Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

 MUUTTOLINTUJEN AIKAA

Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteistä mutta vapaata elämäntapaa. Rakkaus toisiimme, kuten rakkaus kauniiseen luontoon on läsnä jokaisena päivänä elämässämme, olimme sitten kotona Inarin Nellimissä tai kotona matkailuautossamme - missä tahansa. 

 

Minun nimeni on Pasi Koskinen, olen ultrajuoksija, korpifilosofi ja kirjoittaja. Synnyin vuonna 1964 ja uudelleen juhannusaattona 1993, kun raahauduin ulos Pikonlinnan syöpäsairaalasta. Minulle oli kerrottu, että olisin elossa 85 prosentin todennäköisyydellä viiden vuoden päästä. Lyön vetoa, että jokainen teistä, kuten minäkin silloin, ajattelisi: Entäpä jos kuulunkin siihen 15 prosenttiin.

   

Jatkoin elämää, muutin maalle järven rantaan vanhaan puutaloon, perustin yrityksen ja työllistin 15 vuoden aikana 2 ihmistä itseni lisäksi jatkuvasti, kohtasin Kirsin ja juoksin, juoksin ja juoksin vielä vähän lisää. Elin päivästä toiseen jokaista päivääni arvostaen, tavoitteena olla läsnä.

Nyt olen tässä. Yli kahdeksankymmentätuhatta kilometriä juosseena. Taakseni on jäänyt kaikenlaisia kilpailuja aina kuuden päivän ultrajuoksuun asti. Viisikymmentä täytettyäni juhlin elämää ja terveyttäni juoksemalla tuhat mailia, 1622 kilometriä Suomen halki Kirsin huoltamana, ystäviäni tavaten. Annoin kasvot motolleni:

- Koskaan ei saa luovuttaa, mutta joskus pitää antaa hieman periksi.

Juoksen edelleen, matka on kesken, aina voi oppia uutta.

    Ole läsnä, olemme täällä vain käymässä. Toteuta unelmiasi ja arvosta itsesi lisäksi muita ihmisiä. Valitsemalla viisaasti voit saavuttaa jotakin ainutkertaista, sellaista mitä et voi ostaa ja mikä ei ole muotia. Jotakin mikä on niin hidasta, että pääset sen edelle hetkittäin – mutta vain hetkittäin. 

Me koimme oman aikamme jakamisen iloa Espoon Siikajärventien maisemissa Mikael ja Sari Heermanin kanssa. Laulurastas lauloi alkukesää ja kielo kukki huumaavasti tuoksuen. Olimme saapuneet Espooseen Inarin Siikajärventien maisemista, vielä jääpeitteisen Inarijärven harvoissa sulissa joutsenten ja hanhien kevättorvien sinfoniasta Polkuporinat podcastin vieraiksi. 

   

Kuuntele ja löydä oma polkusi!

valokuvaaja Pertti Turunen

Pasin kanssa tehdyn Polkuporina-jakson voit kuunnella Podplayn sivulta.

Hanne Kankkunen - rintasyöpä ja liikunta

RINTASYÖPÄ JA LIIKUNTA

” Onko sinulla millainen hetki…”
” Kyllähän tästä valitettavasti syöpää löytyi…”

Näihin lauseisiin päättyi 8 päivän, elämäni tuskallisin piina, kun odottelin lääkärin soittoa ja patologin tuloksia rinnan patista otetusta näytteestä. Tuosta vieraasta möhkäleestä, jonka olin 5 viikkoa aiemmin itse rinnastani yllättäen löytänyt. Ja tämän puhelun jälkeen jouduinkin sellaisen junan kyytiin, johon en olisi koskaan halunnut joutua tai uskonut joutuvani. Kukapa syövän haluaisi.

Olen Hanne Kankkunen, 40+ liikunnanohjaaja Joensuusta. Toimin liikunnanohjaajana Kontiolahden kunnassa. Lisäksi suoritan liikunnan AMK opintoja Kajaanin ammattikorkeakoulussa töiden ohessa. Opinnot etenevät hitaasti, mutta varmasti ja suuri aikomus on saada paperit koulusta ulos tänä vuonna. Minulta löytyy myös toiminimi liikunnan pariin ja olenkin toiminut myös useamman vuoden yrittäjänä, ohjannut paljon erilaisia liikuntaryhmiä sekä sisällä että ulkona ja olenpa yhden treenileiri viikonkin vetänyt Kroatian lämmössä. Tänä vuonna liikunnanohjaaja urani täyttää pyöreitä, loppuvuodesta tulee 10 vuotta täyteen tämän ihanan ammatin parissa. Perheeseeni kuuluu aviomies, 17-vuotias poika sekä koiravanhus.

Liikunta on kuulunut aina osana elämääni, välillä vähän vähemmän ja ”normaalimmin” ja sitten taas välillä lähtenyt keulimaan ihan kunnolla. Kestävyysurheilu on vienyt aikanaan mennessään ihan totaalisesti. Juoksusta se lähti, muutaman puolimaratonin jälkeen monipuolistin juoksun triathloniin ja siitä vielä ultrajuoksun puolelle. Hiihtämässäkin kävin muutamat pitkät matkat. Vuodet 2012-2014 olivat meikäläisen kulta-aikaa, tuli koluttua melkein kaikki mahdolliset juoksu -ja triathlonkilpailut. Vuonna 2015 oli enää muutama yritys. Liikunnanohjaajan työ yhdistettynä ultramatkoihin ei ollut optimaalisin yhdistelmä. Keho alkoi väsyä ja alkoi ilmaantua niin paljon erilaisia vammoja vamman perään, ja koska työt oli kuitenkin ensisijaisesti pystyttävä hoitamaan, oli luovuttava pikkuhiljaa rakkaasta harrastuksesta. Otti koville. Otti todella koville ja siitä tokeutuessa meni kolmisen vuotta.

Onneksi ammattini puolesta olen kuitenkin saanut liikkua todella monipuolisesti ja löytänyt uusia lajejakin elämään, joita voin sanoa harrastuksikseni ja jotka tuottavat iloa elämääni kuten kestävyysurheilu. Liikunnan olen kokenut tärkeäksi toki ehdottomasti terveyden kannalta, mutta myös elämänlaadun näkökulmasta. Kaikki on vaan jotenkin kirkkaampaa ja parempaa, kun on fyysisesti aktiivinen ja hyvässä fyysisessä kunnossa.

