Sakura-michi 2012

Edellisessä viestissäni sanoin kisasta muodostuvan mielenkiintoisen ja niinhän siitä muodostuikin. Lähtökohdat koko kisaan olivat melko erilaiset edellisiin tapahtumiin verrattuna. Viime syyskuussa ollut leikkaus ja siitä toipuminen olivat vielä pahasti kesken. Loppiaisena aloitettu harjoittelu keskeytyi helmikuun puolivälissä leikkauskohdan alkaessa uudestaan kipuilla. Sen jälkeen harjoittelu oli lähinnä korvaavien harjoitteiden varassa. Hiihtoa ja pyöräilyä ja niitäkin melko maltillisesti. Tavoitteena olleet harjoitustunnit jäivät kauas toteutuksesta. Pisin lenkki tämän vuoden puolella taisi olla huhtikuun alussa juoksemani 30 kilsan lenkki.

Tätä harjoitustaustaa vasten tarkoitukseni oli Sakurassa juosta vain jonkin verran alkua ja hypätä sen jälkeen radan sivuun. Koska olimme peruuttaneet matkamme Sakuraan viime vuonna, niin en enää tänä vuonna kehdannut olla osallistumatta tapahtumaan, vaan päätin olla mukana ainakin lähtöviivalla. Siinä vaiheessa kun kipu yltyisi sen verran pahaksi, ettei juoksu tuntuisi enää hyvälle ,olisi aika seurata kisaa raatobussin kyydistä. Olimme jopa varanneet vaihtovaatteita coachin reppuun, jotta saisin juoksun jälkeen kuivaa vaatetta päälle.

Tänä vuonna huoltopisteitä oli reitin varrella vähemmän kuin kolme vuotta sitten. Taloudelliset ongelmat sekä vapaaehtoisten pienempi määrä aiheuttivat sen, että kahdeksan huoltopistettä viidestäkymmenestä oli tällä kertaa jätetty kisasta pois. Tämä tarkoitti sitä, että vielä toisena juoksupäivänä oli useita kahdeksan ja kahdentoista kilometrin pituisia etappeja huoltopisteiden välillä. Nämä olivat jo lähes liian pitkiä etappeja näin pitkässä kisassa ja tarkoitti käytännössä pidempiä huoltotaukoja sekä juoman kantamista mukana.

Poseeraukset ennen starttia...näkyykö kello, onko tukka hyvin?

Olimme Veikon kanssa viimeisessä lähtöryhmässä kello 6.15. Samassa ryhmässä olivat edellisen vuoden voittaja Kagi Shuuichi sekä tämän vuoden tuleva voittaja Takehiro Matsushita. Shuuichi lähti lähdössä kuin tykin suusta jättäen kaikki muut omaan varjoonsa. Juoksimme Veikon kanssa rauhassa omaa vauhtiamme, välillä liikennevaloissa odotellen. Pienemmissä risteyksissä juoksimme punaisia päin, mutta isommat risteykset piti ottaa varovasti. Aivan kuin tällä olisi ollut lopputuloksen kannalta merkitystä.  Japanilaiset juoksijat olivat huomattavasti länkkäreitä kuuliaisempia liikennevaloissa. He jaksoivat seisoa risteyksissä vihreää valoa odottamassa vaikka koko risteyksissä ei ollut heidän lisäkseen muita.

Alku meni rauhallisesti. Pysähdyimme jokaiselle huoltopistelle syömään jotain pientä ja juomaan ainakin mukillisen nestettä. Lisäksi otimme aina yhden urkkajuomapullon käteen huoltopisteeltä lähdettäessä. Itselläni oli vielä juomavyö, jossa oli varalta kirsikankukan värinen 0,5 litran pullo. Olemme jossain vaiheessa juoksun viimeiset kilpailijat yhdessä Saksan Hubert Karlin kanssa. Hubert on juossut Spartathlonin läpi kuusitoista kertaa ja tietää millä vauhdilla näitä kisoja juostaan. Juoksuvauhtimme oli alussa hieman alle kuuden minuutin vauhtia, mutta huoltotaukoineen se painui yli kuuden.

Huoltotauolla jossain parinkympin korvilla.

Muistelin kaupunkiosuuden kestävän noin 30 kilsan verran, mutta sitä riittikin paljon pidemmälle. Jossain kolmen tunnin kohdalla alkoivat ensimmäiset tuntemuksen alavatsassa. Ihan sellaista pientä, joka ei haittaa muuta kuin tuolla henkisellä puolella. Mainitsin siitä Veikolle ja coachillekin ja sanoin lopettavani kunhan kipu tuosta vähän kovenee. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan kaikki tuntemukset hävisivät taas jonkin ajan kuluttua. Kohta maraton tuli täyteen ja samoin viisikymppinen. Kaikki tuntui hyvälle vaikka olimme juosseet pidemmälle kuin kertaakaan tänä vuonna.

