Spartathlon kisaraportti

Pelkäsin hieman jännittäväni liikaa ennen kisan alkua, mutta olin kuitenkin yllättävän rauhallinen ja sain hyvin kerättyä ajatukset ennen starttia. Kisa lähti hyvin liikkeelle. Oli hienoa juosta alas Akropolis-kukkulalta muiden juoksijoiden joukossa. Vauhti oli aika reipasta ensimmäisien kilometrien alamäissä. Nautin kuitenkin juoksusta enkä ajatellut sen enempää tuota vauhtia. Jo ensimmäisten huoltopisteiden kohdalla pysähdyin joka kerta ottamaan jotain sopivaa juomaa. Näin vain joitakin muita suomalaisia juoksun alussa, Suomen hitain ja Pasi juoksivat alussa näköetäisyydellä hieman meikäläisen edellä. Sen sijaan 226:ta en nähnyt koko kisan aikana.

Juoksu Ateenan kaupungin kaduilla liikenteen seassa ei haitannut minua. Juoksijat oli otettu hyvin huomioon ja poliisi ohjasi liikennettä jokaisessa kadunkulmassa antaen juoksijoille aina etuoikeuden tienylityksissä. Edes autojen pakokaasut eivät tuntuneet kurkussa, kuten olin etukäteen pelännyt. Ehkä ainoastaan tuo liikenteen melu tuntui korvissa. Toisaalta tuntui ihan hienolta, että autoilijat joutuivat odottamaan autoissaan juoksijoiden edetessä matkaa jalan.

Jossain 30km paikkeilla juoksimme yhdessä Pasin, Suomen hitaimman ja Tommin kanssa. Juoksu tuntui edelleen oikein hyvälle vaikka huomasin vauhdin olevan huomattavasti kovempi kuin mitä olin etukäteen ajatellut (ja Sepolle luvannut). Megarassa 38,8km kohdalla eroa raatoauraan oli kertynyt jo 45min vaikka tämän verran eroa olin laskenut saavuttavani vasta jossain Hellas Canin kohdalla.

Matka jatkui aika mäkistä merenrantaa pitkin tien laskiessa välillä alas lähes merenpinnan tasolle noustakseen taas hieman ylemmäs. Maisemat olivat todella hienot ja pysähtelimme välillä Pasin ja Tommin kanssa ottamaan valokuvia. Jatkuvat nousut ja laskut voivat kuitenkin olla aika salakavalia ja siinä juostessa on hyvä tämä asia huomioida. Ilma oli mitä parhain kevyen tuulen puhaltaessa noin parin kymmenen asteen lämpötilassa.

Ennen Hellas Caniin saapumista saimme jonkun turistin ottamaan meistä kolmesta kuvan Corinthin kanavaa ylittäessämme. Kuvasta tuli hieno. Pudotus sillalta kanavan pohjalle näytti todella korkealta ja juoksinkin sitten lähes kaiteesta kiinni pitäen. Itse Hellas Canin huoltopiste oli tutun näköinen viime vuoden dvd:ltä. Pidimme reilun tauon, jonka aikana söin pasta-annoksen ja purkillisen riisifruttia. Molemmat maistuivat erinomaisilta. Juttelin Outin ja Hannun kanssa ja kuulin 226:lla olevan kaikki kunnossa. Hieno homma.