Kun sain syöpädiagnoosini viime elokuussa ja tapasin kirurgini, ensimmäisenä oli mielessä, olenko itse voinut aiheuttaa tämän itselleni. Rintasyöpää ei ollut suvussa, en tupakoi ja olen aina elänyt terveellisesti ja kaiken lisäksi en kuulunut ikänikään puolesta vielä tähän riskiryhmään. Meissä kaikissa on syöpäsoluja. Toisilla ne vaan jostakin syystä aktivoituvat ja toisilla ei. Voi kestää jopa vuosikymmenen, että syöpäkasvain kehittyy sellaiseen kokoon, että se havaitaan tutkimuksissa tai sellaisen itsestään löytää, kirurgini selitti. Mietin vääjäämättä, joko tämä pirulainen on alkanut muhimaan ja tekemään tuloaan kehossani jo silloin, kun vielä kilpakuntoilin.

Syöpädiagnoosin saadessani, olin ihan hyvässä fyysisessä kunnossa ja olinpa saman vuoden aikana alkanut kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan henkiseen hyvinvointiinkin ja se jos mikä tuli elämään hyvään aikaan. Nimittäin fyysisen kunnon lisäksi tämä sairaus koettelee todella kovaa myös henkisesti. Vaati todellista päättäväisyyttä ottaa tämä ”haaste” asenteella vastaan ja lähteä taistelemaan, ei omaa kehoa vastaan vaan sen tukena noita pirulaisia syöpäsoluja vastaan! ” Perkele, nyt tulit kyllä ryttyilemmään väärälle tytölle!” Mikä voima meistä löytyykään tällaisella hetkellä. Tällä asenteella ja tsempillä mennään vielä tänäkin päivänä. 

Syöpätyyppini varmistui sellaiseksi, että sain hoidot kaikilla mausteilla. Kasvaimeni oli sen verran pieni (2,2cm), että leikkaushoito tehtiin ensin ja siitä parannuttuani sain solunsalpaajia (sytostaatit) 6 kertaa ja näiden päälle vielä sädehoitoa 20 kertaa. Lisäksi syöpätyypilleni on hyväksi hormonaaliset hoidot, joista toinen otetaan tablettihoitona ja jatkuu 5 vuotta ja toinen tiputushoitona, joka jatkuu 3 viikon välein lähelle tämän vuoden loppua. Näillä kaikilla liitännäishoidoilla vähennetään huomattavasti syövän uusiutumisriskiä. Joten kyllä kiitos, otan mielelläni kaiken vastaan mitä määrätään! Tätä kirjoittaessani sädehoidoista on kulunut reilu kuukausi aikaa ja viimeisestä sytostaatistakin jo kolme kuukautta. 

Kehoni kesti todella hyvin nuo talvella käydyt rankat hoidot. Ravisuttivat ne toki minuakin, mutta pystyin tekemään töitä koko hoitojen ajan ja liikkumaankin yllättävän paljon. Sytostaattien puolivälissä tuli sellainen hetki, että jätin jumpan ohjaukset pariksi kuukaudeksi pois ja keskityin liikunnassa vain tuottamaan hyvää oloa itselleni, omaa kehoani kuunnellen. Valmistauduin aina seuraavaan tiputukseen olemalla fyysisesti aktiivinen, en suinkaan sohvalla löhöilemällä. Tällä keinolla ajattelin vahvistavani ja voimaannuttavani kehoani seuraavaan tiputukseen. Että jaksaisin taas seuraavan myrkyn ja mahdollisesti palautuisin siitä taas paremmin, koska jokaisen tiputus kerran jälkeen kehossa oli jo kerääntynyttä solunsalpaajaa ja olo oli aina hieman edellistä raskaampi.  Lisäksi vaan tuli sellainen tunne, että kestäisi paremmin sen viikon, mikä minulla kesti sytostaatin jälkimainingeissa, köllötellä ja olla iisisti. Yritin siis parantaa tällä keinolla myös tuota korvien väliä.  Tiputusviikon olin aina aika kanttuvei, mutta kaksi seuraavaa viikkoa pystyin elämään ihan normaalisti. Lenkkeilin, joogasin, tein hengitysharjoituksia, hiihdin, kävin avannossa, kävin kuntosalilla, tein lihaskuntoharjoituksia omalla kehon painolla, keräsin askeleita, toistin voimalauseitani jne. Kiinnitin voimalauseilla huomioni hyviin ja positiivisiin asioihin, nämä toimivat minulle myös itseni tsemppaajina ja huomasinkin niistä olevan hyötyä. Pystyin pysymään positiivisena kaikesta huolimatta. Tiputusviikon aivosumussa, pöhnässä ja väsymyksessä, pienet happihyppelylenkit koiran kanssa ja jooga hengitysharjoituksineen olivat parasta. Kun vaan sai itsensä liikkeelle, olo välillä korjaantui hetkeksi ihan hyväksikin. Hyvä kunto ja terveelliset elämäntavat eivät ole tae sille, etteikö voisi sairastua vakavasti, mutta koen, että hyvä peruskunto auttaa sietämään ja kestämään hoidot paremmin. Tämä toimii itselläni hyvänä motivaattorina pitää kunnostani hyvää huolta myös jatkossa.

Olen elänyt tämän syöpämatkani ajan näitä liikunnan vaikutuksia. Sekä rankempien hoitojen aikana, että myös nyt, kun kuntoutumiseni alkaa pikkuhiljaa tästä sairaudesta käynnistyä, huomaan, että liikunnan avulla; niveljäykkyydet häviää, verisuonet löytyy paremmin tiputuksiin, unet hieman paranee, olo on energinen vaikka vähillä unilla on mentykin, leikkauksesta toipui nopeammin, leikkaushaavat paranivat nopeammin (aineenvaihdunnan ja verenkierron tehostaminen liikunnan avulla varmasti auttaa haavojen paranemisessa) sekä esimerkiksi itsellä leikkauksesta ja imusolmukkeiden poistosta johtuen leikatun puoleinen käteni alkoi kerätä aikalailla lymfaturvotusta ja liikunta on auttanut pääsemään tästäkin eroon jo melkein kokonaan.

Liikunnan lisäksi vakavasti sairastunut ihminen tarvitsee ympärilleen vahvan tukijoukon, joka myös jaksaa tsempata ja kuunnella, olla tukena vaatimatta mitään sen suurempia. Onhan tämä omalla tavallaan hyvin pelottavakin kokemus. Tässä ehkä ensimmäistä kertaa omalla kohdalla konkretisoitui oma kuolevaisuus. Perhe, ystävät ja vertaistuki ovat arvossa arvaamattomassa. Ja aavistiko koiramme tulevan, kun viime keväänä alkoi heittäytyä jalkojeni päälle useaan kertaan päivässä, jota ei koskaan aiemmin ollut tehnyt ja seurasi kun hai laivaa joka paikkaan. Eläimet ovat viisaita. Koirasta tuli jollain tapaa lähihoitajani.