Viidenkympin kohdalla on Sekin kaupunki ja sen jälkeen tiivis kaupunkialue alkaa vihdoin jäädä taakse. Noin kuudenkympin jälkeen alkaa reitti hiljalleen nousta kohti vuoristoa. Siihen asti ei reitissä ole juurikaan nousua. Ilma on ollut koko päivän pilvinen ja kevyt tuuli on puhaltanut takaa. Juostessa tulee tunne, ettei ilma vaihdu välillä lainkaan. Tien varressa olevien lämpömittareiden mukaan päivän korkein lukema ei ole kuin parinkymmenen korvilla. Kosteus ja myötätuuli tekevät kuitenkin ilmasta melko tukalan.

Huoltopiste 67 kilsan kohdalla. Nännit on teipattu ja matka voi jatkua.
Taustalla vasemmalla huoltajien bussi.

Jossain seitsemän ja kahdeksan kympin kohdalla alkaa auttamattoman huono kunto paljastua. Juoksu ei enää ole kovinkaan helppoa ja hitaasti mutta jatkuvasti nouseva reitti ei anna metriäkään ilmaiseksi. Päivällä aurinko pilkotta ohuen pilviverhon takaa ja lämmittää entisestään lämpenevää kroppaa. Juoksemme Veikon kanssa edelleen koko huoltopistevälin ja pidämme huoltopisteillä lyhyen tauon ruokaa ja juomaa nauttien. Saan Veikolta suolatabletteja, kun en ole varannut omia mukaan. Eihän minun pitänyt tänne asti edes juosta!

Huoltotauko Shirotorissa ja valmiina jatkamaan matkaa coachin kannustamana.

Ensimmäisellä eliminaatiopisteellä Shirotorissa (106km) on tarkoitus pitää pidempi ruokatauko ja syödä vähän isompi ruoka ennen tulevaa yötä. Täällä odottavat myös yötä varten varatut lämpimat vaatteet ja otsalamppu. Yöksi on ennustettu pientä pakkasta ja aamusta lähtien sadetta. Vaikka ilma on edelleen lämmintä puemme cratfin paidat t-paidan alle, samat paidat jotka olivat lähdössä päällä ja jotka kulkivat lantiolla kuuman päivän ajan. Melko nopeasti käy ilmi, että aluspaita on aivan liikaa, mutta pidämme sen kuitenkin päällä.

Nousut jatkuvat Shirotorin jälkeen kohti reitin korkeinta pistettä, joka sijaitsee vajaan tuhannen metrin korkeudessa merenpinnasta. Veikko lupaa, että voimme kävellä jyrkimmät mäet ja säästää voimia huomista varten. Vaikka nousua pitäisi olla huomattavasti niin tuntuu, ettei kävelypätkiä tule juurikaan. Nämä ovat varmaan niitä Veikon mainostamia turkulaisia ylämäkiä. Lämpöä riittää koko yöksi. Tienvarsimittareiden mukaan alin näkemäni lämpötila on kymmenen astetta. Mukanakulkevat lämpimät vaatteet näyttävät olevan matkassa aivan turhaan. Toisaalta ne eivät paina tuossa vyötäisillä mitään eivätkä muutenkaan haittaa juoksua.

Yö etenee todella hitaasti. Toisella eliminaatiopisteellä (143km) pitäisi olla vanha kirsikkapuu, joka oli viimeksi valaistu. Nyt kevät on Japanissa sen verran myöhässä, ettei puun kirsikankukat ole vielä puhjenneet kukkaan. Siitä syystä puuta ei myöskään ole valaistu.

Kova tuuli alkaa yön aikana. Tuuli on edelleen myötäinen, mutta tuulen voimakkuus on niin kova, että välillä meinaa kaatua. Oksia putoilee puista ja peltikatot kolisevat. Jossain vaiheessa alkaa sataa vettä ja puemme Veikon kertakäyttöiset sadepontsot päälle. Kokeilkaapa sitä myrskytuulessa, ei ihan helppoa! Saamme monet naurut, kun puemme ja riisumme sadepontsoja sateen alkaessa ja taas loppuessa. Tunnelit tuovat hetken rauhan tuulelta ja sateelta. Tunneleissa oleva jalkakäytävä on paikoin mudan ja veden peittämä, joten sitä juostessa saa olla tarkkana tossujen kastumisen ja liukastumisen takia.

Kolmannella eliminaatiopisteellä (172km) jätämme yöksi varatut takit ja pitkät housut huoltopisteelle. Kaikki lämpimät vaatteet tuli kannettua turhaan mukana. Koko kisa juostiin lopulta läpi lyhyissä housuissa. Väsymys alkoi tässä vaiheessa olla jo melkoista. Jouduimme kävelemään jo jonkin verran huoltopisteiden välillä. Myrskytuuli riepotteli meitä välillä niin paljon, että vähän pelotti juosta korkeilla silloilla alla pauhaavan joen yläpuolella. Sadepontsot toimivat purjeen lailla heitellen meitä edestakaisin. Useammilla huoltopisteillä järjestäjät olivat joutuneet purkamaan huoltoteltan kovan tuulen takia. Teltat eivät vain yksinkertaisesti pysyneet paikalla.

