sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Anna-Stiina Erkkilä - BUFF Trail kuningatar

Polkuporinoiden matka jatkui tällä viikolla Buff Trail tourin viime vuonna voittaneen Anna-Stiina Erkkilän kanssa. Podcast-jakson lisäksi Anna-Stiina kirjoitti blogiin omaa tarinaansa. 

 


Ensinnäkin täytyy sanoa että oli ilo saada kutsu Polkuporinoihin. 2018 kun kokeilin polkujuoksua ensimmäistä kertaa löysin myös Polkuporinoiden pariin joka johdatti syvemmälle lajin saloihin. Pääsin niin sanotusti paremmin skeneen ineen polkuporinoiden kautta. Kiitos Mikalelille ja Sarille siitä hienosta työstä jota he tekevät lajin eteen!

Kuka olen?

Mikaelin aloittaessa kysymällä kuka Anna-Stiina Erkkilä on, menin heti kättelyssä ihan jumiin ja sen sijaan että olisin hieman kertonut itsestäni kerroin miten löysin polkujuoksun pariin. :D Tässä voisin hieman enemmän avata sitä kuka olen ja mistä tulen. Lapsuuden aina seitsemän vuotiaaksi asti kasvoin Oulussa. Muutimme pahimpien lamavuosien jälkeen työn perässä Espooseen 1997 jossa aloitin koulun heti muutettuamme. Pohjois-Espoon metsissä oli hyvä liikkuvan lapsen leikkiä ja rymytä.

Minulla on ollut aina kova tarve ja halu liikkua. Pallopelit erityisesti olivat mieleisiä ja luontevia liikkumismuotoja. En harrastanut missään seurassa vaan pelailu tapahtui koulussa ja vapaa-ajalla sisarusten sekä naapurien kanssa. Ensimmäiset varsinaiset harrastukset olivat sählykerho ja VPK alakoulun viimeisillä luokilla. Lajikirjo oli laaja: jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, ultimatea, hiihtoa, lumilautailua ja kaikenlaisia pihaleikkejä tuli ahkerasti harrastettua. Olin kovin energinen ja onkin hienoa että sain purettua energisyyttäni urheiluun. Yritin pysyä isoveljieni perässä niin jäällä kuin ladulla, se jos mikä motivoi harjoittelemaan erilaisia taitoja!

Koin pienestä pitäen olevani erilainen kuin suurin osa muista tytöistä. Tykkäsin pelata poikien kanssa ja rymytä metsissä. Skeittauksen aloittaessani koin ristiriitaisia tunteita: toisaalta laji kiehtoi ja nautin siitä valtavasti, toisaalta hävetti tykätä sellaisesta mitä muut tytöt eivät tehneet. Nykyään onneksi tämäkin näyttäisi olevan enemmän unisex laji eikä tyttöjä skeittiparkissa katsota kieroon. Hieno juttu!

Vaikka en kilpaurheillut, liikuin oma-aloitteisesti paljon ja monipuolisesti. Ennen kaikkea liikkuminen tapahtui ilon kautta sopivasti kilpailullisuudella höystettynä. Oli makoisaa tyttönä haastaa poikia peleissä ja leikeissä. Tykkäsin osallistua myös kaikkiin mahdollisiin koulujen välisiin kilpailuihin. Uskon että kaikesta aiemmin tekemästäni on ollut hyötyä myös polkujuoksussa. Kehon monipuolinen liikuttaminen pienestä pitäen on antanut hyvät valmiudet polkujuoksussa vaadittavaan ketteryyteen, tasapainoon, kestävyyteen ja voimaan.

Kuva: Outi Pyhäranta / HS


Miksi juoksu?

Muistan käyneeni yläaste ikäisenä ensimmäiset varsinaiset juoksulenkit. Kengät olivat huonot jalalle ja penikat kipeytyivät. Ei se kovin hauskaa ollut mutta jokaisen tehdyn lenkin jälkeen oli hyvä olo. En juossut tuolloin vielä paljon, pallopelit olivat enemmän mieleen. Aloitin huilunsoiton 12 vuotiaana ja siitä tuli sekä identiteetin että ajan käytön kannalta isoin asia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Kävin Sibelius-lukion vuosina 2006-2009. Tuolloin koulumatkoihin ja musiikkiharrastuksiin meni niin paljon aikaa että urheilu jäi vähiin. Liikuntatunnitkin vähentyivät huomattavasti. Olo oli huono niin henkisesti kuin fyysisesti. Identiteettikriisi jylläsi pahimmillaan. Jälkeen päin ymmärrän että olisi ollut todella tärkeää urheilla ja etenkin päästä pelaamaan salibandyä säännöllisesti, kokea että on osaava jossakin ja keho saa liikuntaa. Herättelin lukion viimeisillä vuosilla eloon lenkkeilyä mikä piristikin kovasti.