Mm. tällaisilla asioilla olen jaksanut läpi syöpämatkani tähän saakka. Elämä on muuttunut arvoiltaan entisestä, teen itselle miellyttäviä asioita, vähennän epämiellyttävästä, yritän olla stressaamatta enää asioista ja haalin ympärilleni sellaisia ihmisiä, jotka nostavat minua ylöspäin eivätkä syö energiaani. Tuosta lauseesta voi muuten päätelläkin, millaisia arvoja olen aikaisemmin elänyt. Totuttelen uuteen ulkonäköön ja mietin, millaisen identiteetin rakennan jatkossa itselleni. Haluanko edes palata entiseen minään, vaikka esimerkiksi pitkien hiusten menetys oli maailman rankin juttu? Aika näyttää. Nyt on elämä ennen syöpää ja syövän jälkeen. Tulevaisuudelta toivon terveyttä ja entistä enemmän rohkeutta mennä kohti omia unelmia. Liikunta pysyy edelleen vahvasti elämässä ja varsinkin nyt sen tärkeyden vasta oikeasti ymmärtää. En tiedä, vieläkö joskus intoutuisi kestävyysurheilusta niin, että kävisi vielä ihan jossakin kisassa 😉 Tällä hetkellä mennään kuitenkin terveysliikunta edellä. Jatkan samalla tyylillä, liikkuen mahdollisimman monipuolisesti ja ennen kaikkea omaa kehoani kuunnellen. Julistan liikunnan ilosanomaa muille ja siinä samalla omakin keho ja mieli pysyvät kunnossa. Liike on lääke!

Tällainen on ollut minun tilanne ja kokemus rintasyöpään sairastumisesta. Täytyy muistaa, että jokainen tapaus on erilainen ja hyvin herkkä, henkilökohtainen kokemus. Jokainen meistä sairastuneista tuntee ja kokee asiat eri tavalla. Jos jotain pitäisi sanoa, mitä olisin tähän omaan matkaani lisää kaivannut, niin sellaista lähellä omalla tavallani sairauden kokemaa vertaistukea. Sairaus on pysäyttävä ja elämää mullistava kokemus kunnosta huolimatta. Tulevaisuus pelottaa ja ei pelota. Tiedostan syövän uusiutumisen mahdollisuuden, mutta tällä hetkellä olen työstämässä juurikin näitä ajatuksia, etsin omia keinoja työntää huolet ja murheet tästä taka-alalle. Aika hyvin olen tässä jo nyt onnistunutkin, aika harvoin mielen valtaa tuo pelko. Onneksi saatavilla on paljon ammatti-apua tähän(kin) asiaan, jos näyttää siltä, etteivät omat keinot riitä . Nyt keskityn viemään syöpähoidot loppuun samalla positiivisella asenteella kuin tähänkin asti ja nautin elämästä, perheestä, ystävistä, hetkistä. Elämä on nyt ja tässä. Olen vahva, minä selviän. Olen vahva, minä paranen.

Toivottelen oikein ihanaa, aurinkoista, liikunnallista kevättä ja kesää kaikille 😊 Pitäkää huolta kunnostanne ja kehostanne. Samassa tilanteessa olevia kannustan olemaan liikkeessä oman jaksamisen ja voimavarojen mukaan, itseä kuunnellen ja suosittelen etsimään juuri itselle sopiva tapa liikkua. Lajeja, tapoja ja keinoja on niin monia. Muistetaan, että pienikin määrä liikettä auttaa meitä. Ja naiset muistakaa tutkia säännöllisesti rintanne ja jos siellä vähänkin tuntuu jotakin mitä siellä ei aiemmin ole ollut, niin lääkäriin pääsee kyllä välittömästi! Suomessa on ihan äärettömän hyvä hoito ja rintasyöpä on nykyisin varsin hyväennusteinen sairaus, josta suurin osa paranee pysyvästi. Minä kuulun tähän onnekkaaseen ryhmään, että minusta tuli terve ja alun hämmennyksen ja pelon jälkeen olenkin pitänyt mielessäni kirurgini minulle sanomat sanat: tulet huomaamaan, että ei tämä syöpä välttämättä niin iso mörkö sitten olekaan, mitä olit ajatellut.

Hanne

Liitteenä:

Rintojen omatarkkailu- ja tutkimisohjeet:
https://tunnerintasi.fi/rintojen-omatarkkailu/

Liikunnan käypähoitosuositukset syöpään sairastuneille ja syövän sairastaneille
https://www.kaypahoito.fi/nix02277

Artikkeli: Liikunnan vaikutukset syövän ehkäisyssä, hoidossa ja kuntoutuksessa
https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo16096.pdf?fbclid=

Kuvatekstit:

Podcastkuva urheilu:

Vasen ylälaita: Elämäni ensimmäinen triathlon kilpailu Joroisissa 2012. Puolimatka tietysti.
Vasen alalaita: Täyden matkan triathlonissa Nastolassa 2013.
Oikealla: Maaliintulo kuva Scotlannin G2E 55 mailin kisassa vuonna 2014. Juostiin siis Glasgowsta Edinburghiin. Tämä oli yksi hienoimmista kokemuksista.

Podcastkuva hiukset:

Vasemmalla: Kolmannessa sytostaattitiputuksessa marraskussa 2020
Oikealla: Hiustenlähtö menetys oli yksi raskaimmista kokemuksista tällä syöpämatkalla. Tein niistä muistoksi taulun.

Podcastkuva työ ja harrastus:

Vasemmalla: Syöpähoitojen aikana ja koronan vuoksi vedin jumpat luonnollisesti nettiin. Oman kehon paino treenejä, kahvakuulaa, käsipainojumppaa, syketreenejä, kehonhuoltoa…Kuvassa ensimmäinen jumpan veto juuri hiustenlähdön jälkeen. Upean Teräsnainen- kuulan minulle on taiteillut Mika Kurvinen vuonna 2017.
Oikealla: Nykyisin kesä ajan lempi harrastus on suppailu koirani kanssa. Odotankin jo kovasti, että kausi tältä vuodelta pääsee taas käynnistymään. Viime vuonna se jäi sairastumisen ja rintaleikkauksen vuoksi hieman vajaaksi. Mutta kohta taas päästään Lotan kanssa aalloille!

Outi Seppä - seikkailijatar

 

Tällä viikolla seikkailu-urheilija Outi Seppä oli mukana Polkuporinoissa. Outin kokemukset lajinsa parissa saa muut haukkomaan henkeään. Haastattelun lisäksi alla löytyy mukaansatempaava tarina Etelä-Afrikan kisasta. Istukaa ja nauttikaa.

