Anna-Stiina Erkkilä - BUFF Trail kuningatar

Polkuporinoiden matka jatkui tällä viikolla Buff Trail tourin viime vuonna voittaneen Anna-Stiina Erkkilän kanssa. Podcast-jakson lisäksi Anna-Stiina kirjoitti blogiin omaa tarinaansa. 

 

Ensinnäkin täytyy sanoa että oli ilo saada kutsu Polkuporinoihin. 2018 kun kokeilin polkujuoksua ensimmäistä kertaa löysin myös Polkuporinoiden pariin joka johdatti syvemmälle lajin saloihin. Pääsin niin sanotusti paremmin skeneen ineen polkuporinoiden kautta. Kiitos Mikalelille ja Sarille siitä hienosta työstä jota he tekevät lajin eteen!

Kuka olen?

Mikaelin aloittaessa kysymällä kuka Anna-Stiina Erkkilä on, menin heti kättelyssä ihan jumiin ja sen sijaan että olisin hieman kertonut itsestäni kerroin miten löysin polkujuoksun pariin. :D Tässä voisin hieman enemmän avata sitä kuka olen ja mistä tulen. Lapsuuden aina seitsemän vuotiaaksi asti kasvoin Oulussa. Muutimme pahimpien lamavuosien jälkeen työn perässä Espooseen 1997 jossa aloitin koulun heti muutettuamme. Pohjois-Espoon metsissä oli hyvä liikkuvan lapsen leikkiä ja rymytä.

Minulla on ollut aina kova tarve ja halu liikkua. Pallopelit erityisesti olivat mieleisiä ja luontevia liikkumismuotoja. En harrastanut missään seurassa vaan pelailu tapahtui koulussa ja vapaa-ajalla sisarusten sekä naapurien kanssa. Ensimmäiset varsinaiset harrastukset olivat sählykerho ja VPK alakoulun viimeisillä luokilla. Lajikirjo oli laaja: jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, ultimatea, hiihtoa, lumilautailua ja kaikenlaisia pihaleikkejä tuli ahkerasti harrastettua. Olin kovin energinen ja onkin hienoa että sain purettua energisyyttäni urheiluun. Yritin pysyä isoveljieni perässä niin jäällä kuin ladulla, se jos mikä motivoi harjoittelemaan erilaisia taitoja!

Koin pienestä pitäen olevani erilainen kuin suurin osa muista tytöistä. Tykkäsin pelata poikien kanssa ja rymytä metsissä. Skeittauksen aloittaessani koin ristiriitaisia tunteita: toisaalta laji kiehtoi ja nautin siitä valtavasti, toisaalta hävetti tykätä sellaisesta mitä muut tytöt eivät tehneet. Nykyään onneksi tämäkin näyttäisi olevan enemmän unisex laji eikä tyttöjä skeittiparkissa katsota kieroon. Hieno juttu!

Vaikka en kilpaurheillut, liikuin oma-aloitteisesti paljon ja monipuolisesti. Ennen kaikkea liikkuminen tapahtui ilon kautta sopivasti kilpailullisuudella höystettynä. Oli makoisaa tyttönä haastaa poikia peleissä ja leikeissä. Tykkäsin osallistua myös kaikkiin mahdollisiin koulujen välisiin kilpailuihin. Uskon että kaikesta aiemmin tekemästäni on ollut hyötyä myös polkujuoksussa. Kehon monipuolinen liikuttaminen pienestä pitäen on antanut hyvät valmiudet polkujuoksussa vaadittavaan ketteryyteen, tasapainoon, kestävyyteen ja voimaan.

Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Miksi juoksu?

Muistan käyneeni yläaste ikäisenä ensimmäiset varsinaiset juoksulenkit. Kengät olivat huonot jalalle ja penikat kipeytyivät. Ei se kovin hauskaa ollut mutta jokaisen tehdyn lenkin jälkeen oli hyvä olo. En juossut tuolloin vielä paljon, pallopelit olivat enemmän mieleen. Aloitin huilunsoiton 12 vuotiaana ja siitä tuli sekä identiteetin että ajan käytön kannalta isoin asia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Kävin Sibelius-lukion vuosina 2006-2009. Tuolloin koulumatkoihin ja musiikkiharrastuksiin meni niin paljon aikaa että urheilu jäi vähiin. Liikuntatunnitkin vähentyivät huomattavasti. Olo oli huono niin henkisesti kuin fyysisesti. Identiteettikriisi jylläsi pahimmillaan. Jälkeen päin ymmärrän että olisi ollut todella tärkeää urheilla ja etenkin päästä pelaamaan salibandyä säännöllisesti, kokea että on osaava jossakin ja keho saa liikuntaa. Herättelin lukion viimeisillä vuosilla eloon lenkkeilyä mikä piristikin kovasti.

2010 aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän innosti minut uudelleen hiihdon pariin. Siitä on tullutkin meille mukava yhteinen harrastus! Alkuun tosin vaati muutaman vuoden että pääsimme samalle tasolle. Mikään ei motivoi enempää treenaamaan kuin se että mies viilettää edellä ja itse hiihtää veren maku suussa perässä toisen vilkuillessa välillä taakseen. Nykyään voimme tehdä jo mukavia pitkiäkin lenkkejä yhdessä ja vauhti on molemmille mieluinen. Nykyään olemme siis jo melko lähellä määritelmää parisuhteen laatuajasta yhteisillä hiihtolenkeillä.

Esikoistani odottaessani urheilu oli palannut vahvasti elämääni takaisin. Kävin kuntosalilla, hiihdin ja juoksin. Lapsen synnyttyä (2013) juoksu oli helppo harrastus myös yhdessä lapsen kanssa toteutettavaksi ja noina vuosina todellinen intohimo juoksua kohtaan syttyi. 2014 juoksin ensimmäisen maratonin ja siitä lähtien osallistuin vuosittain 1-2 maratoniin vuoteen 2017 asti. Divaritason salibandy astui kuvioihin 2015-2017. Tuolloin tuli pelattua paljon mutta omatoiminen lenkkeily kulki vahvasti mukana. 2017 keväällä salibandyssä oikean polven eturistiside meni poikki. Edessä oli operaatio ja sen jälkeinen pitkä kuntoutus. Päätin tuolloin jättää salibandyn ja keskittyä juoksuharjoitteluun. Kuntoutus vuoden aikana aloin odottamaan toista lastamme joka syntyi kesällä 2018.

Voisi sanoa että vuodesta 2010 eli lukion jälkeen urheilu alkoi olla taas osa päivittäisiä rutiineja. Olen ollut onnekas siinä mielessä että raskauksienkin aikana olen pystynyt monipuolisesti urheilemaan viimeisille viikoille asti.