Viimeisen pitkän ylämäen päällä. Tästähän ei ole kuin alamäkeä jäljellä.

Lunta riitti tänä vuonna vuorilla paljon. Silti lämpötila ei ollut kylmä.

Toinen drop bägi oli jätetty 186 kilsan kohtaan. Olin varannut sadetakin ja kuivan paidan ja sukat tänne, mutta en käyttänyt mitään tästä bägistä. Sanoin vaan järjestäjille, että toimittavat sen maaliin Kanazawaan.

Toinen päivä oli omalta osaltani pelkkää raahustamista. Veikolla riitti voimia, mutta hän kunnioittaa sopimustamme juosta yhdessä maaliin asti. Tauot venyvät huoltopisteillä, kun tuolit pöytien vieressä ovat aivan liian houkuttelevia. Tarjoilut vaihtelevat paljon ja monelta huoltopisteeltä ei enää löydy cokista. Sen sijaan järjestäjien tarjoamaa urheilujuomaa sitäkin enemmän. Se alkaa tosin jo kyllästyttämään, vaikka saammekin sitä juotua.

Veikko jaksaa pitää jonkinlaista juoksuvauhtia yllä meikäläisen yrittäessä raahautua perässä. Lopussa myös jyrkemmät alamäet tuottavat vaikeuksia reisien ollessa kokonaan loppu. Onneksi tasaisilla pätkillä pystymme edelleen juoksemaan. Lopulta saavumme Kanazawan kaupunkialueelle, jossa matkaa maaliin on enää vajaa kymppi. Liikennevalot tuovat pientä toivottua taukoa ja onneksi kaikki mäet ovat jo jääneet taakse.

Saavumme Kenrokuen puistoon puoli neljän jälkeen. Tunne on hieman epätodellinen, koska en osannut kuvitella pääseväni tänne asti tällä kertaa. Monet tutut ovat vastassa coachin lisäksi.

Loppusuoralla Veikon kanssa. Ensimmäinen hymy meikäläisen naamalla 33 tuntiin.

Ja sitten naama peruslukemille. Veikko, onko vielä pitkä matka?

Maali! 

Maaliintulon jälkeen käymme pesulla, jossa meikäläisellä vierähtää pidempi tovi. Energiat on täysin loppu ja jokainen liike ja ajatus vaativat pitkän ajan. Suihkussa huomaan, että nivusissa on normaalit hiertymät, mutta jalkapohjissa ei ole yhtään rakkoa. Pulikoinnit kylmässä altaassa saavat jalkalihaksiin toivottua liikettä. Veikko käy jo huolestuneena tarkistamassa, olenko hukkunut altaaseen, kun pesu kestää niin kauan.

Pesun jälkeen odottaa bussikuljetus majapaikkaamme Shirotoriin sumopainijan majataloon. Matka kestää kaksi tuntia, jonka jälkeen saamme huoneet ja syömme illallisen. Ruokaa riittää monta lajia ja jossain vaiheessa pitää emännälle sanoa, ettei enempää jaksa syödä. Siitä lähdemmekin saman tien nukkumaan.

Seuraavana päivänä on perinteinen kirsikankukkapuun istutus. Ilma on sateinen, mutta kuvia pitää ottaa muistoksi. Ehkä joskus myöhemmin tästä jaksaa nauttia enemmän.

2012 Sakura-michi kirsikankukkapuun istutus

Istutuksen jälkeen alkaa loppuseremoniat. Puheiden ja valokuvien jälkeen kaikki maaliin juosseet palkitaan.

2012 Sakura-michi palkinnot

Sen jälkeen on vielä runsas sushi-lounas. Sen aikana toteutan suunnitelmani hankkia itselleni järjestäjien Sakura-michi takin. Kolme vuotta sitten yritin ostaa kyseistä takkia, mutta silloin järjestäjät sanoivat ettei niitä ole myynnissä. Tällä kertaa olin vaihtanut taktiikkaa ja tarkoitukseni oli vaihtaa Endurancen takki kyseiseen järjestäjien takiin. Yhden oluen jälkeen se onnistui ja sain vaihdettua takin bussinkuljettajamme Macin kanssa.

Ensi vuonna Mac joutuu juoksemaan ja meikäläinen ajamaan bussia.

Vaikea sanoa kumpi oli hienompi palkinto, tuo puuplakatti vai Sakura-michi takki.


Suurkiitokset vielä Veikolle jota ilman en missään nimessä olisi päässyt maaliin. Sen verran tiukilla oltiin fyysisen kunnon kanssa, että vielä toisena juoksupäivänä olisi tehnyt mieli keskeytää. Veikko sai kuitenkin taottua järkeä päähäni ja pääsimme lopulta maaliin asti.

Tässä vielä linkki muihin kuviin, joita Japanissa otimme.