   

Olen Outi Seppä, ulkoilmaihminen, jonka lempilaji on seikkailu-urheilu. 
Seikkailu-urheilu on kestävyysurheilulaji, jossa liikutaan juosten, meloen ja maastopyöräillen pitkä suunnistusreitti. Tyypillinen kilpailuaika on 3–6 vuorokautta. Kilpailut käydään 4 hengen tiiminä, joissa on yksi henkilö vastakkaista sukupuolta. Seikkailu-urheilukilpailuissa ei ole ennalta määriteltyä reittiä, vaan kilpailuissa on useita kymmeniä rasteja, joista muodostuu pitkä suunnistettava reitti. Kaikki lähtevät samaan aikaan ja ensimmäisenä kaikki rastit hakenut ja ensimmäisenä maaliviivan ylittänyt joukkue voittaa. Kilpailut ovat ns. non-stop -kilpailuja, jossa jokainen pysähdys lasketaan mukaan kokonaisaikaan. Siksi kisoissa pyritään nukkumaan mahdollisimman vähän, syömään liikkeessä ja suunnistamaan pysähdyksittä. Se alkaa olla haasteellista, kun kisa-aika ylittää 50h. Näkisin, että samaan aikaan pitkä kisa vasta alkaa, kun useita tiimejä alkaa tippua pois kisasta. Seuraavassa kuvaan millaista on kisata pari viimeistä päivää pitkässä seikkailukisassa. Ote on Omjakonin Etelä-Afrikan kisasta 2018, joka kuuluu seikkailu-urheilun MM-sarjaan (Adventure racing world series jos googlettaa).

Saavuimme fillareilla viidenteen vaihtoon kisan kuudesta vaihdosta n. 70 tunnin kisaamisen jälkeen n. yhdeltä yöllä. Takana oli 200 km fillarointia. Kisassa oli ollut tähän mennessä viisi pitkää etappia, jotka olivat jokainen olleet 8h-17h pitkiä. Seuraava ei tullut olemaan yhtään lyhyempi, päin vastoin pisin. Olimme nousseet edellisellä etapilla kisan kärkeen vahvojen fillarointien vuoksi jostain sijoilta 10. Vaihto oli jonkinlainen maatila, mutta pimeässä en oikein hahmottanut millainen paikka oikeasti oli. Eikä oikein kiinnostanutkaan, kun halusin vain äkkiä fillarikamat pois käsistä ja nukkumaan vähäksi aikaa ennen uutta etappia.

Kuva: Bruce Viaene

Haimme uuden setin karttoja ja silmäilimme niitä nopeasti yhdessä. Vilkaisin reittikirjaa ja kisan järjestäjä oli arvioinut osuuden olevan noin 17h kestoltaan. Kartalla näkyi n. 25km kanjoni Zandspruit Nature Reservessä, ja sen jälkeen vielä monta karttalehteä ”normaalia” reittiä. Voi helevata! Pisin kanjoni mitä olen kisassa tehnyt, ja kanjoneissa yleensä virtaa vesi, jolloin luvassa on uintia ja kävelyä hankalissa joenuomissa. 17 h olisi kyllä alakanttiin. Juttelin Peten kanssa millainen kanjoni voisi olla, olisiko siellä uintia, kenties jotain koskipätkiä, kuinka syvä kanjoni todellisuudessa olisi, olisiko vesi kylmää vai ei. Menisimme sinne aamuyöllä, joten jos siellä olisi vettä, tulisi meille kylmä. Vähän jännitti mitä tuleman piti, kun maasto oli niin outoa.

Menimme nukkumaan johonkin huoneeseen, jossa oli kerrossängyt ja aika lämmin. Päätimme nukkua tunnin. Oli vaikea saada unta ja lopulta ehkä torkuin, en muista tarkkaan. Toivoin, että tauko silti virkistäisi. Matkaan lähdettyämme kaikki oli tosi väsyneitä, mukaan lukien myös minä ja aamuyön pimeydessä meiltä tuhlaantui varmaan 45min löytää maatilan korkeiden sähköaitojen ulkopuolelle. Turhautti, kun piha-alueella kesti niin kauan. Maasto oli aivan tasaista kuivaa hiekkakenttää ja etenimme hitaasti. Huolestuin vähän, kun meillä oli vaikeuksia pitää oikea suunta pohjoisen pallonpuoliskon kompassin avulla. Unohdimme pakata eteläisen pallonpuoliskon kompassin mukaan. Näköjään väärä kompassi ei toimi kovin hyvin. Kävelimme varmaan 4h hiekkakentällä, ja mietin kaikenlaista, en oikein mitään tähdellistä. Kovin kauaa ajatus ei pysynyt koossa, kun oli jo väsymystä ilmassa.

Aamun sarastaessa pääsimme kanjonin reunalle ja aloitimme matkan alas kanjonin pohjalle. Olo oli jännittynyt ja samalla iloinen, että päivä nousi taas. Kävelimme louhikkoa alaspäin ja kuulin heti paviaanien huudot, kun saavuimme heidän reviirilleen. Muistan vieläkin paviaanien voimakkaat huudot. Toivoin, että paviaanit pysyisivät omissa koloissaan, kun ohitimme niiden pesäkolot. Samalla ihailin paviaaneja kauempana kanjonin vastakkaisella reunalla. Kun pääsimme alas kanjoniin, huomasimme jonkin ison kissaeläimen jalanjäljen!! Ihan sikasiistiä ja oma tunnelmani nousi läpi katosta saman tein. Toki emme tienneet silloin minkä eläimen jalanjälki se oli, vaan maalissa vasta kuulimme, että siellä syrjäisessä kanjonissa asui vielä villejä leopardeja. Olo oli jotenkin absurdi, kun aloin miettimään mikä kissapeto se voisi olla. Samalla mietin, että nyt ollaan oikeasti keskellä ei mitään ja mitähän muita eläimiä sieltä oikein löytyisi. Jalanjälkiepisodi unohtui silti aika nopeasti kun ajatukset palasi takaisin kisaan. 

Tajusin, että kanjonissa ei virrannut vesi vaan se oli kuiva joenpohja, jossa oli erittäin paljon pusikkoa, kivenlohkareita ja edellisen sateen jäljiltä joitain vesialtaita. Kuumuus alkoi iskeä päin näköä saman tein auringon noustessa. ”Ei hyvää päivää” mietin, kun kanjoni lämpesi aamupäivän kuumuudessa. Ei tuulen virettäkään. Aamupäivällä kisan kakkosena oleva tiimi sai meidät kiinni. Heillä nousi jalka aika lailla paremmin jalkaosuuksilla. Fillarilla ei niinkään, mutta se ei nyt auttaisi. Emme pysyneet perässä millään vaan jatkoimme nyt kisan kakkosena.