Jälkimmäisestä synnytyksestä toipuessa äitiysloman aikana uskaltauduin viimein osallistumaan Pirttimäessä järjestetylle yhteis polkulenkille. Tuolloin menin kaverin kanssa, seuraavalle yksin. Olihan se outoa! Olin aina juossut enimmäkseen itsekseni. Yhtäkkiä juoksin peräkanaa yhdessä muiden kanssa metsäisillä kinttupoluilla. Mutta innostuin lajista kyllä heti! Hommattuani navigointiominaisuudella varustetun kellon uskaltauduin metsiin myös yksin. Oli suorastaan mullistavaa tutustua omaan asuinalueeseen uudesta kulmasta, metsissä juosten. Aivan upeita polkuja on Espoo ja koko pääkaupunkiseutu pullollaan! Olen löytänyt poluilla juostessani itsestäni todellisen luontofiilistelijän. Kuvia täytyy pysähtyä ottamaan jos jostakin huurteisesta risusta ja mustikanvarvusta. Kauneutta on kaikkialla!

Ensimmäinen kilpailuni polkujuoksun parissa oli Bodom Trail 2019. Kilpailun jälkeen ilmoittauduin heti sekä sileän puolikkaalle että Aulanko Tower Trailille, jossa tulin yllättäen kolmanneksi. Heti Aulangon jälkeen ilmoittauduin Sandis Trailille (2. sija) Sandis Trailin jälkeen oli vielä edessä Nuuksio Classic, ensimmäinen maraton poluilla. Nuuksiossa sijoituin viidenneksi ja viimeistään silloin päätin että haluan hakeutua jonkinlaiseen valmennukseen ja kokeilla polkujuoksua hieman tavoitteellisemmin. Marraskuussa aloitin Jalanjälkivalmennuksen etävalmennettavana ja kuvioihin tuli elämäni ensimmäiset intervalli- ja mäkitreenit.

Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Vuosi 2020

Ihmeellinen vuosi 2020 jää varmasti monella tapaa mieleen meille kaikille. Vuosi alkoi perheessämme sairasteluilla ja loukkaantumisilla, jatkui töissä Koronan parissa ja päättyi polkujuoksussa ihmeelliseen huipennukseen, syksyn kilpailuryppääseen. Kausi oli hienoa päättää Azoreilla järjestettyyn Golden Trail Championshipiin jonne lunastin osallistumisoikeuden voittamalla aiemmin syksyllä Nuuksio Classicin. Azoreiden kilpailu koostui neljästä etapista joista kertyi yhteensä 112 km ja 6600m. Naisten kokonaiskilpailun 12.sija oli itselleni aidosti positiivinen yllätys.

Oli ihmeellistä huomata että pystyi haastamaan isojakin polkujuoksunimiä. Kilpailusta jäi sopivasti nälkää tuleville vuosille, varaa kehittyä on monella monella tapaa. Silti tärkeintä ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on tehdä asioita edelleen ilon kautta. Oli muuten ihan mieletöntä miten Suomen polkujuoksijat elivät mukana urakassani Azoreilla, kiitos kaikille siitä!

Mikael kysyi haastattelussa jotenkin niin että miten olen kokenut naispolkujuoksijoiden / naispolkujuoksun aseman Suomalaisessa polkujuoksussa? Vastasin että olen kokenut että naispolkujuoksijoita arvostetaan ja monella tapaa naiset ja miehet ovat samalla viivalla. Painotin kuitenkin että en osaa sanoa tarkemmin koska olen ollut niin vähän aikaan lajin parissa. Pidempään lajin parissa olleilla saattaa olla erilaisia kokemuksia asiasta. Asiaa tarkemmin mietittyäni huomasin kuitenkin joitakin asioita jotka toivoisin tulevina vuosina kehittyvän. Miesten Buff Trail Tourin voittaja saa kiertopalkinnon johon on laatoilla merkitty jokaisen vuoden miesten sarjan voittaja, tällaista palkintoa ei ole naisten sarjan voittajalle. Mielestäni se olisi hieno juttu myös naisten puolella. Kaiken kaikkiaan palkintojen tasavertaisuus on tietynlainen osoitus arvostuksesta.

Mitä tulevaisuudessa?

Viime kesänä minulle oli iso juttu kun tein omasta Instagram tilistäni julkisen! Kuinka outoa että kuka tahansa pääsee katsomaan kuvia arjestani. Tuohon lähtötilanteeseen nähden puolessa vuodessa on tapahtunut paljon ja on ollu pureskelua vaativa asia olla näinkin paljon esillä julkisesti. On ollut hienoa olla tuomassa yhdessä monien muiden polkujuoksijoiden kanssa lajin hienoutta esiin ja erityisen hienoa että eri mediat ovat polkujuoksusta yhä enenevissä määrin kiinnostuneita.

Juoksu ja intohimo siihen ei muutu vaikka ympärillä asiat muuttuisivat, onneksi! Joka päivä voi oppia lisää, kehittyä juoksijana ja ihmisenä tai vaikka juoksevana ihmisenä. Matka juoksijana / juoksijaksi lienee koko elämän mittainen. Sillä matkalla olen vielä alussa.

Toivottavasti vuonna 2021 päästään järjestämään laajemmin polkujuoksutapahtumia sekä Suomessa että maailmalla. Oma kilpailukalenterini on muotoutumassa pikkuhiljaa. Tavoitteena olisi juosta Buff Trail Tourin osakilpailujen lisäksi jokunen kilpailu myös ulkomailla. Tavoitteena on myös juosta yksi sileän Maraton. Tavoitteet on hyvä sanoa näin ääneen niin ne tulee todennäköisemmin tehtyä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aikaisempina vuosina kisoja miettiessä, olen hyvin ex-tempore ilmoittautunut kilpailuihin ja osan siitä rentoudesta haluan yhä säilyttää. Kaikkea ei tarvitse päättää vielä alkuvuodesta.

Kuva: Jorgi Saragossa

Uskon että Suomessa tullaan näkemään kilpailullisesti vielä kovatasoisempi kausi polkujuoksun saralla tänä vuonna kuin viime vuonna ja se on pelkästään hieno asia!

Lähestymiseni polkujuoksuun on ollut hyvin tavoitteellinen. Miksi näin? Minusta on äärimmäisen hienoa että polkujuoksutapahtumiin osallistuu monen tasoisia ja monilla intresseillä juoksevia ihmisiä! Koen kuitenkin että haluan löytää omia rajoja juoksijana ja toisaalta rikkoa jo toisten asettamia rajoja. Se vain on minulle sopiva ja mieluisa muoto tehdä tätä.