2010 aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän innosti minut uudelleen hiihdon pariin. Siitä on tullutkin meille mukava yhteinen harrastus! Alkuun tosin vaati muutaman vuoden että pääsimme samalle tasolle. Mikään ei motivoi enempää treenaamaan kuin se että mies viilettää edellä ja itse hiihtää veren maku suussa perässä toisen vilkuillessa välillä taakseen. Nykyään voimme tehdä jo mukavia pitkiäkin lenkkejä yhdessä ja vauhti on molemmille mieluinen. Nykyään olemme siis jo melko lähellä määritelmää parisuhteen laatuajasta yhteisillä hiihtolenkeillä.

Esikoistani odottaessani urheilu oli palannut vahvasti elämääni takaisin. Kävin kuntosalilla, hiihdin ja juoksin. Lapsen synnyttyä (2013) juoksu oli helppo harrastus myös yhdessä lapsen kanssa toteutettavaksi ja noina vuosina todellinen intohimo juoksua kohtaan syttyi. 2014 juoksin ensimmäisen maratonin ja siitä lähtien osallistuin vuosittain 1-2 maratoniin vuoteen 2017 asti. Divaritason salibandy astui kuvioihin 2015-2017. Tuolloin tuli pelattua paljon mutta omatoiminen lenkkeily kulki vahvasti mukana. 2017 keväällä salibandyssä oikean polven eturistiside meni poikki. Edessä oli operaatio ja sen jälkeinen pitkä kuntoutus. Päätin tuolloin jättää salibandyn ja keskittyä juoksuharjoitteluun. Kuntoutus vuoden aikana aloin odottamaan toista lastamme joka syntyi kesällä 2018.

Voisi sanoa että vuodesta 2010 eli lukion jälkeen urheilu alkoi olla taas osa päivittäisiä rutiineja. Olen ollut onnekas siinä mielessä että raskauksienkin aikana olen pystynyt monipuolisesti urheilemaan viimeisille viikoille asti.

Jälkimmäisestä synnytyksestä toipuessa äitiysloman aikana uskaltauduin viimein osallistumaan Pirttimäessä järjestetylle yhteis polkulenkille. Tuolloin menin kaverin kanssa, seuraavalle yksin. Olihan se outoa! Olin aina juossut enimmäkseen itsekseni. Yhtäkkiä juoksin peräkanaa yhdessä muiden kanssa metsäisillä kinttupoluilla. Mutta innostuin lajista kyllä heti! Hommattuani navigointiominaisuudella varustetun kellon uskaltauduin metsiin myös yksin. Oli suorastaan mullistavaa tutustua omaan asuinalueeseen uudesta kulmasta, metsissä juosten. Aivan upeita polkuja on Espoo ja koko pääkaupunkiseutu pullollaan! Olen löytänyt poluilla juostessani itsestäni todellisen luontofiilistelijän. Kuvia täytyy pysähtyä ottamaan jos jostakin huurteisesta risusta ja mustikanvarvusta. Kauneutta on kaikkialla!

Ensimmäinen kilpailuni polkujuoksun parissa oli Bodom Trail 2019. Kilpailun jälkeen ilmoittauduin heti sekä sileän puolikkaalle että Aulanko Tower Trailille, jossa tulin yllättäen kolmanneksi. Heti Aulangon jälkeen ilmoittauduin Sandis Trailille (2. sija) Sandis Trailin jälkeen oli vielä edessä Nuuksio Classic, ensimmäinen maraton poluilla. Nuuksiossa sijoituin viidenneksi ja viimeistään silloin päätin että haluan hakeutua jonkinlaiseen valmennukseen ja kokeilla polkujuoksua hieman tavoitteellisemmin. Marraskuussa aloitin Jalanjälkivalmennuksen etävalmennettavana ja kuvioihin tuli elämäni ensimmäiset intervalli- ja mäkitreenit.
Kuva: Outi Pyhäranta / HS


Vuosi 2020

Ihmeellinen vuosi 2020 jää varmasti monella tapaa mieleen meille kaikille. Vuosi alkoi perheessämme sairasteluilla ja loukkaantumisilla, jatkui töissä Koronan parissa ja päättyi polkujuoksussa ihmeelliseen huipennukseen, syksyn kilpailuryppääseen. Kausi oli hienoa päättää Azoreilla järjestettyyn Golden Trail Championshipiin jonne lunastin osallistumisoikeuden voittamalla aiemmin syksyllä Nuuksio Classicin. Azoreiden kilpailu koostui neljästä etapista joista kertyi yhteensä 112 km ja 6600m. Naisten kokonaiskilpailun 12.sija oli itselleni aidosti positiivinen yllätys.

Oli ihmeellistä huomata että pystyi haastamaan isojakin polkujuoksunimiä. Kilpailusta jäi sopivasti nälkää tuleville vuosille, varaa kehittyä on monella monella tapaa. Silti tärkeintä ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on tehdä asioita edelleen ilon kautta. Oli muuten ihan mieletöntä miten Suomen polkujuoksijat elivät mukana urakassani Azoreilla, kiitos kaikille siitä!