Kanjonin helpoin osuus oli aamupäivällä. Kuva: Heiti Hallikma

Päivän mittaan alkoi juoma jo loppua ja otin esiin juoman puhdistustabletit. Otin vettä yhdestä vesialtaasta. Ihan ok:n näköistä vettä. Tabletin piti vaikuttaa puoli tuntia ja odotin kuin kuuta nousevaa, että voisin taas juoda jotain. Kuumuus oli niin kova, että elektrolyyttitabletteja tuli liian vähän mukaan ja nesteet tulivat läpi aika nopeasti. Totesimme porukalla jossain vaiheessa iltapäivää, että täältä on pakko päästä pois ennen auringonlaskua. Lopulta juuri ennen auringonlaskua paikallinen tiimi sai meidät kiinni ja iskimme heti kantaan. He yrittivät tiputtaa meidät ja juoksivat kovaa. Laukkaa kesti varmaan noin puoli tuntia ja mietin mielessäni, kuinka kauan jaksan iskeä vauhdilla risujen ja puskien raapiessa joka paikkaa ja vaatteita. Sitten päätin, että en huolehdi nyt siitä vaan juoksen niin pitkään kun on tarvis ja olo oli helpompi.

Yhtäkkiä laukka loppui ja paikallinen tiimi jäi ottamaan vettä jostain lammikosta. Kysyin vähän tunnelmia ja huomasin heidän kasvoiltaan, että ei heilläkään kovin hyvä pössis ole. Yhdellä heidän pojista oli toinen jalkapohja jo aika paskana ja rakoilla. Sympatiseerasin mielessäni hänen kävelyään ja olin inspiroitunut hänen hyvästä mielestä vaikka jokainen askel sattui paljon. Pimeän tultua alkoi jo eväät loppua. Mietin jo koska etappi oikein loppuisi, mutta en katsonut karttaa mahdollisen pettymyksen vuoksi. Kävelimme samaa tahtia paikallisen tiimin kanssa kisan kakkosena ja kolmosena. Montaa sanaa ei vaihdettu tiimien välillä. Oli pimeää ja jokainen teki parhaansa ja keskittyi omaan etenemiseensä. Koko tiimi käveli pitkiäkin pätkiä sanomatta sanaakaan. Mietin ainakin sitä, mitä kaikkina kisapäivinä ja öinä olemme tehneet muistamatta tarkkaan missä järjestyksessä.

Päätimme nukkua lyhyet tehounet vastaan tulleessa lammaskatoksessa heinien seassa. 15 minuuttia unta. Jätkät alkoivat heti kuorsata ja yritin lepuutella jalkoja. Olisin syönyt jotain mutta evästä ei enää ollut. Juuri kun olin nukahtamassa, tunsin jotain hyppäävän tai kävelevän jaloillani ja hypähdin ylös kuin aropupu. Syke nousi johonkin "kahteensataan" ja olin hermostunut ja pelästynyt samaan aikaan. Sanoin jätkille, että nyt mennään, kun täällä on jotain ötököitä tai skorpioneja, joita tosin pimeydessä ei nähnyt. Silmätkin kyllä olivat jo niin ristissä, että ehkä sen takia en nähnyt mitään kissaa pienempää. Noustiin ylös ja lähdettiin jatkamaan puskafightingia seuraavaa mäkeä ylös. Puskissa kahlaaminen alkoi jo vähän ärsyttää. Ihmettelin, miksi reitti laitettiin tällaiseen paikkaan, jossa ei pääse paikka paikoin kunnolla edes eteenpäin. Yritin unohtaa sen ja jutella jotain tiimin kanssa. En aina nähnyt missä muut menivät, kun oli pimeää ja pusikko tiheää parimetristä ryteikköä.



Johonkin aikaan aamuyöllä seisoimme kalliomuodostelman päällä ja katsoimme porukalla karttaa. Heikin kävelysauva tippui maahan ja nostin sen. Ojensin sen Heikille, mutta en tunnistanut pimeässä hänen kasvojaan vaan luulin, että siinä seisoo jonkun toisen tiimin jäsen. Annoin sauvan kuitenkin hänelle ja sanoin: ”You must have dropped this”. Heikki katsoi vähän pitkään ja sitten vain jatkoimme kartan katselemista.

Kuljimme koko aamuyön jalan, ja lopulta saavuimme kiipeilyrastille. Löysin sieltä sattumalta rastihenkilön vesitonkan ja pyysin mahdollisimman ystävällisesti vesihörppyä. Teki mieli juoda kaikki, mutta en kehdannut ottaa kuin puoli litraa. Join kaikki saman tein. Nyt neste jo alkoi jäämään kroppaan, mikä oli piristävää huomata. Löysin samalla pussin pohjalta vielä yhden karkin, jihuu! Paikallinen tiimi ehti meitä ensin kiipeilyrastille ja odotimme ylhäällä, että toinen tiimi pääsisi köysiä pitkin alas. Yritin katsella maisemia ja hahmottaa millainen kiipeilytehtävä olisi edessä mutta mitään ei yöllä näkynyt ja kelikin oli vähän sumuinen. Yritin saada irti jotain rastihenkilöltä, mutta ei hän oikein sanonut mitään. Olo oli odottavainen: ”olisipa jo meidän vuoro”, mietin. Heikin kanssa istuskeltiin vierekkäin kiipeilyvaljaat päällä, kun jokin pisti Heikkiä selkään. Kurkkasin pistoskohtaa ja se näytti siltä kuin joku olisi iskenyt nitojalla ihoon. Kaksi pientä reikää vierekkäin. Noustiin siitä sitten seisomaan, vaikka jalat pyysivätkin takaisin istumaan. Jo aikaisemmin kisassa näin skorpioneja ja muita ötököitä ja nyt ne tuli taas mieleeni.

 

Kuva: Bruce Viaene

Kiipeilytehtävä alkoi ja tehtävänä oli mennä köyttä pitkin alas ja löytää alhaalta joku polku. Yritin kurkistaa kielekkeeltä missä seinämän pohja oli mutta mitään ei näkynyt. Paikka oli ilmava ja ajattelin, että matkan varrella sitten kurkistelisin, millainen paikka olisi. Köysimieheltä vielä varmistin, että en laskeutuisi veteen. Mieli piristyi laskeutumisessa, ja skarppasin turvallisuuden nimissä. Ylhäältä kielekkeeltä tippui kiviä ja heti alas päästyäni peräännyin sivuun, etten saisi kiviä niskaan. Kiipeilytehtävän jälkeen oli enää n. 3 km vaihtoon. Vaihtoalue näkyi jo ja reitti kulkisi alamäkeen. Vihdoin tietä! Jalkapohjiin sattui, kun juostiin alas, mutta ajattelin, että jalkapohjia ei enää tämän jälkeen tarvita, kun viimeinen etappi olisi maastopyöräilyä. Siinä rasitus olisi erilaista. Nyt ensimmäistä kertaa kisassa tuntui siltä, että maali häämöttää. Hymyilytti.

Lopulta tulimme kisassa kolmanneksi ja kisa-aika oli n. 105h.  