Kaiken tavoitteellisuuden keskellä edelleen palaan kuitenkin jatkuvasti itsekseni kysymykseen Miksi juoksen? On tärkeää selventää itselleen lähtökohdat siihen miksi treenaa ja kilpailee. Ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on minulle edelleen tärkeää treenata ilon kautta, itseni vuoksi. Vain juoksussa pääsen siihen tietynlaiseen tilaan jossa tuntuu että keho ja mieli ovat yhtä. Pääseekö todella? Kyllä pääsee! Joskus mieli on juostessa täynnä puhetta, toisinaan lähes tyhjä. Usein koen juostessa asioiden tietyllä tapaa kirkastuvan selkeämmiksi, vaikeiden asioiden jäsentyvän ymmärrettävämmiksi. Juoksu voi todellakin toimia alustana mielen työstämiseen. Poluilla juostessa olen toisinaan kokenut vahvasti itseni osaksi luontoa, osaksi kaiken jatkumoa. Voiko sen todella kokea? Kyllä voi. Edellä mainitut kokemukset ovat kilpailullisiakin onnistumisia tärkeämpiä. :)

Iloisin ja uteliain mielin kohti ensi kesää! Nähdään poluilla!

Anna-Stiina

Vuoden 2020 yhteenvetoa

Jaahas, taas olisi yksi vuosi paketissa. Ja mikä vuosi! Päällimmäisenä jää mieleen varmasti korona ja sen aiheuttamat lukuisat suunnitelmien muutokset, karanteenit, käsidesit, suojamaskit, etätyö jne jne. Varsinkin työrutiinit muuttuivat, kun työmatkat ja toimistolla tekeminen loppui maaliskuun puolivälin jälkeen kokonaan.

Kisakalenteri meni itsellä ja monilla muilla kokonaan uusiksi, kun vain osa kisoista pystyttiin pitämään alkuperäisellä aikataululla. Meillä oli onnea Nuuksio Backyard Ultran kanssa, kun korona hellitti kesää kohti mentäessä ja pystyimme järjestämään kilpailun ilman mitään ongelmaa. Myös tulostason nouseminen viime vuodesta oli hieno lisä tämän kilpailun yhteydessä. NBU on myös selvästi vakiinnuttanut paikkansa Suomen kisakalenterissa, kun ensi vuoden kisa tuli loppuunmyydyksi yli puoli vuotta ennen kisaa. Tässä linkki kirjoittamaani kisaraporttiin TrailRunningFinlandin sivuille.

Itse NBUn lisäksi järjestimme tänä vuonna Backyard Ultran MM-kisat kotonamme. Se oli myös huima kokemus. Kokosimme yhteensä 15 juoksijan ryhmän edustamaan Suomea kisassa, johon osallistui yhteensä 20 maata. Kaikki kilpailijat ympäri maailman lähtivät liikkeelle samaan aikaan. Jokainen maakohtainen kisa oli kuitenkin oma kilpailunsa, joten kun juoksijoita oli jäljellä enää yksi niin sen maan kilpailu päättyi siihen. Suomen joukkue oli kovatasoinen ja jokainen antoi varmasti kaikkensa. Suomi oli lopputuloksissa yhdeksäntenä tuloksella 447 kierrosta. Tässä vielä linkki kisayhteenvetoon.

Kisakeskus omassa pihassa

Tulosluettelo

Omat suunnitellut kilpailut muuttuivat myös koronan takia. Olimme suunnitelleet Kanadan-matkaa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta se peruuntui. Siellä oli tarkoitus juosta vähän Kalliovuorilla, mutta ei mitään varsinaista kisaa. Elokuussa oli tarkoitus juosta Coloradossa Leadville100 kisassa, mutta se peruttiin koronan takia. Ensimmäinen varsinainen kisa omalla kohdalla olikin Virossa kisattu Heavy Metal ultra. Se oli ensimmäinen omakohtainen kokemus backyard-konseptista. Konsepti tuntuu toimivan aika hyvin tällaiselle jo vähän hitaammalle juoksijalle. Harmi, että polvi ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää 36 kierroksen ja 240 kilsan jälkeen vaan jouduin sen takia lopettamaan kisan kesken. Siinä vaiheessa kisassa oli mukana kolme juoksijaa. Voitto heltisi tässä kisassa 46 kierroksen tuloksella. Muuten olen erittäin tyytyväinen siihen, miten kisa sujui. Kisaraportti.

Viron kisassa kipeytynyt polvi jatkoi vaivaamista kisan jälkeen ja pari-kolme viikkoa kisan jälkeen en enää pystynyt juoksemaan lainkaan ilman kipuja ja lenkin jälkeistä särkyä. Siitä alkoikin se normaali ortopedi-kierros magneettikuvineen. Mitään ei kuitenkaan polvesta löytynyt vaikka hain lausunnon kahdelta ortopediltä. Jäin sitten odottelemaan polven paranemista. Kolme kuukautta Viron kisan jälkeen en edelleenkään pystynyt juoksemaan. Synkkä Syysunelmakin meni fillarisarjassa (raportti kirjoittamatta). Sitten 24. marraskuuta kävin fyssari Janne Koposella ja ongelman varsinaiseksi syyksi osoittautui nilkan heikko liikkuvuus tai oikeastaan toimimattomuus. Heti ekan nilkan käsittelykerran jälkeen pystyin juoksemaan lyhyttä alle tunnin lenkkiäja siitä sitten alkoi lenkkien määrät ja pituudet kasvamaan. Kun syys-, loka, ja marraskuun juoksukilsat olivat yhteensä 125 km niin joulukuussa juoksin jo 270 km.

Muuten vuosi 2020 oli numeroiden valossa yhtä vuoristorataa. Alkuvuosi oli aika rauhallista harjoittelua, mutta maaliskuusta alkaen määrät kasvoivat. Viron kisan jälkeen määrät taas romahtivat. Alla kuva juoksutreeneistä.

Juoksutunnit vuodelta 2020

Kokonaistunnit vuodelle olivat 605 tuntia, jotka jakaantuivat alla olevan kuvaajan mukaisesti. Kolmasosa treeneistä oli jotain muuta kuin juoksua. Nämä lukemat on muuten lähes samat kuin vuonna 2019. Hieman olen yllättynyt tästä tuntimäärästä, kun vuoteen mahtui niin paljon vaikeuksia.

Jakauma koko vuodelta

Polkuporinoiden suhteen vuosi oli taas useiden huimien tarinoiden ja asioiden kattamista. Julkaisimme edelleen kovalla julkaisutahdilla uuden jakson joka perjantai. Jaksot löytyvät helpoiten PodPlayn alta. Vuosi 2021 meneekin sitten hieman rauhallisemmalla tahdilla, kun olemme päättäneet julkaista vain joka toinen viikko uuden jakson. Tämä helpottaa muutenkin aika ruuhkaista arkea.

Vuoden 2019 vuosiraportti löytyy täältä. 