Matka jatkui Hellas Canista sisämaahan päin suhteellisen tasaista reittiä. Juoksu kulki edelleen hyvin ja fiilis oli todella mahtava. Juoksemme kapeita, rauhallisia kyläteitä pitkin erilaisten hedelmäviljelmien ympäröiminä. Jossain vaiheessa Tommi valittelee etureisiään. Omatkin etureidet alkavat tuntua yllättävästi jo hieman satasen jälkeen, mutta en halua ajatella sitä sen enempää. Ehkä sittenkin tuo mäkinen maasto on vienyt jaloista parhaan terän jo tässä vaiheessa. Tommi alkaa jäädä vauhdistamme vaikka näemme hänet vielä parilla huoltopisteellä. Tästä saavummekin Mrs Screechin talolle ja Pasi kyselee heti onko kissa kotona. Järjestäjät katsovat Pasi pitkään ja kysyvät heti perään:” Otatko kokista, onko kaikki hyvin?” Pasi vaan jatkaa kissan kyselemistä kaivaen samalla vyölaukusta mukanaan kantamia kissanherkkuja. Lopulta talon väki alkaa etsiä kissaa ja kissojen löydyttyä saamme otettua hyviä kuvia niistä. Mukana on myös yksi kissanpentu, joka oli selvästi kiinnostunut meistä vaikka olikin vielä arka. Olisi vaatinut hieman enemmän aikaa, jotta kissanpentu olisi suostunut rapsutettavaksi. Pasi sai kuitenkin The kissan hetkeksi syliinsä, puolet reissun tavoitteista oli siis saavutettu.

Olin jättänyt neljännen drop bägin pienen kirkon luona olevalle huoltopisteelle (c/p30, 105,9km). Tämä bägi sisälsi otsalampun. Varsinaisesti tarvetta lampulle ei vielä ollut, koska matka oli tullut joutuisasti. Seuraavalla huoltopisteellä (tai itse asiassa hieman sen jälkeen) Pasi kuulee jossain soitettavan Popedaa melkoisella volyymillä. Ihmettelemme, että tuleeko se ihan jonkun radiosta vai mistä ennen kuin huomaamme sen tulevan tien viereen pysäköidystä autosta. Vieressä seisoo suomalainen nuori pariskunta, jota en ennestään tunne. Juttelemme hetken ja kuulemme heidän saapuneen varta vasten seuraamaan suomalaisia kisassa. Hieno homma ja kannustushan on aina tarpeen. Kuulemme myös uutisia muista suomalaisista.

Matka jatkuu ja jossain vaiheessa ilta pimenee sen verran, että lampulle on vihdoin käyttöä. Saavumme 123,3km kohdalle Nemean kylään. Matka on nyt puolessa välissä ja tarkoituksena on pitää pidempi huoltotauko. Eroa raatoauraan oli tässä vaiheessa tullut vajaat kolme tuntia, joten mitään kiirettä ei ollut. Syödessäni soitan samalla kotiin ja kerron pikaisesti kuulumisiani. Jälkeenpäin saan kuulla, että selostukseni eivät olleet kovin johdonmukaisia ja selkeitä vaan ennemminkin jonkinlaista sekametelisoppaa. Kovin hyvää kuvaa selostuksistani (tai tilastani) ei tässä vaiheessa jäänyt kotijoukoille. Tunnen kuitenkin itse olevani hyvissä voimissa ja odotan innolla edessä olevaa yö-osuutta. Juokseminen pelkän otsalampun valossa on jollain lailla erilaista, kun koko ympäröivä maailma kutistuu edessä olevaan valokeilan. Piristävät keskustelut Pasin kanssa jatkuvat vaikka välillä etenemme pidempiäkin pätkiä puhumatta lainkaan. Hiljaisilla osuuksilla ei kuitenkaan tule vaivaantunutta olo, että olisi pakko rikkoa hiljaisuus ja yrittää kehittää uutta keskusteltavaa.

Ennen Malandrenin kylää olleella huoltopisteellä minulla oli varattuna Craftin pitkähihainen aluspaita. Laitoin sen päälle ottamatta lyhythihaista juoksupaitaa alta pois. Lämpötila oli juuri sopiva nyt, kun vauhtikin oli hidastunut melkoisesti tuon alun hurjastelusta. Puoleen matkaan saamamme noin kolmen tunnin ero raatoauraan ei yön aikana (Tegeaan mennessä) lisääntynyt käytännössä yhtään vaan teimme matkaa nyt samaa vauhtia kuin raatoaura. Viimeiset lisävaatteet (takki, pitkät housut, hanskat ja pipo) olin jättänyt Mountain Basea edeltävälle huoltopisteelle. Täältä löytyivät myös vaihtosukat, jotka vaihdoin tällä pisteellä. Myös pitkät juoksuhousut puin päälleni. Tuntui hyvälle saada lämmintä vaatetta jaloille vaikka ihan mahdottoman kylmää ei ollutkaan.

