Tämän viikon Polkuporinoissa oli mukana kaksi veteraanisuunnistajaa, Unto Tanttu Keravan Urheilijoista sekä Stig Heerman Rasti-Lukosta.
Kuten oheisessa jaksossa saammekin kuulla, liikunnan ei tarvitse päättyä tiettynä ikävuonna. Se ehkä muuttaa muotoaan. Tehy-lehden artikkelissakin kerrotaan, miten liikunta hidastaa ikääntymistä. UKK-instituutin sivuilta löytyy myös tietoa iän tuomista muutoksista ja Liikuntaneuvoston sivuilta tilastoa ja tietoa. Käypähoito-ohjeet ovat keränneet myös hyvin yhteen tärkeitä asioita, mitä on hyvä iän myötä muistaa. Ja eikun kuuntelemaan kavereiden vinkkejä ja tarinoita:
Stig Heerman kertoo omaa tarinaansa näin:
Helsingin olympiakisoista 1952, saatiin naapuripoikien kanssa kimmokkeen raivata lähimetsässä sen verran tilaa, että siellä pystyttiin pitämään kilpailuja keskenämme. Siellä juostiin, hypättiin korkeutta ja pituutta ja hauskaa oli. Talvisin paikallinen urheiluseura järjesti hiihtokilpailuja melko taajasti ja muulloin laskettiin mäkiä, mitä vaativampia, sen paremmin. Silloin ainoa suksimateriaali oli puuta ja yhtenä talvena katkaisin seitsemän paria suksia, isäni sanoilla, niissä mäissä.
Jossain vaiheessa 15 - 16 vuotiaana tuli suunnistus kuvioihin, kun yksi kaveri sai jostain itselleen paikkakunnan alueelta suunnistus/peruskartan ja sen kanssa rymisteltiin metsää pitkin ilman sen kummempia opastuksia. Mopo-, auto- ja opiskeluiät sekä perheenperustaminen hillitsivat jonkin verran systemaattista liikuntaa mutta ainahan jotain pientä tuli tehtyä.
Vuonna 1969 muutettiin Uuteenkaupunkiin ja 70-luvun alussa yksi innokas suunnistaja, Heikki Vennelä, alkoi opastamaan meitä suunnistuksen saloissa. Meitä oli noin parin kymmenen hengen ryhmä, joka kokoontui viikottain. Kiersimme metsässä 25-tonnisella, kolmivärisellä kartalla. Päävärien, valkoisen ja mustan lisäksi vesistöt oli sinisellä merkattu. Sittemmin siirryttiin piirikunnallisiin ja kansallisiin kilpailuihiin, joka johti siihen, että kahdeskymmenesseitsämäs Jukolan Viesti Niinisalossa oli minun ensimmäinen Jukolan viestini Vakka-Rastin väreissä.
Siitä viestistä muistan sen verran, että oli kylmää, sateista, jännitystä, hermoilua ja ykkösen jälkeiseen ojaan putosin polvia myöten. Kahdella ensimmäisillä rasteilla harhailin jonkun verran, mutta loppumatka meni putkeen. Reitin varrella oli ylitettävänä isoja ojitettuja suoalueita mikä kylmyyden lisäksi teki reitin raskaaksi.
Vaihdosta löyti Viitasen Veijon ottama valokuva jossa luovutan viestikapulan seuraavan eli kuudennen osuuden viejälle Roy Hellström`ille.
Tästä tuli sitten kahdenkymmenenviiden Jukolan viestien, ei katkeamaton, putki joka päättyi vuonna 2010 Kytäjä kakkosen jälkeen. Monen moisia kommervenkkiä on vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, milloin rastit ovat olleet hukassa, useinkin sekä paljon muutakin enemmän tai vähemmän hauskaa. Erityisesti mieleen on jäänyt vuonna1981 Kytäjällä, kun jouduin/pääsin varamiehenä vesisateessa toiselle osuudelle lainalampulla, jota väitettiin kestävän toimintakuntoisena koko osuuden. Alku menikin tosi hyvin ja saavutin naapuriseuran suunnistajan jonka kanssa juoksin muutama rastiväli kunnes yhtäkkiä en nähnytkää karttani enää kovinkaan hyvin todettuani lampuni sammuneeksi. Sovittiin kaverin kanssa, että tulen hänen vanavedessä eteenpäin mutta muutama rastivälin jälkeen meillä oli eri hajontaa jolloin suuntasin yksin pohjoispuolella olevalle tielle ja juoksin sitä pitkin kunnes saavuin aukolle jossa etäisyys seuraavalle rastilleni oli muutama sataa metriä, ja jäin tielle odottamaan mahdollista ”veturia”, että pääsisin metsästä pois. Hetken päästä sinne tulikin, tietä pitkin HS:n kaveri jolta pyysin kyytiapua ja hän suostui siihen kun näki tilanteeni. Loppumatka menikin, yhteistyöllä, todella hyvin ja kun tulin pesusta naapuriseuran kaveri, josta erkanin pimeellä lampulla, tuli vastaan ja tokasi ”kui olet jo täällä”. Pesun jälkeen päätettiin perheen kanssa lähteä kotiin ja siitä tulikin vielä isompi urakka kuin edellinen viestiosuus, koska auto jouduttiin ”kantamaan”, apujoukkojen kanssa, pellolta pois.