Kiitos teille, jotka olette jaksaneet seurata tekemistäni ja blogia. Toivotan kaikille menestyksekästä uutta tätä vuotta 2021!

Ratkaisukeskeisyyden ajatuksia kulminaatiopisteessä

Meillä oli mahdollisuus saada keskusteluhetki jääkiekkolegendan ja vaikuttajan Sakari Sakke Pietilän kanssa. Sari ja Sakke keskustelivat coachin roolista, elämän haasteista ja iloista, ratkaisukeskeisyydestä, addiktioista ja intuiostakin - monipuolinen tarina kuunneltavissa linkin takaa:

Sakari on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti valmentajuuden lisäksi, ja hän sivuaa useammassa otteessa ratkaisukeskeisyyden ideologiaa. Sari puolestaan on ratkaisukeskeinen työnohjaaja, ja hän kirjoitti muutaman rivin ratkaisukeskeisyydestä. Mitä se oikeastaan on.

RATKAISUKESKEISYYS (by Sari Heerman)

Ratkaisukeskeinen työskentely antaa työvälineitä haasteiden ratkaisuun tai auttaa kehittämistyössä. Välillä meidän voi olla vaikea sanoittaa asioita, ja erilaiset avoimet kysymykset ohjaavat meitä miettimään syvemmin ja löytämään niitä vastauksia, joita meissä jo on.  Vakka Apulanta laulaa, ettei viisaus asu meissä, niin uskallan olla tästä eri mieltä :-)

Ratkaisukeskeisyys perustuu ydinperiaatteeseen, että korjaa vain rikki olevaa. Ratkaisukeskeinen työmenetelmä hyödyntää osapuolten osaamista. Siinä ei paneuduta ongelmiin, tai lähdetä kaivelemaan menneisyyttä, vaan huomio suunnataan tulevaisuuteen, jossa ratkaisut löytyvät. Ratkaisukeskeisyys on voimavarakeskeistä, sillä vahvistetaan uskoa onnistumiseen, se on käytännöllinen lähestymistapa, joka ei kikkaile vaan toimii yksinkertaisesti, mutta positiivisesti ja jopa leikkisästi. Ratkaisukeskeisyydessä korostuu tekeminen, kokeilu ja arviointi. 

Kun halutaan muutosta, on hyvä miettiä tavoitetta. Onko muutos vain muutoksen takia, vai haetaanko sillä jotain erilaista, ehkä parempaa olotilaa esimerkiksi. Mikä on se minun tavoitteeni? Tavoitteet määritellään arkisiksi, ja riittävän pieniksi, jotka ovat määrittelijän näkökulmasta tärkeitä. Tavoitteiden on hyvä olla konkreettisia, mutta silti huomioidaan mahdollisuuksien lisäksi myös mahdolliset riskit. Tässä ratkaisukeskeinen terapeutti tai valmentaja on hyvä apu, sekä määrittelyssä että matkan varrella seurannassa, miten tavoitteet saavutetaan. Hän ei anna valmiita vastauksia, vaan hän auttaa vastausten löytämisessä avointen kysymysten avulla tai menetelmillä. 

Sakke mainitsee asteikko-menetelmän haastattelussa, ja se on oiva yksinkertainen työväline monissakin tilanteissa. Itse käytän asteikkoa hyvin usein niin kotona kuin työssäkin. Joskus voi olla vaikea ilmaista kielellisesti tilannetta, ja asteikon avulla hahmottaa tilanteen paremmin. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysäyttää joku hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. 

Miten asteikkokysymystä voi käyttää? Sitä voi käyttää käytännössä missä kohtaa vaan, esim. motivaation tarkastelussa, itseluottamuksessa, muutostilanteessa tai edistymisessä. Asteikko kysymys toimii hyvin, kun halutaan pysähtyä hahmottamaan nykytilanne, missä aidosti mennään ja mitä mahdollisia haasteita sekä mahdollisuuksia on tehdä muutos parempaan haastavassa tilanteessa. Sen voi tehdä vain kysymällä, mutta paperille piirtämällä se hahmottuu aina paremmin, jolloin käytössä on useampi aisti.

Ennen kysymystä valmistelemme taustaa ja kerromme, että käytämme asteikko 0-10, jossa 0 tarkoittaa huonointa tilaa ja 10 ns ihannetilaa. Sitten määritellään nykytilanne, minne se asettuu asteikolla.  Sen voi tehdä yksinkertaisella kysymyksellä: "Kun arvioit tilannetta asteikolla 0-10, missä olet nyt?". 

Tämän jälkeen määritellään tavoitetilan paikka asteikossa. Haetaan sitä tilaa, mikä on itselle riittävän hyvä. Sen ei aina tarvitse olla 10, vaan tekijä itse määrittää sen. Sen jälkeen keskustelua voidaan jatkaa keskustelemalla, miten tavoitetilaan on päästy. Ketkä ovat auttaneet siinä. Miten onnistui, mitkä asiat toimivat jne.  Oheiseen kuvaan olen hahmottanut yksinkertaisesti asteikkomenetelmää.

Vielä tavoitetilan jälkeenkin voidaan pohtia, mitä pitäisi tapahtua, että asteikossa pitäisi päästä vielä pidemmälle. "Mitä sinä voisit tehdä päästääksesi 7,5 tilasta kahdeksaan. Ketkä voisivat auttaa tässä?" Valmentaja/terapeutti ohjaa keskustelua avointen kysymysten avulla, mutta hän ei anna vastauksia, sillä kaikki vastaukset ovat henkilöllä itsellään. Itse käytän jonkin verran sitä, että "kuulen sinun sanovan" tai vastaavaa, jos tilanne tuntuu jumittuvan. Silti se on minun kuulemani, eikä oletus, ja näin ollen toinen voi viedä keskustelua siitä eteenpäin haluamallaan tavalla.

Joskus kun puoliso tai lapset heräävät aamulla kärttyisänä, valittavat ehkä surkeaa synkkää säätä tai ikäviä hommia, joita päivä tuo tullessaan, heidät voi pysäyttää kysymällä, missä he ovat asteikolla 0-10 juuri sillä hetkellä? Siitä sitten siirretään huomio parempaan tilaan, jatkamalla missä he haluaisivat olla tai mikä olisi hyvä kohta olla, jotta olo olisi parempi. Tässä kohtaa aamua itse keskittyisin siihen, mitä voimavaroja heillä on, jotta tilanne paranisi. Jos niitä ei heti lähde löytymään, rakkaiden kohdalla lähtisin hieman auttamaankin. "Hei, sinähän olet sinnikäs juoksukisoissakin, etkö olekin?". Kun voimavaroja ja vahvuuksia alkaa löytymään, se voi jo pelkästään auttaa eteenpäin positiivisen olon löytymisessä. Leikkiä kannattaa jatkaa vaikka aamuvalmistelujen ohessa. "Mitä muita vahvuuksia sulla voisi olla, joiden avulla päivästäsi tulisi parempi?". Tässä tulee se toinen oppi, eli se mihin keskitymme, kasvaa ja huomio vahvuuksiin parantaa oloa sen sijaan, että ryvemme huonoissa energioissa. 