Saapuessamme Mountain Basen huoltopisteelle oli reitti muuttunut siten, että varsinainen huoltopiste ei ollutkaan enää vasemmalla aukiolla vaan samassa kohtaa, josta reitti lähti nousemaan kohti vuoren huippua. Ranteeseen järjestäjät laittoivat sellaiset heijastimet ja kun huomasin siinä olevan jotain ”Spartathlon…” tekstiä niin pyysin vielä toisen samanlaisen toiseen ranteeseen matkamuistoksi. Sen saatuani lähdimme nousemaan kohti vuorta. Tässä vaiheessa tunne oli aika epätoivoinen. Kaukana ja kovin ylhäällä näkyi pieniä valopisteitä vuorenseinämää nousemassa. Matka näytti todella pitkälle ja nousuun varattu 40min tuntui aivan liian lyhyeltä. Pikemmin olisin veikannut nousun vaativan ainakin tunnin verran, sen verran pitkältä ja vaativalta se näytti. Kävelimme koko nousun huolellisesti jalkoja asetellen kivikkoisella polulla. Ylös päästyämme huomasimme Pasin kanssa saaneemme eroa aikatauluun noin 13min! Ylhäällä joimme ja pyysimme järjestäjiä ottamaan kuvan itsestämme vuoren huipulla. Matka alaspäin ei sitten ollutkaan mitään herkkua. Tie alas oli tasoitettu jollakin laitteella ja se näytti todella liukkaalta ja jyrkältä. No, ei se liukas ollut, mutta sen verran jyrkkä, että yhtään ei tehnyt mieli alkaa juosta. Vauhtia oli välillä muutenkin vaikea pitää tarpeeksi kurissa.

Matka Lyrkiasta Nestaniin kestää 4.33, joka on kolme minuuttia enemmän kuin mitä etapille on varattu aika. Tämä on ensimmäinen etappi kahden suuremman huoltopisteen välillä, jolla etenemme hitaammin kuin raatoaura. Vaikka olemme saaneet mielestämme hyvin juostua, on etapille laskettu aika 4.30 todella kova. Matkanteko alkaa selvästi painaa ja kävelypätkiä tulee mukaan kuvaan enemmän ja enemmän. Huoltopiste 53:n jälkeen Hietsu juoksee meistä ohi. Vaihdamme muutaman sanan, mutta Hietsu on selvästi eri vauhdissa meihin verrattuna. Vain hetkeä myöhemmin hänen lamppunsa katoaa näkymättömiin. Jäämme ihastelemaan Hietsun komeaa menoa.

Vuorokauden täyttyessä kasassa on noin 188km. Yön viimeiset tunnit ovat todella pitkiä ja odotukset hienosta yö-osuudesta ovat tiessään. Edes nauttimani kahvi ei tuo apua tilanteeseen vaan jokaisen kilometrin eteen joutuu tekemään hurjan määrän työtä. Jossain vaiheessa kuulemme 226:n keskeytyksestä ja mieliala vaan synkkenee. Hetket ennen auringon nousua ovat vaikeimmat. Aamun jo sarastaessa saavumme Tegeaan. Vauhtimme on edelleen samaa raatoauran kanssa.

Auringon noustua menee yllättävän pitkään ennen kuin se alkaa lämmittää kehoa. Juoksen edelleen Craftin aluspaidalla ja vaikka välillä käärin hihat ylös, niin hetken kuluttua tuleekin jo kylmä ja hihat joutuu käärimään alas. Päästessämme vihdoin Spartathlonin valtatielle mielen valtaa mahtava tunne ja voima, jonka turvin lähdemme päättäväisinä juoksemaan kohti loppua. Valitettavasti matkaa on edelleen todella paljon.