Erityisesti muista myöskin vuoden 1985 Jukolan Laitilassa kun pääsi ensimmäinen kerta pojan, Mikaelin, kanssa samaan joukkueeseen. Poika joutui odottamaan isänsä pitkän tovin, kun tuli törttöiltyä jo eka rastilla. Molemmat selvisivät kuitenkin metsästä pois, poika huomattavasti paremmin.
Tosi varhaisessa vaiheessa perhe liittyi mukaan suunnistusrientoihin, molemmat lapset aloittivat varhaisessa vaiheessa kansallisissa rastiviikoissa kotimaassa, lähinnä Kainuussa sekä Ruotsissa ja sittemmin viesteissä. Jossain vaiheessa alkoi valmennus kiinnostamaan ja kouluttauduin A-valmentajaksi ja suunnistus lajina. Oman valmentautumisen ohella olen saannut tehdä yhteistyötä monien hyvien suunnistuspersoonien kanssa mukaan lukien omat lapset. 80-luvun alkupuolella muutimme Raumalle ja jonkun vuoden kuluttua siirryttiin edustamaan Rasti-Lukkoa jossa hyvien kavereiden ansiosta on joukkueena tullut hyviäkin tuloksia. Menestykset luo paineita jonka kautta liikkuminen tulee luonnostaan, ei kehtaa olla ns rapakunnossa.
Vaellukset lähiseuduilla sekä Lapissa, missä ollaan koluttu lähes kaikki luonnon- ja kansallispuistot viidentoista vuoden aikana, kuuluvat myöskin liikunnan iloihin, kun kavereiden kesken saa väitellä missä ollaan ja miten päästään kulloinkin määränpäähän. Alussa kannettiin teltta mukaan, sitten käytettiin autiotupia yöpymisessä, mutta viimeiset vuodet olemme tukeutuneet varaustupiin, mihin varmasti pääsee.
Eläkkeelle jäätyäni alkoi uusi vaihe ns veteraanisuunnistukset johon ensimmäinen kosketus oli 2007 Kuusamossa, josta innostuin niin, että putki katkesi vasta Tanskan kilpailuun 2018 kun jalka ei ollut sillä tuulella, mutta jatkui Riikassa 2019 sekä ensi vuonna Slovakiassa. Näiden kisojen myötä olen saannut tutustua sellaisiin paikkoihin ja maanosiin, kuten Australia, Brasilia, Aukland sekä lukuisiin Eurooppan maihiin. On kiinnostavaa tutustua eri kulttureihin, ruokiin ja ihmisiin, erilaisia maastoihin ja karttoihin, saada uusia ystäviä ja vuodesta toiseen tavata niitä näissä merkeissä. Joka reisun alla jännää millainen kämppäkaveri sieltä ilmestyy ja miten hänen kanssa synkkaa, kun ollaan useita viikkoja yhdessä. Hyvin on tähän asti mennyt, varmasti senkin takia, että suunnistaja on tottunut moniin erikoisuuksiin eikä ole turhan kranttu. Ruokailusta tuli mieleen reissun kun Auklandin matkalla jäätiin menomatkalla pariksi päiväksi Hong Kongiin ja päivällä piti jotain syödä, niinpä lähdimme kämpiksen kanssa kaduille ja löysimmekin ruokapaikan jossa oli paljon ihmisiä, merkiksi siitä, että ruoka voisi olla hyvä. Meille raivattiin pöydä ja tuotiin ruokalista, paikallisella kielellä varustettuna. Sitä tutkittiin ja neuvoteltiin kaverin kanssa, mitä kaikki tarkoitti kunnes naapuripöydästä vanhahko lady nauroi ja alkoi, huonolla englannin kielellä, opastamaan meitä mitä meidän olisi syytä tilata, ja näin tehtiinkin. Kun meille kannettiin tilauksemme eteen siinä seassa oli molemmille kippo jossa oli kirkasta nestettä ja kuviteltiin, että sitä pitää juoda jolloi lady sanoi ja näytti, että siinä pestään ruokavälineet ja sen jälkeen kädet. Näin tehtiin ja hyvin meni paitsi, että naapuripöydässä oli hilpeä tunnelma kun tutkittiin kaikkea mitä eteemme oli tuotu, kaikkiin ei kuitenkaan tohdittu kajota kun ei mitään tietoa siitä mitä se sisälsi, kuitenkin kaikki se mitä syötiin oli ok. Mieluisista liikuntamuodoista voisi suunnistuksen lisäksi vielä mainita hiihtäminen, eteenkin Lapissa kevättalvella sekä pitkiä pyöräilyretkiä joista kovastikin nautin.