Meillä kotona minä käytän näitä menetelmiä. Mikaelin työkalupakissa on vahvana huumori, kiusoittelevat kommentit joilla ruttunaamankin saa hymyilemään. Minuun ainakin se toimii. 

Kannattaa kokeilla, sillä iloisena ja onnellisena elämä on huomattavasti mukavampaa. 

Robson Lindberg - urheilijan elämää aivovamman kanssa

Tämän viikon jakso Polkuporinoissa oli pysäyttävä tarina Robson Lindbergin aivovammasta ja hänen periksiantamattomastaan työstä taistella itsensä takaisin urheilun pariin. Monet asiat saavat uuden perspektiivin kuunnellessa Robsonin tarinaa. Pääset kuuntelemaan jakson alla olevan linkin kautta. Jakson lisäksi Robson kirjoitti blogiin teemalla "Mitä jos".

Mitä jos?

Siinä minä istuin, neurologin vastaanotolla. Taas kerran. Olin juuri vastannut neurologin kysymykseen: “Kerro mitä tapahtui 18.2.2016, ja miksi olet täällä?” Taas. Olin niin väsynyt. Taas. Olin niin kujalla, kivuissa ja sekaisin kaikesta mitä oli viimeisen vuoden aikana tapahtunut ja ihan lopussa. Taas. Lääkäri oli valistanut minua vammastani ja mihin kykyni tulisi riittäämään elämässäni tästä eteenpäin. Taas. Sain kuulla, että minua ei kannata kuntouttaa. Taas. Jouduin tekemään valtavasti töitä, että silmät pysyivät auki. Taas. Aivovammani tuottama väsymys esti minua lyömästä edessä olevani lääkäriä, kun hän nämä asiat minulle luetteli. Tuttu tilanne. Taas. Tämä tapahtui joka kerta kun kuulin miten minua määritellään vaikka olin sanonut niin monta kertaa että olen valmis tekemään töitä kuntoutukseni eteen. Tämän aikana pyöri mielessäni yksi asia.

Mitä jos?

Taas se sama kysymys pyöri mielessä. Olin lukenut ja kuullut ihmisistä, jotka olivat kuntoutuneet aivovammasta. Olin aivan varma, että minua kannattaisi kuntouttaa. Olin varma, että ne valkotakkiset olivat väärässä. Minusta he eivät ikinä kysyneet mitä edistystä olin tehnyt. Ja jos kysyivät niin he eivät ainakaan ymmärtänyt edistysaskeleitteni suuruutta. Minä ymmärsin, minä juhlin niitä päivittäin.

Ai millä tavalla?

No tekemällä seuraavan treenin niin hyvin kun voin. Ottamalla sen seuraavaa askeleen. Minkä pituisen askeleen? Mikromillin. Tai siltä se tuntui. En ikinä pitänyt seuraavaa treeniä itsestään selvyytenä. Olin niin huonossa jamassa, että ekoilla kerroilla minut piti viedä autolla punttiksen ovelle ja takaisin. Kun olin treenin tehnyt, olin niin väsynyt, että en muistanut omaa nimeäni. Treenin pituus? 10 minuuttia ja sykkeet max 120. Eihän siinä edes hiki tullut. Mutta olin tehnyt treenini. Kerroin kerta toisensa jälkeen, yritin taistella että saisin elämäni takaisin, eli: kykyni urheilla takaisin, eikä minua uskottu. Joka kerta kun istuin lääkärin edessä, anelin ja rukoilin että he antaisivat minulle mahdollisuuden.

“Mene kotiin, nuku ja odota eläkepäätöstä. Nämä kuvantalöydökset ovat sen verran mittavat, ettei kannata mitään tehdä”. Taas.

Mitä jos?

En itse uskonut täysin siihen, että vielä joskus urheilisin kuten ennen vammaani. Ei ollut mitään takeita. Minulle alkoi jossain vaiheessa valjeta, että vammani olivat aika mittavat. Mutta se ei minua hidastanut. Olin tehnyt itselleni lupauksen: Häntä, joka tuijottaa peilistä takaisin 80-vuotiaana, ei kaduttaisi. Ei mikään. Kaikki oltaisiin tehty. Vaikka menisi päin helvettiä. Kaikki merkit viittasivat siihen että en onnistuisi. Siis muiden mielestä. Se epäilys oli käsinkosketeltava, kun kerroin kysyjille tavoitteeni raapia kynsin hampain itseni takaisin urheilumaailmaan. Muut olivat järkeviä. Muut näkivät sen, mitä itse en ikinä jaksanut ajatella, sitä työn määrää mikä olisi edessä.

Mutta he eivät tienneet, että olin niin pahasti rikki, niin kivuissaan ja niin pohjalla, että en ollut edes päättänyt jos haluan elää. Olin 30-vuotias enkä osannut selittää miten kävellä kotiovestani lähikauppaan. Aivovammani oli vienyt minulta kaiken. Jopa epäonnistumisen tunteen.

Kukaan muu ei tiennyt, että olin tehnyt sen tärkeimmän asian elämässäni, olin päättänyt antaa kaiken kuntoutuakseni edes yhden promillen. Olin tätä päätöstä tehdessäni pakottanut aivovammani katsomaan minua minun ehdoillani. Olin vihdoin saanut mahdollisuuden näyttää mitä päätös ja intohimo voi saada aikaiseksi. Enkä aikonut antaa tilaisuuden mennä sivu suun. Ensisijaisesti, olin valmis juhlimaan, jos saisin edes vähän harrastaa liikuntaa. Toissijaisesti, halusin kirjoittaa lääketiedettä minun tapauksessa uudestaan.

Ja kaiken tämän sytytti yksi kysymys ja jokainen epäilys, oli se oma tai vieras, heitti vaan lisää bensaa liekkeihin.

Mitä jos?

Kuvat James Mitchell sekä Wilhelm Öhman

Ultrapyöräilijä Samuli Mäkinen

Tällä viikolla saimme hienon mahdollisuuden sukeltaa ultrapyöräilyn maailmaan Samuli Mäkisen silmin. Samulin jakso Polkuporinoissa löytyy alla olevasta linkistä. Samuli kirjoitti myös keskustelemistamme aiheista blogikirjoituksen alla.

