”aloittelijoiden reittiä” :D. Käsien käyttö ja pyllymäki tulivat tutuksi, mutta laskemamme notko oli upea. Suunnitelman muutos ei enää harmittanut, sillä tämähän oli uusi seikkailu. Eipä muuten tulisi käytyä. 

Laskeutuminen vuorelta ja juoksu maaliin tuntuivat raskaalta. Miten 30K reitti voikaan olla niin raskas! Ruokaa napaan ja jalat kohti kattoa! Illalla kuu loisti punaisena Draculan linnan yllä. Keli oli vaatinut keskeyttämisuhrinsa. 

Seuraavana päivänä lähdimme suunnitellusti katsastamaan loppureittiä. Keli oli dramaattinen, ja pääsimme nauttimaan aidosta Bucegin tunnelmasta. Kyllä Dracula on löytänyt itselleen sopivan kodin. 

Käykää ihmeessä katsomassa meininkiä Antin tekemästä eeppisestä videosta. Materiaalia kisareitiltä sekä itse kisapäivältä, että seuraavan päivän uusintakierrokselta. Voin suoraan sanoa, että käyttämäni kuvat eivät anna oikeutta Bucegin moniuloitteisuudelle, kauneus, majesteetiilisuus, armottomuus, eeppisyys, taianomaisuus, mutta Antti onnistui loistavasti vangitsemaan kaiken, mikä tekee Transylvania 100K kisasta yhden, joka aina palaa mieleeni. 

Video

Päivi Frantsi - häpeätkö hävetä

Tällä viikolla meillä oli mahdollisuus keskustella Päivi Frantsin kanssa häpeästä. Lisäksi Päivi kirjoitti aiheeseen liittyen alla olevan tekstin. Hyviä luku- ja kuunteluhetkiä.


Häpeä on yksi ihmisen perustunteista. Se liittyy kokemukseen epäonnistumisesta suhteessa itselle asetettuihin vaatimuksiin tai virheen tekemiseen. Häpeä on läheistä sukua syyllisyydelle. Tosin syyllisyys on helpompi tunne: syyllisyys kohdistuu tekoon tai tekemättä jättämiseen, sitä koetaan tietystä asiasta, mutta häpeä kohdistuu koko ihmiseen. Häpeässä on kyseessä oma ihmisarvo, ihminen voi tuntea koko itsensä huonoksi tai vääränlaiseksi.

Häpeä on yleismaailmallinen ilmiö, se koskee kaikkia kulttuureja. Meillä Suomessa on perinteisesti opetettu, että lapsi pitää kasvattaa hiljaiseksi ja tottelevaiseksi. Vielä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä ajalteltiin, että lapsi ei saa näkyä eikä kuulua. Se on synnyttänyt mitätöivää ja halveksivaa lasten kohtelua. Sukupolvien ketjussa se voi vaikuttaa vieläkin, vaikka nykyään jo ymmärretään, että niin ei kannata tehdä. Nyt ymmärretään aiempaa paremmin, että häpeästä voi tulla lapselle paha kahle, kun se alkaa määrittää ihmisen itsetuntoa. Se taas voi rajoittaa elämänvalintoja: ei esimerkiksi uskaltauduta kunnolliseen ihmissuhteeseen tai hakeuduta kykyjä vastaavaan työhön. 

Alamme tuntea häpeää hyvin pian syntymän jälkeen eli heti vauvasta lähtien. Tutkimusten mukaan jo alle 1-vuotiailla on havaittu häpeän kokemuksia, joskaan ihan pieni lapsi ei vielä osaa nimetä ja tiedostaa niitä. Vanhemmilla on suuri merkitys siinä, että he auttavat lasta säätelemään ja tunnistamaan tunteita ja selviämään niiden kanssa. Esimerkiksi vauvalla katsekontaktiin ja tarpeisiin vastaaminen on niitä tärkeitä asioita, jotka alkavat vaikuttaa häpeän kehittymiseen.

Lievässä muodossa häpeä on hyvä tunne, se estää meitä tekemästä väärin toisille ja käyttäytymästä epäsopivasti. Ongelmia tulee silloin, jos häpeän kokemukset ovat todella vahvoja jo lapsuudesta lähtien. Silloin häpeästä voi tulla minuutta määrittelevä narratiivi ja vahva osa identiteettiä.

Se mitä hävetään, riippuu sekä sosiaalisesta yhteisöstä että yksilöstä. Häpeä on vahvasti kulttuurisidonnainen tunne. Ihmiset häpeävät sitä, mikä on itselle ja yhteisölle tärkeää. Aika tyypillisiä ovat oma ulkonäkö, omat luonteenpiirteet, omat puhumiset ja tekemiset sekä oma suoritukset erilaisissa tilanteissa. Esimerkiksi ylipainoa hävetään, koska ulkonäkökeskeisyys on ajassamme vahvasti esillä, ja se monesti siirtyy myös käytännön elämään. Myös työ on tosi tärkeä arvo meillä, työttömyys taas on sen vastakohta, joten siksi myös työttömyys aiheuttaa meillä usein häpeää. Mutta jos on hyvä itsetunto eikä ole häpeän koteloitumaa sisällä, niin kestää paremmin pettymyksiä, eikä määrittele koko ihmisarvoaan jonkin tietyn asian kautta.

Miten häpeän kanssa sitten voi elää? Ensimmäinen askel on häpeän tiedostaminen. Toinen askel on se, että hyväksyy häpeän: vaikka se on epämiellyttävä tunne, niin se saa olla ja se on ihan normaalia. Huumorikaan ei ole pahitteeksi ja häpeän kokemuksia kannattaa myös jakaa toisten ihmisten kanssa. Silloin viimeistään huomaa, että kaikki me häpeämme eri asioita. Omaa herkkyyttä ja haavoittuvuutta voi myös arvostaa, koska häpeä on yksi asia joka tuo inhimillisyyden esiin.