Anna-Stiina Erkkilä - BUFF Trail kuningatar

Polkuporinoiden matka jatkui tällä viikolla Buff Trail tourin viime vuonna voittaneen Anna-Stiina Erkkilän kanssa. Podcast-jakson lisäksi Anna-Stiina kirjoitti blogiin omaa tarinaansa. 

 

Ensinnäkin täytyy sanoa että oli ilo saada kutsu Polkuporinoihin. 2018 kun kokeilin polkujuoksua ensimmäistä kertaa löysin myös Polkuporinoiden pariin joka johdatti syvemmälle lajin saloihin. Pääsin niin sanotusti paremmin skeneen ineen polkuporinoiden kautta. Kiitos Mikalelille ja Sarille siitä hienosta työstä jota he tekevät lajin eteen!

Kuka olen?

Mikaelin aloittaessa kysymällä kuka Anna-Stiina Erkkilä on, menin heti kättelyssä ihan jumiin ja sen sijaan että olisin hieman kertonut itsestäni kerroin miten löysin polkujuoksun pariin. :D Tässä voisin hieman enemmän avata sitä kuka olen ja mistä tulen. Lapsuuden aina seitsemän vuotiaaksi asti kasvoin Oulussa. Muutimme pahimpien lamavuosien jälkeen työn perässä Espooseen 1997 jossa aloitin koulun heti muutettuamme. Pohjois-Espoon metsissä oli hyvä liikkuvan lapsen leikkiä ja rymytä.

Minulla on ollut aina kova tarve ja halu liikkua. Pallopelit erityisesti olivat mieleisiä ja luontevia liikkumismuotoja. En harrastanut missään seurassa vaan pelailu tapahtui koulussa ja vapaa-ajalla sisarusten sekä naapurien kanssa. Ensimmäiset varsinaiset harrastukset olivat sählykerho ja VPK alakoulun viimeisillä luokilla. Lajikirjo oli laaja: jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, ultimatea, hiihtoa, lumilautailua ja kaikenlaisia pihaleikkejä tuli ahkerasti harrastettua. Olin kovin energinen ja onkin hienoa että sain purettua energisyyttäni urheiluun. Yritin pysyä isoveljieni perässä niin jäällä kuin ladulla, se jos mikä motivoi harjoittelemaan erilaisia taitoja!

Koin pienestä pitäen olevani erilainen kuin suurin osa muista tytöistä. Tykkäsin pelata poikien kanssa ja rymytä metsissä. Skeittauksen aloittaessani koin ristiriitaisia tunteita: toisaalta laji kiehtoi ja nautin siitä valtavasti, toisaalta hävetti tykätä sellaisesta mitä muut tytöt eivät tehneet. Nykyään onneksi tämäkin näyttäisi olevan enemmän unisex laji eikä tyttöjä skeittiparkissa katsota kieroon. Hieno juttu!

Vaikka en kilpaurheillut, liikuin oma-aloitteisesti paljon ja monipuolisesti. Ennen kaikkea liikkuminen tapahtui ilon kautta sopivasti kilpailullisuudella höystettynä. Oli makoisaa tyttönä haastaa poikia peleissä ja leikeissä. Tykkäsin osallistua myös kaikkiin mahdollisiin koulujen välisiin kilpailuihin. Uskon että kaikesta aiemmin tekemästäni on ollut hyötyä myös polkujuoksussa. Kehon monipuolinen liikuttaminen pienestä pitäen on antanut hyvät valmiudet polkujuoksussa vaadittavaan ketteryyteen, tasapainoon, kestävyyteen ja voimaan.

Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Miksi juoksu?

Muistan käyneeni yläaste ikäisenä ensimmäiset varsinaiset juoksulenkit. Kengät olivat huonot jalalle ja penikat kipeytyivät. Ei se kovin hauskaa ollut mutta jokaisen tehdyn lenkin jälkeen oli hyvä olo. En juossut tuolloin vielä paljon, pallopelit olivat enemmän mieleen. Aloitin huilunsoiton 12 vuotiaana ja siitä tuli sekä identiteetin että ajan käytön kannalta isoin asia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Kävin Sibelius-lukion vuosina 2006-2009. Tuolloin koulumatkoihin ja musiikkiharrastuksiin meni niin paljon aikaa että urheilu jäi vähiin. Liikuntatunnitkin vähentyivät huomattavasti. Olo oli huono niin henkisesti kuin fyysisesti. Identiteettikriisi jylläsi pahimmillaan. Jälkeen päin ymmärrän että olisi ollut todella tärkeää urheilla ja etenkin päästä pelaamaan salibandyä säännöllisesti, kokea että on osaava jossakin ja keho saa liikuntaa. Herättelin lukion viimeisillä vuosilla eloon lenkkeilyä mikä piristikin kovasti.

2010 aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän innosti minut uudelleen hiihdon pariin. Siitä on tullutkin meille mukava yhteinen harrastus! Alkuun tosin vaati muutaman vuoden että pääsimme samalle tasolle. Mikään ei motivoi enempää treenaamaan kuin se että mies viilettää edellä ja itse hiihtää veren maku suussa perässä toisen vilkuillessa välillä taakseen. Nykyään voimme tehdä jo mukavia pitkiäkin lenkkejä yhdessä ja vauhti on molemmille mieluinen. Nykyään olemme siis jo melko lähellä määritelmää parisuhteen laatuajasta yhteisillä hiihtolenkeillä.

Esikoistani odottaessani urheilu oli palannut vahvasti elämääni takaisin. Kävin kuntosalilla, hiihdin ja juoksin. Lapsen synnyttyä (2013) juoksu oli helppo harrastus myös yhdessä lapsen kanssa toteutettavaksi ja noina vuosina todellinen intohimo juoksua kohtaan syttyi. 2014 juoksin ensimmäisen maratonin ja siitä lähtien osallistuin vuosittain 1-2 maratoniin vuoteen 2017 asti. Divaritason salibandy astui kuvioihin 2015-2017. Tuolloin tuli pelattua paljon mutta omatoiminen lenkkeily kulki vahvasti mukana. 2017 keväällä salibandyssä oikean polven eturistiside meni poikki. Edessä oli operaatio ja sen jälkeinen pitkä kuntoutus. Päätin tuolloin jättää salibandyn ja keskittyä juoksuharjoitteluun. Kuntoutus vuoden aikana aloin odottamaan toista lastamme joka syntyi kesällä 2018.

Voisi sanoa että vuodesta 2010 eli lukion jälkeen urheilu alkoi olla taas osa päivittäisiä rutiineja. Olen ollut onnekas siinä mielessä että raskauksienkin aikana olen pystynyt monipuolisesti urheilemaan viimeisille viikoille asti.