 

Retkeily, pitkien matkojen taittaminen ja randonneurpyöräily ovat yhtä vanhoja kuin polkupyörä itse, pitkästi toista sataa vuotta. 1800-luvun lopulla järjestettiin kilpailu, jolla oli määrä osoittaa pyörän erinomaisuus kulkuvälineenä, ajamalla 1200 kilometriä Pariisista Brestiin ja takaisin. Tapahtumasta muodostui pitkäikäisin voimissaan oleva pyöräilytapahtuma, sillä sitä järjestetään edelleen, joka neljäs vuosi. Enää vuosikymmeniin kyseessä ei ole ollut varsinainen kilpailu, vaan yhteinen haaste jossa on ilman mukana kulkevaa huoltoa kuljettava annettu reitti alle 90 tunnissa. Tuosta muinaisesta tapahtumasta on muodostunut kokonainen kulttuuri, randonneurpyöräily. Randonneurien pyöräilytapahtumia kutsutaan breveteiksi ja niiden ohjelmana on polkea määrätty matka, yleensä 200-1400 kilometriä, sääntöjen määrittämässä aikarajassa. Brevettejä ajetaan ympäri maailmaa, joissakin maissa aktiivisemmin ja suurempina, monissa toisaalta epämuodollisesti ja pienin järjestelyin, kuten Suomessa.

Viime vuosina on syntynyt useita uusia tapahtumia ja oma skenensä seikkailullisten ilman mitään tukea ajettavien ultrapyöräilykilpailujen ympärille. Kilpailuja järjestetään niin poluilla, hangessa kuin maanteilläkin, joko määrättyä reittiä pitkin tai vapaasti rastien välillä suunnistaen. Näissä säännöt yksinkertaisuudessaan toteavat, että matka on taitettava omin voimin ilman apua yhtenä etappina, ensimmäinen maalissa voittaa. Kilpailujen pituus voi usein olla pari viikkoa tai enemmänkin.

Itse olen harrastanut pyöräilyä puoli elämääni kaikenlaisissa muodoissa. Välillä keskityin myös retkimelontaan ja salitreeniin, mutta joskus 2013 tutustuin brevetteihin ja rajojen koetteleminen pyöräretkien päivämatkoja venyttämällä ja vauhdikkaaseen etenemiseen keskittyen vei mukanaan. Pidempiä brevettejä ajaessa opin itsestäni jotain uutta jokaisen pidemmän reissun myötä ja onnistuminen, haasteista selviäminen, tuntui mahtavalta. 2015 ajoin ensimmäisen kerran Pariisi-Brest-Pariisin, joka oli siihen mennessä suurin haasteeni. Koko reissu oli jännittävää uuden alueen tutkimista, eikä pelkästään maantieteellisesti. Kun tiesin pystyväni pitkiin matkoihin, piti päästä kokeilemaan mihin sillä pääsee millaisiin seikkailuihin voi päätyä. Seuraavana vuonna ajoin ensimmäisen kerran Transcontinental Racen, Belgiasta Turkkiin, muutaman vuoristoissa sijaitsevan rastin kautta. Useiden Alppinousujen jälkeen, nukuttuani Montenegrossa kadulla kulkukoirien kanssa, väisteltyäni metsäpaloa Bosniassa ja kamppailtuani sään kanssa myrskyisillä vuorilla ja helteisissä laaksoissa, pääsin perille naapurimantereen laidalle. Seuraavana vuonna päätin ottaa revanssin, kunnon tahdilla alusta lähtien kun nyt tiesin siihen pystyväni. Reititystoilailuista ynnä muusta huolimatta ehdinkin kymmenen ensimmäisen joukossa maaliin. 

Paris-Brest-Paris 2019

Samana syksynä ajoin Suomen halki Ruskassa, joka järjestettiin tuolloin ensimmäisen kerran. Parin tuhannen kilometrin haaste Hangosta Jäämerelle oli mahtava kokemus. Ruska järjestetään vuosittain, vaihtelevalla reitillä, mutta vastaavalla teemalla, se on mainio tapa koetella kykyjään ja kokea seikkailu lähellä kotia.

2018 lykkäsin horisonttia seuraavan portaan kauemmas, kun Nothcape-Tarifan reitti vei 7400 km Euroopan halki pohjoisesta etelään, määrättyä reittiä paljolti pienehköillä teillä pysyen. Saman kilpailun jatkuessa kolmannelle ja neljännelle viikolle, oli edessä taas uusia kokemuksia. Jatkuvasti kilpailua eläen noin pitkä aika tuntui kiinnostavalla tavalla erittäin rauhalliselta ja pelkistetyltä, vaikka samaan aikaan kaikki aika oli syytä käyttää etenemisen kannalta tehokkaasti, pitää aamutoimet lyhyinä ja tauot harvassa. Tulinkin kolmantena maaliin, vaikka tässä vaiheessa kilpailijoiden erot alkoivat olla jo kellon sijaan kalenterista seurattavaa luokkaa.

Haasteita pitää olla, joten 2019 päätin asettaa vakavasti otettavan pohja-ajan Suomen päästä päähän pyöräilemiselle. Ajoin Hangosta Nuorgamiin vajaassa 62 tunnissa, omin avuin, kaikki tarvittava laukuissa mukana ja eväät matkan varrelta ostaen. Monen päivän kilpailuihin verraten tämä oli sprinttimatka, joka toi haastoi pitämään tahtia eri tavalla, koko matka täysiä. Kokemus oli mahtava, tutun maan kokeminen kokonaan yhdellä ajolla ja näyttävän haasteen suorittaminen ja onnistuminen. Seuraava päivä meni melkein liikkumatta, Tenon varrella mökissä maaten, mutta sinällään suurempia ongelmia ei ollut ja kaikki meni hyvin. Ultramatkoista palautuminen on jokaisen kilpailun myötä helpompaa, kun kroppa oppii ja kehittyy, mutta niiden tuoma rasitus on todella perusteellinen, välittömiä vahinkoja korjaillessa menee jokunen päivä ja aiemman kunnon palautumiseen menee pidempään. Muutaman viikon päästä olin kuitenkin taas Transcontinental Racessa, onhan se tavallaan nähdäkseni kategoriassaan ehkä merkittävin kisa.

Hanko-Nuorgam 2019

Kilpailujen ohella olen myös retkeillyt paljon, lyhyitä retkiä ympäri eteläisempää Suomea, välillä Lapissakin. Kun pitkien matkojen taittaminen alkaa olla hanskassa ja eteneminen ennakoitavaa, kiehtoo seikkailun hakeminen erämaisemmista ja seikkailullisemmista ympäristöistä jatkuvasti enemmän. Kilpailu sinällään luo hyvän kehyksen seikkailulle, kun sään selkenemistä ei jäädä odottelemaan ja esteistä huolimatta mennään aina eteenpäin, joten seikkailua löytyy kaikkialta. Näyttävimmät ympäristöt ja olosuhteet sekä uudet kokemukset kuitenkin houkuttelevat, joten tulevana kesänä lähden Kirgisian vuorille Silk Road Mountain Raceen, jos matkustusrajoituksista silloin on päästy.