Mikael Fogelholm - Selättääkö huoli ilmastomuutoksesta urheilun proteiinimyytin?

Tällä viikolla saimme mahdollisuuden keskustella kasvispohjaisen ruokavalion sopivuudesta kestävyysurheilijalle professori Mikael Fogelholmin kanssa. Mitä asioita urheilijan ja liikkujan tulee ottaa huomioon kasvisruokavaliota tai vegaaniruokavaliota noudattaessaan? Näihin ja muihin kysymyksiin saimme vastauksia tämänkertaisessa Polkuporinoiden jaksossa. Lisäksi alla vielä Mikaelin artikkeli aiheeseen liittyen.

Mikael Fogelholm
Ravitsemustieteen professori, Helsingin yliopisto
Maastopyöräilijä ja pyöräsuunnistaja

Urheilijoilla on ollut jo antiikin Kreikan ajoista lähtien vahva uskomus siihen, että proteiinia tarvitaan hyvän suorituskyvyn varmistamiseksi. Parituhatta vuotta sitten ei tietenkään osattu puhua proteiineista, mutta etenkin painijoiden, mutta myös juoksijoiden kerrotaan syöneen ihan uskomattomia määriä lihaa. Ja tämä tapahtui aikakautena, jolloin liha oli ylellisyyttä kaikissa muissa yhteiskuntaluokissa, aivan yläluokkaa lukuun ottamatta.

Ravitsemustieteen pioneeri, saksalainen professori Justus von Liebig arveli vielä 1800-luvun lopussa proteiinin olevan lihaksen tärkein energianlähde. Oikeastaan vasta juuri ennen toista maailmansotaa alettiin ymmärtää hiilihydraattien merkitys fyysiselle suorituskyvylle. Vähitellen kestävyysurheilussa huomio siirtyikin selkeästi hiilihydraatteihin. Sen sijaan voimaurheilussa ja kuntosaleilla jatkuu edelleen sitkeä usko proteiinien suureen tarpeeseen urheilijoilla, sekä siihen, ettei ilman proteiinilisää ainakaan lihas kasva. Proteiinien myyntiä myös muille kuin voimalajien harrastajille on viime vuosina helpottanut se, että yhä useammat uskovat suurten proteiinimäärien olevan jostain syystä hyödyllisiä.

Proteiini- ja lihabuumin rinnalle on kuitenkin viime vuosina noussut huoli etenkin lihan aiheuttamasta hiilijalanjäljestä. Mitä paljon liikkuvan ihmisen pitäisi tästä ajatella?

Mitä enemmän ihminen liikkuu ja kuluttaa energiaa, sitä enemmän hän myös syö. Tämä asettaa liikunnan harrastajat ilmastonmuutoksen kannalta mielenkiintoiseen tilanteeseen: jos tavallisen ihmisen sekaruokavalio aiheuttaa noin kuuden hiilidioksidikilon päästöt, voi urheilijalla määrä olla kaksinkertainen. Urheilija ja ahkera liikunnan harrastaja voi kuitenkin kompensoida suurempaa energiankulutusta vähentämällä lihan ja myös muiden eläinkunnan tuotteiden käyttöä.

Olisiko siirtyminen kohti kasvisruokavaliota ongelma? Riittääkö se tuomaan tarvittavat proteiinit urheilijalle?

Tutkimusten mukaan urheilijoiden proteiinien tarve vuorokaudessa on enimmillään 1,5—1,8 g kehon painokiloa kohti. Tämä on noin kaksinkertaisesti liikuntaa harrastamattomaan verrattuna. Mutta jos harjoittelee paljon, myös energian tarve ruoasta kasvaa. Kun syö enemmän, myös suurentunut proteiinien tarve tulee ihan hyvin katettua tavallisella ruokavaliolla. Mikäli ruokavalion muutos kohdistuu lähinnä lihan kulutuksen vähentämiseen, säilyvät sekä proteiinien laatu, että määrä helposti hyvinä. Kun lihan tilalle tulee kalaa ja palkokasveista saatavaa proteiinia, koko ruokavalion laatu itse asiassa paranee.

Suurin vähentyminen hiilijalanjäljessä saadaan siirtymällä vegaaniruokavalioon. Sen haasteita urheilijalle voivat olla riittämätön energiansaanti, proteiinien huonompi laatu eli aminohappokoostumus sekä joidenkin suojaravintoaineiden (esim. B12-vitamiini, D-vitamiini, kalsium, rauta ja jodi) saannin niukkuus. Nämä asiat ovat ratkaistavissa: rasvaa ei pidä pelätä etenkään vegaaniruokavaliossa, kuitupitoista viljaa ja palkokasveja on syötävä aminohappojen monipuolisen saannin varmistamiseksi, on valittava täydennettyjä elintarvikkeita ja mahdollisesti myös otettava ravintolisiä.

Viime vuonna julkaistu dokumentti ”The Game Changers” väitti, että siirtyminen vegaaniruokavalioon parantaa fyysistä suorituskykyä uskomattomia määriä. Vaikka lihan ja suuren proteiinimäärän ylivoima urheilussa on selvä myytti ja väärä uskomus, ei tätä pidä kuitenkaan kumota toisella, yhtä väärällä myytillä.

Monen tyyppinen ruokavalio tukee hyvän fyysisen suorituskyvyn – jopa huippusuorituskyvyn – savuttamista. Mutta sekä huoli ilmastonmuutoksesta, että terveys voisivat ajaa urheilijoitakin pohtimaan nykyistä vahvempaa kasvispainotusta.