Jälkimmäisestä synnytyksestä toipuessa äitiysloman aikana uskaltauduin viimein osallistumaan Pirttimäessä järjestetylle yhteis polkulenkille. Tuolloin menin kaverin kanssa, seuraavalle yksin. Olihan se outoa! Olin aina juossut enimmäkseen itsekseni. Yhtäkkiä juoksin peräkanaa yhdessä muiden kanssa metsäisillä kinttupoluilla. Mutta innostuin lajista kyllä heti! Hommattuani navigointiominaisuudella varustetun kellon uskaltauduin metsiin myös yksin. Oli suorastaan mullistavaa tutustua omaan asuinalueeseen uudesta kulmasta, metsissä juosten. Aivan upeita polkuja on Espoo ja koko pääkaupunkiseutu pullollaan! Olen löytänyt poluilla juostessani itsestäni todellisen luontofiilistelijän. Kuvia täytyy pysähtyä ottamaan jos jostakin huurteisesta risusta ja mustikanvarvusta. Kauneutta on kaikkialla!

Ensimmäinen kilpailuni polkujuoksun parissa oli Bodom Trail 2019. Kilpailun jälkeen ilmoittauduin heti sekä sileän puolikkaalle että Aulanko Tower Trailille, jossa tulin yllättäen kolmanneksi. Heti Aulangon jälkeen ilmoittauduin Sandis Trailille (2. sija) Sandis Trailin jälkeen oli vielä edessä Nuuksio Classic, ensimmäinen maraton poluilla. Nuuksiossa sijoituin viidenneksi ja viimeistään silloin päätin että haluan hakeutua jonkinlaiseen valmennukseen ja kokeilla polkujuoksua hieman tavoitteellisemmin. Marraskuussa aloitin Jalanjälkivalmennuksen etävalmennettavana ja kuvioihin tuli elämäni ensimmäiset intervalli- ja mäkitreenit.

Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Vuosi 2020

Ihmeellinen vuosi 2020 jää varmasti monella tapaa mieleen meille kaikille. Vuosi alkoi perheessämme sairasteluilla ja loukkaantumisilla, jatkui töissä Koronan parissa ja päättyi polkujuoksussa ihmeelliseen huipennukseen, syksyn kilpailuryppääseen. Kausi oli hienoa päättää Azoreilla järjestettyyn Golden Trail Championshipiin jonne lunastin osallistumisoikeuden voittamalla aiemmin syksyllä Nuuksio Classicin. Azoreiden kilpailu koostui neljästä etapista joista kertyi yhteensä 112 km ja 6600m. Naisten kokonaiskilpailun 12.sija oli itselleni aidosti positiivinen yllätys.

Oli ihmeellistä huomata että pystyi haastamaan isojakin polkujuoksunimiä. Kilpailusta jäi sopivasti nälkää tuleville vuosille, varaa kehittyä on monella monella tapaa. Silti tärkeintä ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on tehdä asioita edelleen ilon kautta. Oli muuten ihan mieletöntä miten Suomen polkujuoksijat elivät mukana urakassani Azoreilla, kiitos kaikille siitä!

Mikael kysyi haastattelussa jotenkin niin että miten olen kokenut naispolkujuoksijoiden / naispolkujuoksun aseman Suomalaisessa polkujuoksussa? Vastasin että olen kokenut että naispolkujuoksijoita arvostetaan ja monella tapaa naiset ja miehet ovat samalla viivalla. Painotin kuitenkin että en osaa sanoa tarkemmin koska olen ollut niin vähän aikaan lajin parissa. Pidempään lajin parissa olleilla saattaa olla erilaisia kokemuksia asiasta. Asiaa tarkemmin mietittyäni huomasin kuitenkin joitakin asioita jotka toivoisin tulevina vuosina kehittyvän. Miesten Buff Trail Tourin voittaja saa kiertopalkinnon johon on laatoilla merkitty jokaisen vuoden miesten sarjan voittaja, tällaista palkintoa ei ole naisten sarjan voittajalle. Mielestäni se olisi hieno juttu myös naisten puolella. Kaiken kaikkiaan palkintojen tasavertaisuus on tietynlainen osoitus arvostuksesta.

Mitä tulevaisuudessa?

Viime kesänä minulle oli iso juttu kun tein omasta Instagram tilistäni julkisen! Kuinka outoa että kuka tahansa pääsee katsomaan kuvia arjestani. Tuohon lähtötilanteeseen nähden puolessa vuodessa on tapahtunut paljon ja on ollu pureskelua vaativa asia olla näinkin paljon esillä julkisesti. On ollut hienoa olla tuomassa yhdessä monien muiden polkujuoksijoiden kanssa lajin hienoutta esiin ja erityisen hienoa että eri mediat ovat polkujuoksusta yhä enenevissä määrin kiinnostuneita.

Juoksu ja intohimo siihen ei muutu vaikka ympärillä asiat muuttuisivat, onneksi! Joka päivä voi oppia lisää, kehittyä juoksijana ja ihmisenä tai vaikka juoksevana ihmisenä. Matka juoksijana / juoksijaksi lienee koko elämän mittainen. Sillä matkalla olen vielä alussa.

Toivottavasti vuonna 2021 päästään järjestämään laajemmin polkujuoksutapahtumia sekä Suomessa että maailmalla. Oma kilpailukalenterini on muotoutumassa pikkuhiljaa. Tavoitteena olisi juosta Buff Trail Tourin osakilpailujen lisäksi jokunen kilpailu myös ulkomailla. Tavoitteena on myös juosta yksi sileän Maraton. Tavoitteet on hyvä sanoa näin ääneen niin ne tulee todennäköisemmin tehtyä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aikaisempina vuosina kisoja miettiessä, olen hyvin ex-tempore ilmoittautunut kilpailuihin ja osan siitä rentoudesta haluan yhä säilyttää. Kaikkea ei tarvitse päättää vielä alkuvuodesta.

Kuva: Jorgi Saragossa

Uskon että Suomessa tullaan näkemään kilpailullisesti vielä kovatasoisempi kausi polkujuoksun saralla tänä vuonna kuin viime vuonna ja se on pelkästään hieno asia!

Lähestymiseni polkujuoksuun on ollut hyvin tavoitteellinen. Miksi näin? Minusta on äärimmäisen hienoa että polkujuoksutapahtumiin osallistuu monen tasoisia ja monilla intresseillä juoksevia ihmisiä! Koen kuitenkin että haluan löytää omia rajoja juoksijana ja toisaalta rikkoa jo toisten asettamia rajoja. Se vain on minulle sopiva ja mieluisa muoto tehdä tätä.