Mikael kysyi haastattelussa jotenkin niin että miten olen kokenut naispolkujuoksijoiden / naispolkujuoksun aseman Suomalaisessa polkujuoksussa? Vastasin että olen kokenut että naispolkujuoksijoita arvostetaan ja monella tapaa naiset ja miehet ovat samalla viivalla. Painotin kuitenkin että en osaa sanoa tarkemmin koska olen ollut niin vähän aikaan lajin parissa. Pidempään lajin parissa olleilla saattaa olla erilaisia kokemuksia asiasta. Asiaa tarkemmin mietittyäni huomasin kuitenkin joitakin asioita jotka toivoisin tulevina vuosina kehittyvän. Miesten Buff Trail Tourin voittaja saa kiertopalkinnon johon on laatoilla merkitty jokaisen vuoden miesten sarjan voittaja, tällaista palkintoa ei ole naisten sarjan voittajalle. Mielestäni se olisi hieno juttu myös naisten puolella. Kaiken kaikkiaan palkintojen tasavertaisuus on tietynlainen osoitus arvostuksesta.

Mitä tulevaisuudessa?

Viime kesänä minulle oli iso juttu kun tein omasta Instagram tilistäni julkisen! Kuinka outoa että kuka tahansa pääsee katsomaan kuvia arjestani. Tuohon lähtötilanteeseen nähden puolessa vuodessa on tapahtunut paljon ja on ollu pureskelua vaativa asia olla näinkin paljon esillä julkisesti. On ollut hienoa olla tuomassa yhdessä monien muiden polkujuoksijoiden kanssa lajin hienoutta esiin ja erityisen hienoa että eri mediat ovat polkujuoksusta yhä enenevissä määrin kiinnostuneita.

Juoksu ja intohimo siihen ei muutu vaikka ympärillä asiat muuttuisivat, onneksi! Joka päivä voi oppia lisää, kehittyä juoksijana ja ihmisenä tai vaikka juoksevana ihmisenä. Matka juoksijana / juoksijaksi lienee koko elämän mittainen. Sillä matkalla olen vielä alussa.

Toivottavasti vuonna 2021 päästään järjestämään laajemmin polkujuoksutapahtumia sekä Suomessa että maailmalla. Oma kilpailukalenterini on muotoutumassa pikkuhiljaa. Tavoitteena olisi juosta Buff Trail Tourin osakilpailujen lisäksi jokunen kilpailu myös ulkomailla. Tavoitteena on myös juosta yksi sileän Maraton. Tavoitteet on hyvä sanoa näin ääneen niin ne tulee todennäköisemmin tehtyä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aikaisempina vuosina kisoja miettiessä, olen hyvin ex-tempore ilmoittautunut kilpailuihin ja osan siitä rentoudesta haluan yhä säilyttää. Kaikkea ei tarvitse päättää vielä alkuvuodesta.

Kuva: Jorgi Saragossa


Uskon että Suomessa tullaan näkemään kilpailullisesti vielä kovatasoisempi kausi polkujuoksun saralla tänä vuonna kuin viime vuonna ja se on pelkästään hieno asia!

Lähestymiseni polkujuoksuun on ollut hyvin tavoitteellinen. Miksi näin? Minusta on äärimmäisen hienoa että polkujuoksutapahtumiin osallistuu monen tasoisia ja monilla intresseillä juoksevia ihmisiä! Koen kuitenkin että haluan löytää omia rajoja juoksijana ja toisaalta rikkoa jo toisten asettamia rajoja. Se vain on minulle sopiva ja mieluisa muoto tehdä tätä.

Kaiken tavoitteellisuuden keskellä edelleen palaan kuitenkin jatkuvasti itsekseni kysymykseen Miksi juoksen? On tärkeää selventää itselleen lähtökohdat siihen miksi treenaa ja kilpailee. Ryppyotsaisen treenaamisen sijaan on minulle edelleen tärkeää treenata ilon kautta, itseni vuoksi. Vain juoksussa pääsen siihen tietynlaiseen tilaan jossa tuntuu että keho ja mieli ovat yhtä. Pääseekö todella? Kyllä pääsee! Joskus mieli on juostessa täynnä puhetta, toisinaan lähes tyhjä. Usein koen juostessa asioiden tietyllä tapaa kirkastuvan selkeämmiksi, vaikeiden asioiden jäsentyvän ymmärrettävämmiksi. Juoksu voi todellakin toimia alustana mielen työstämiseen. Poluilla juostessa olen toisinaan kokenut vahvasti itseni osaksi luontoa, osaksi kaiken jatkumoa. Voiko sen todella kokea? Kyllä voi. Edellä mainitut kokemukset ovat kilpailullisiakin onnistumisia tärkeämpiä. :)

Iloisin ja uteliain mielin kohti ensi kesää! Nähdään poluilla!

Anna-Stiina

Ei kommentteja:

Pasi Koskinen ja syövän jälkeinen ultraelämä

  MUUTTOLINTUJEN AIKAA Matkailuautomme etuosassa on uniikki kuva lunneista symboloimassa minun ja elämäni valon, Kirsi Martikaisen yhteis...