Tarkempia tarinoita reissuistani osoitteesta: https://samulimaekinen.wordpress.com/

sekä https://www.instagram.com/sml_mkn/

Lihastohtori Juha Hulmi

Tällä viikolla julkaisimme liikuntafysiologian apulaisprofessori Juha Hulmin haastattelun. Juha toimii Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Tiedemaailman lisäksi Juha tunnetaan Lihastohtorina, joka on jakanut lihasten ilosanomaa mm. oman Lihastohtori-bloginsa kautta. Nykyisin Juha julkaisee vinkkejä myös FB-sivujensa sekä Insta-tilinsä @juhahulmi kautta.

Aiheena tässä jaksossa oli voiman ja kestävyyden yhdistäminen. Tätä käsittelimme sekä harjoittelun että ravitsemuksen kannalta. Vaikka juttelimme Juhan kanssa pitkälti toista tuntia, niin silti tuntui kuin olisimme vasta raapaisseet pintaa. Asiaa tuli hurjasti, mutta aihe on niin laaja, että tästä saisi tehtyä pari kolme jaksoa helposti. Katsotaan jossain vaiheessa saammeko Juhan mukaan Polkuporinoihin vielä toisenkin kerran.

Kannattaako kestävyysurheilijan voimaharjoittelu ylipäätään? Kyllä kannattaa, eikä sitä tule pelätä. Pitkien aerobisten kestävyysharjoitusten lomaan kannattaa ujuttaa voimaharjoituksia, joilla haetaan mm. terävyyttä, räjähtävyyttä ja nopeutta. Tämä saavutetaan jo suhteellisen pienelläkin harjoittelulla, jossa lyhyillä sarjoilla aikaansaadaan tarvittavaa kontrastia kestävyysharjoitteluun.

Kestävyysurheilijan tavoite voimaharjoittelussa on suorituskyvyn kehittäminen, joka parantaa niin taloudellisuutta, mutta samalla myös vähentää vammautumisriskiä. Käytännössä suuremman voimantuottokyvyn ansiosta esimerkiksi juoksussa jokainen askel on kimmoisan jämäkkä ja kuluttaa vähemmän happea ja energiaa. Kun puhutaan kestävyysjuoksijasta, käyttää Juha termiä "jäykkäjousi", jolla hän tarkoittaa jalkaterän, nilkan, polven ja lonkan muodostamaa kokonaisuutta. Sopivalla voimaharjoittelulla tämä kokonaisuus saadaan taloudellisemmaksi. 

Nyt kun tiedämme, että voimaharjoittelu on hyväksi myös kestävyysurheilijalle niin seuraava luonnollinen kysymys on miten sen saa parhaiten yhdistettyä kestävyysharjoittelun kanssa. Tästä asiasta löytyy Juhan blogista Daniela Eklundin kirjoittama yhteenveto. Parina pääpointtina voidaan sanoa, että luonnollisesti treenivolyymi pitää miettiä tarkemmin harjoitettaessa molempia osa-alueita. Mikäli esim. ajankäytöllisistä syistä joudut tekemään molemmat harjoitukset samana päivänä, kannattaa ehkä hoitaa voimatreeni ensin pois alta ja sen jälkeen keskittyä siihen juoksulenkkiin. Voimaharjoittelulle olisi hyväksi, että se tehdään palautuneena, jolloin pitkän lenkin jälkeinen ajankohta ei ole paras mahdollinen voimatreenille. Jos haluat tietää aiheesta vielä enemmän voit tehdä sen lukemalla Eklundin aiheesta tekemän väitöskirjan.

Juha kertoi myös mahdollisuudesta yhdistää voima- ja kestävyysharjoitukset. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että ennen juoksulenkkiä voit erilaisilla hyppysarjoilla korvata salilla tehtyä nopeusvoimaharjoittelua jaloille. Juoksijalle nämä erilaiset hyppysarjat toimivat hieman kuin voimaharjoittelu 

Keskustelimme myös voimaharjoittelun tuomasta lihaskasvusta. Kestävyysurheilijan toiveena ei varmaankaan ole suurten lihasten kasvattaminen vaan ennemminkin voiman kehittäminen. Onneksi Juhan mukaan vaaraa lihasten mittavalle kasvulle ei juurikaan ole. Näyttää siis siltä, että lihakset tarttuvat helposti vain aniharvaan salilla kävijään. Itse kuulun siihen massaan, jolle lihasta ei kerry. Tosin yrityskin on ollut aika lattea. Tähän aiheeseen liittyen voit käydä lukemassa vähän tieteellisemmän blogi-kirjoituksen Juhalta.

Toinen aiheemme oli ravitsemukseen ja energiaan liittyvä. Rasva-aineenvaihdunta on keskeinen asia pitkien suoritusten taustalla. Koska vauhdit ovat ultrasuorituksissa lähes poikkeuksetta sellaiset, että intensiteetit ovat alle 60% maksimaalisesta hapenotosta, antaa se mahdollisuuden ihmisen lähes loputtomien rasvavarastojen hyödyntämiseen. Rasvan käyttäminen energiana hiilareiden sijaan vaatii 7-15% enemmän happea, joka ei ultrasuorituksessa ole yleensä rajoittava tekijä. Tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Kilpakävelijöillä tehdyssä tutkimuksessa saatiin vastakkaisia tuloksia juurikin kävelijöiden suuremman intensiteetin johdosta.

Rasvojen käyttämiseen pitkien suoritusten aikana edellyttäisi kuitenkin, että  kehoa sopeuttaa esimerkiksi vähähiilihydraattisen, ketogeenisen ruokavalion kautta. Ihan näin suoraviivaista ei tämäkään osa-alue ole kuten Juha tuossa jaksossa kertoo esimerkissään huippu-triatlonistista. Jopa yli puolen vuoden sopeuttaminen "low-carb-high-fat" diettiin heikensi huippu-urheilijan tuloksia merkittävästi, kun taas muutaman viikon sopeuttaminen aikaisempaan hiilari-pohjaiseen ruokavalioon palautti suoritustason normaaliksi. Tässä vielä linkki kyseiseen tutkimukseen.

Yksi selkeä vinkki ultrajuoksijoille tuli myös esille Juhan haastattelussa energioiden suhteen. Monet kamppailevat vatsavaivojen kanssa pitkien suoritusten aikana. Tämä voi johtua yksinkertaisesti siitä, että emme ole sopeuttaneet elimistöämme tarpeeksi kisan aikaisiin energianlähteisiin. Jos olemme pakanneet mukaan ultrakisaan repullisen geelejä, tulisi meidän tehdä se myös harjoituksissa. Ehkä repullisen geelejä syöminen kisan aikana on vaan liian suuri muutos normaaliin. Sama koskee kaikkeen siihen energiaan mitä olemmekaan pakanneet mukaan. Kaikkeen pitää sopeutua etukäteen tai muuten energiat alkavat ryömiä ruokatorvea pitkin väärään suuntaan.