Manthyrean mäessä saamme hyvän vaihteen päälle ja pystymme juoksemaan suhteellisen vahvasti suuren osan mäkeä. Lopussa tuntuu, ettei mäki lopu ikinä vaan jokaisen mutkan takaa tulee esiin seuraava nousu. Mäen jälkeen vahva jakso alkoi loppua ja paluu aikaisempaan raskaaseen menoon palasi. Loputtomien ylä- ja alamäkien jälkeen Monumentti paljastui silmiemme eteen hieman yllättäen. Olimme saaneet lisättyä eroa raatoauraan 35min Tegeasta Monumentille edetessämme.

Monumentilta eteenpäin meno oli niin väkinäistä, että ainut ajatus päässä oli vain saada mahdollisimman paljon juoksua, että tältä tieltä pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Reidet olivat kuitenkin niin pahassa kunnossa, ettei oikein osannut valita, että oliko parempi juosta ylä- vai alamäkeä, vai oliko sittenkin se tasainen osuus se paras ja helpoin. Joka tapauksessa kulloinkin kyseessä ollut tienpätkä ei tuntunut sopivan lainkaan. Kävelyä tuli juoksupätkien väliin paljon ja huoltopisteilläkin tuli seisoskeltua. Loppuajalla ei enää ollut merkitystä ja selviytyminen maaliin määräajassa näytti onnistuvan ilman suurempaa haveria.

Lopulta sitten siinä kolmen maissa lauantai-iltapäivällä kävelimme Spartan kaduilla viimeisen huoltopisteen ohitettuamme. Kävelimme viimeiset ylämäet sekä ”takakaarteen” ennen pääkadulle tuloa. Juoksimme Pasin kanssa viimeisen suoran käsi toisen olkapäällä. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Sain vielä yleisön joukosta Suomen lipun, jota heilutin patsaalle tullessamme. Kosketimme patsasta maaliintulon merkiksi yhdessä, aivan kuten olimme taittaneet matkaakin yhdessä koko reitin Ateenasta Spartaan. Nautimme olostamme patsaalla ja saimme heti onnitteluja muilta paikalla olleilta suomalaisilta.

Tämän jälkeen vuorossa oli jalkojen pesu ja rakkojen puhkaisu ensiaputeltalla. Ehkä maaliintulo ja stressin laukeaminen johti lopulta siihen, että huomasin seuraavaksi makaavani ensiaputeltan vuoteella tippapullon vieressä. Taju oli lähtenyt yrittäessäni nousta tulilta jalkojenhoidon jälkeen. Kylmä horkka ei loppunut vasta kuin hoitajat laittoivat kolmannen viltin päälleni. Seuraava vajaa tunti menikin sitten siinä lepäillessä, jonka jälkeen pääsin lähtemään hotellille päin. Kuuma suihku, hampaiden pesu ja ruokailu tulivat juuri oikeaan osoitteeseen.

Näin jälkeenpäin voi vaan ihmetellä miten hyvin meillä Pasin kanssa osui juoksurytmit yksiin. Toki oli hetkiä, jolloin toisella kulki paremmin kuin toisella, mutta lopulta yhdessä juokseminen joudutti varmasti molempien matkan tekoa. Yhteiset keskustelut matkan aikana risteilivät laidasta toiseen ja aiheesta seuraavaan. Toki kissat olivat selvä ykkösaihe molempien ollessa aiheesta ainakin jossain määrin kiinnostuneita. Lisäksi Pasin tuntemus reitistä on aivan omaa luokkaansa, joten oma osuuteni reitillä suunnistamisesta jäi varsin vähäiseksi. Opasteet olivat kuin tehdyt meikäläiselle, kun jokaisen nuolen vieressä oli isoilla kirjaimilla ”SP”. Ei voi olla vaikee pysyä reitillä. Eli suurkiitos Pasille!

Kiitokset vielä muille suomalaisille kannustajille ja näin jälkeenpäin palstalaisille kisan aikana osoitetusta kiinnostuksesta ja tsemppauksesta. Ja tietysti koko reissun mahdollistaneelle "managerille" (siis vaimolle).

Käyn läpi kisaa edelleen päässäni, joten jatkoa on varmasti luvassa.