Kaiken tavoitteellisuuden keskellä edelleen palaan kuitenkin jatkuvasti itsekseni kysymykseen Miksi juoksen? On tärkeää selventää itselleen lähtökohdat siihen miksi treenaa ja kilpailee. Ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on minulle edelleen tärkeää treenata ilon kautta, itseni vuoksi. Vain juoksussa pääsen siihen tietynlaiseen tilaan jossa tuntuu että keho ja mieli ovat yhtä. Pääseekö todella? Kyllä pääsee! Joskus mieli on juostessa täynnä puhetta, toisinaan lähes tyhjä. Usein koen juostessa asioiden tietyllä tapaa kirkastuvan selkeämmiksi, vaikeiden asioiden jäsentyvän ymmärrettävämmiksi. Juoksu voi todellakin toimia alustana mielen työstämiseen. Poluilla juostessa olen toisinaan kokenut vahvasti itseni osaksi luontoa, osaksi kaiken jatkumoa. Voiko sen todella kokea? Kyllä voi. Edellä mainitut kokemukset ovat kilpailullisiakin onnistumisia tärkeämpiä. :)

Iloisin ja uteliain mielin kohti ensi kesää! Nähdään poluilla!

Anna-Stiina

Vuoden 2020 yhteenvetoa

Jaahas, taas olisi yksi vuosi paketissa. Ja mikä vuosi! Päällimmäisenä jää mieleen varmasti korona ja sen aiheuttamat lukuisat suunnitelmien muutokset, karanteenit, käsidesit, suojamaskit, etätyö jne jne. Varsinkin työrutiinit muuttuivat, kun työmatkat ja toimistolla tekeminen loppui maaliskuun puolivälin jälkeen kokonaan.

Kisakalenteri meni itsellä ja monilla muilla kokonaan uusiksi, kun vain osa kisoista pystyttiin pitämään alkuperäisellä aikataululla. Meillä oli onnea Nuuksio Backyard Ultran kanssa, kun korona hellitti kesää kohti mentäessä ja pystyimme järjestämään kilpailun ilman mitään ongelmaa. Myös tulostason nouseminen viime vuodesta oli hieno lisä tämän kilpailun yhteydessä. NBU on myös selvästi vakiinnuttanut paikkansa Suomen kisakalenterissa, kun ensi vuoden kisa tuli loppuunmyydyksi yli puoli vuotta ennen kisaa. Tässä linkki kirjoittamaani kisaraporttiin TrailRunningFinlandin sivuille.

Itse NBUn lisäksi järjestimme tänä vuonna Backyard Ultran MM-kisat kotonamme. Se oli myös huima kokemus. Kokosimme yhteensä 15 juoksijan ryhmän edustamaan Suomea kisassa, johon osallistui yhteensä 20 maata. Kaikki kilpailijat ympäri maailman lähtivät liikkeelle samaan aikaan. Jokainen maakohtainen kisa oli kuitenkin oma kilpailunsa, joten kun juoksijoita oli jäljellä enää yksi niin sen maan kilpailu päättyi siihen. Suomen joukkue oli kovatasoinen ja jokainen antoi varmasti kaikkensa. Suomi oli lopputuloksissa yhdeksäntenä tuloksella 447 kierrosta. Tässä vielä linkki kisayhteenvetoon.

Kisakeskus omassa pihassa

Tulosluettelo

Omat suunnitellut kilpailut muuttuivat myös koronan takia. Olimme suunnitelleet Kanadan-matkaa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta se peruuntui. Siellä oli tarkoitus juosta vähän Kalliovuorilla, mutta ei mitään varsinaista kisaa. Elokuussa oli tarkoitus juosta Coloradossa Leadville100 kisassa, mutta se peruttiin koronan takia. Ensimmäinen varsinainen kisa omalla kohdalla olikin Virossa kisattu Heavy Metal ultra. Se oli ensimmäinen omakohtainen kokemus backyard-konseptista. Konsepti tuntuu toimivan aika hyvin tällaiselle jo vähän hitaammalle juoksijalle. Harmi, että polvi ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää 36 kierroksen ja 240 kilsan jälkeen vaan jouduin sen takia lopettamaan kisan kesken. Siinä vaiheessa kisassa oli mukana kolme juoksijaa. Voitto heltisi tässä kisassa 46 kierroksen tuloksella. Muuten olen erittäin tyytyväinen siihen, miten kisa sujui. Kisaraportti.

Viron kisassa kipeytynyt polvi jatkoi vaivaamista kisan jälkeen ja pari-kolme viikkoa kisan jälkeen en enää pystynyt juoksemaan lainkaan ilman kipuja ja lenkin jälkeistä särkyä. Siitä alkoikin se normaali ortopedi-kierros magneettikuvineen. Mitään ei kuitenkaan polvesta löytynyt vaikka hain lausunnon kahdelta ortopediltä. Jäin sitten odottelemaan polven paranemista. Kolme kuukautta Viron kisan jälkeen en edelleenkään pystynyt juoksemaan. Synkkä Syysunelmakin meni fillarisarjassa (raportti kirjoittamatta). Sitten 24. marraskuuta kävin fyssari Janne Koposella ja ongelman varsinaiseksi syyksi osoittautui nilkan heikko liikkuvuus tai oikeastaan toimimattomuus. Heti ekan nilkan käsittelykerran jälkeen pystyin juoksemaan lyhyttä alle tunnin lenkkiäja siitä sitten alkoi lenkkien määrät ja pituudet kasvamaan. Kun syys-, loka, ja marraskuun juoksukilsat olivat yhteensä 125 km niin joulukuussa juoksin jo 270 km.

Muuten vuosi 2020 oli numeroiden valossa yhtä vuoristorataa. Alkuvuosi oli aika rauhallista harjoittelua, mutta maaliskuusta alkaen määrät kasvoivat. Viron kisan jälkeen määrät taas romahtivat. Alla kuva juoksutreeneistä.

Juoksutunnit vuodelta 2020

Kokonaistunnit vuodelle olivat 605 tuntia, jotka jakaantuivat alla olevan kuvaajan mukaisesti. Kolmasosa treeneistä oli jotain muuta kuin juoksua. Nämä lukemat on muuten lähes samat kuin vuonna 2019. Hieman olen yllättynyt tästä tuntimäärästä, kun vuoteen mahtui niin paljon vaikeuksia.

Jakauma koko vuodelta

Polkuporinoiden suhteen vuosi oli taas useiden huimien tarinoiden ja asioiden kattamista. Julkaisimme edelleen kovalla julkaisutahdilla uuden jakson joka perjantai. Jaksot löytyvät helpoiten PodPlayn alta. Vuosi 2021 meneekin sitten hieman rauhallisemmalla tahdilla, kun olemme päättäneet julkaista vain joka toinen viikko uuden jakson. Tämä helpottaa muutenkin aika ruuhkaista arkea.

Vuoden 2019 vuosiraportti löytyy täältä. 

Kiitos teille, jotka olette jaksaneet seurata tekemistäni ja blogia. Toivotan kaikille menestyksekästä uutta tätä vuotta 2021!