Itse olen kokeillut vuosien aikana erilaisia tapoja harjoitella. Olen myös kokeillut erilaisia ruokavalioita. Olisi mielenkiintoista kokeilla myös LCHF dieettiä ja sen vaikutusta pitkiin harjoituksiin tulevan talven perusharjoituskaudella. Se miten nykyinen semi-vegaani-kasvispohjainen ruokavalioni yhdistetään LCHF ruokavalioon onkin sitten toinen tarina.

Diabetes ja kestävyysliikunta

Moi, olen Jarkko ja päädyin pienen mutkan kautta kirjoittamaan tähän blogiin vieraskynän kautta hieman omia kokemuksia aiheesta diabetes ja kuntoilu.

Diabetes on pitkäaikaissairaus, jossa haima ei tuota insuliinia ollenkaan tai insuliini vaikuttaa elimistössä puutteellisesti, diabetes vaatii myös päivittäistä omahoitoa.

Itselläni on tyypin 1 diabetes johon ei vielä ole löydetty ehkäisykeinoa. Hoitomuotona itselläni on monipistoshoito. 

Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että käytän kahta insuliinia hoidossa, pitkäinsuliini huolehtii verensokerin tasapainosta yöllä ja aterioiden välillä sekä pikainsuliinia pistetään aterioilla ruuan mukaan, ennen ruokailua olevan verensokerin mukaan sekä mahdollisen liikunnan mukaan.

Diabetes ja liikunta

Mielestäni diabeetikon on hyvä harjoitella monipuolisesti sekä kestävyyslajeja, että lihaskuntoa, unohtamatta kehonhuoltoa joka vaatii mielestäni diabeetikoilta hieman enemmän huomiota koska diabeetikolla saattaa kestää palautuminen hieman kauemmin kovasta treenistä

Ennakointi harjoittelussa ja kilpailuissa

Ennen harjoituksia minä seuraan verensokereita hieman normaalia enemmän ja tarpeen mukaan sitten tankkaan hieman jolla saan verensokereita nousemaan tai vaihtoehtoisesti saatan joskus korjata myös alaspäin, tämän teen toki todella varovaisesti ettei kesken harjoituksen tai kilpailun ala verensokerit laskemaan liian alas. Tämän varalta minulla onkin aina harjoituksissa ja kilpailuissa mukana nopeasti verensokereita nostavia eväitä kuten geelejä, energiakarkkeja yms. Vaikka nykyään on käytössä libre ja urheilukelloon synkronoidut hälytykset verensokerin laskusta ja noususta niin silti pitää ja kannattaa varautua aina ennalta fyysiseen harjoitteluun koska se altistaa hypoglykemioille liikunnan kuluttaessa kehon energiavarastoja.

Itselläni kova harjoitus yleensä nostaa verensokereita hetkellisesti, tätä ei kannata korjata vaan ne laskevat aika nopeasti aina harjoituksen jälkeen. Toisin on taas, kun teen matalasykkeistä harjoittelua tai olen juoksemassa esimerkiksi ultrajuoksua, silloin verensokerit yleensä laskevat ja sitä korjaan taas geeleillä ja muilla verensokeria nostavilla eväillä. Tämä taas vaikuttaa usein siihen mitä ja miten usein tulee ultrilla tankattua, toki olen yrittänyt säätää pitkäninsuliinin niin, että saisin otettua 2-4 geeliä tunnissa. Tämä on toki useimmiten kolikon heittoa diabeetikolle koska keho reagoi aina eri tavalla niin suoritukseen kuin insuliinin säätelyn muutoksiin. Tästä hyvä esimerkki on parin vuoden takaa Karhunkierroksen 83km matkalta, kun olin jo viikkoa ennen tapahtumaa säätänyt insuliinin niin ettei pääsisi laskemaan tapahtumassa liikaa ja voisin myös nauttia energiaa matkalla. Tiputin noin 40% annosmäärästä pois mikä piti olla riittävä ja verensokerit olivatkin koko matkan ajan noin 5-10 mmo/l paikkeilla, eli täydelliset. Sain ottaa energiaa noin 25min välein, jotta verensokerit eivät laskisi liian alas. Mutkia matkaan tuossa vain teki se, että kun en pystynyt koko päivänä laittamaan itseeni insuliiniä niin tuo energia ei imeytynyt kunnolla. 

Toinen esimerkki diabeetikon ja verensokereiden säädöistä on noin vuoden takaa Berliinin maratonilta. Olin säätänyt samalla tavalla kuin aiemmin insuliinit ja verensokeri olikin startissa noin 11mmo/l. Tuumasin mielessäni, että tuleekin hyvä päivä kun tuosta ne juoksun aikana hieman tippuvat niin saan sopivasti ottaa energiaa myös matkalla, tällä kertaa keho päättikin olla eri mieltä asiasta ja luultavasti adrenaliini teki sen, että verensokerit pomppasivat pian lähdöstä pilviin. Koko kisa mentiinkin sitten pelkällä veden voimalla, kun sokerit olivat liki 20mmo/l koko matkan. Diabetes tekeekin sen, että jos arvot nousevat yli 10mmo/l niin suorityskyky heikentyy jo siinä määrin ettei välttämättä kannattaisin lähteä edes urheilemaan, no onneksi Berliini todisti, että tästä huolimatta maaliin päästiin ja vieläpä ennätysajalla. 

Jarkko Valtavaaran huipulla

Alla oma muistilistani ennen kuntoilua

• Kova harjoitus tai kilpailu: Hiilaritankkaus ei välttämätön koska itselläni vs. nousee kovassa treenissä. 
• Aina mukaan jotain jolla tarvittaessa nostaa arvoja
• Syö hyvin harjoituksen jälkeen ja korjaa verensokereita varovasti
• Matalatehoinen harjoittelu: Jos vs ei ole ylhäällä niin ihan pieni tankkaus ennen suoritusta.Mikäli yli tunnin treeni matalalla teholla niin seuraa vs riittävästi ja tankkaa kesken suorituksen
• Ennen ultrajuoksua perusinsuliinin vähennys noin 30-50%.

Jos haluat seurata minun menoa somessa niin Instagramissa löydät minut täältä https://www.instagram.com/batjakke/

ja tämän lisäksi voit seurata myös blogissa ja YouTubessa: 

https://heleatraining.fi 

https://www.youtube.com/channel/UCo1HITCOvXhIrM4DEaRdB4g?view_as=subscriber

Ylläs ja polkujuoksu