Unto puolestaan muistelee Jukolaa seuraavasti:
Jukola jorinaa
Jukolan viesti, maailman suurin viestisuunnistustapahtuma, kerää vuosittain lähes 20 000 rastinetsijää eri puolilta maailmaa kokemaa suomalaisen metsäsalaisuuden. Ensimmäinen Jukolan viesti juostiin kesäkuussa vuonna 1949. Itse näin päivänvalon pari viikkoa tuon tapahtuman jälkeen.
Omat kokemukseni Jukolasta alkavat vuodelta 1977. Joukkuetoverini olivat jostain ihmeellisestä syystä valinneet minut viestin aloittajaksi. Olihan minulla hyvä fyysinen kunto. Vain suunnistustaito puuttui, ja toin viestin viimeisten joukossa vaihtoon. Tuli kuitenkin hyväksytty suoritus ja joukkue sai juosta viestin maaliin onnistuneesti.
Nyt on takana omien laskelmieni mukaan 36 juostua Jukolaa. Kahdesti olen ollut vastuullisissa järjestäjätehtävissä, ja muutama kerta on jäänyt välin ulkomaille sattuneiden työtehtävien takia.
Jukolassa yhdistyy erinomaisella tavalla fyysinen ja henkinen kulttuuri. Jo nimi Jukola viittaa Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Niinpä viestin voittajajoukkue julkistaakin palkintoseremoniassa Jukolan sanoman, jossa yhtenä osana on katkelma Kiven romaanista. Tästä hienosta yhteensovittamisesta kiitos kuuluu 40-luvun ideanikkareille. Itselleni syttyi intohimo veljesten tarinaan 90-luvun alussa, kun paneuduin vuoden 1995 Jukolan kenttäpäällikön tehtäviin. Luin tarinan moneen kertaan, ja vieläkin saatan iltalukemiseksi ottaa pätkän tarinasta. Hieno kirja.
Tarinoita Jukolasta, ja erityisesti sen öisistä kommelluksista, riittää. Vaikka romaaniksi asti. Tässä yksi omistani: Pyhä-Luosto Jukolassa 90-luvun alussa juoksiin pitkää yöosuutta. Loppumatkasta alkoi krampata ja polvistuin hieromaan lihaksiani aamuhämärässä. Tulihan siihen kaveri kysymään, että tarvitsenko apua. No ei hätää, kyllä tämä tästä. Seuraava kysymys olikin, tiedänkö missä ollaan. Tiesin tarkalleen ja yritin kartasta selittää paikkani. Kun tämä kommunikointi ei tuntunut onnistuvan, otin kartan ja jatkoin matkaa. Huomatakseni, että eihän tämä kartta ole omani. Onneksi tavoitin kaverin rinteestä ja sain karttani vaihdettua ilman sen suurempia neuvotteluja.
Yksi ulottuvuus Jukola-kokemuksissani on uusien joukkuekavereiden sparraaminen. Pienessä työyhteisössä syntyi 90-luvulla voimakas halu juosta Jukola läpi. Ensin opeteltiin yhdessä teoriaa, sitten keväämmällä metsään. Ja viiden ensikertaliasen, suunnistusta muuten harrastamattoman kanssa homma hoidettiin. Saman tyylinen projekti on tehty aivan viime vuosina sukulaisseurueen kanssa. Näissä molemmissa on ollut hieno tunne yhdessä tekemisen voimasta. "Me teimme sen" oli myös moninkertaisen Jukola-organisaattorin ja suunnistusmestari Veikko Kostiaisen iskulause.
Seuraavaa Jukolaa odotellessa!
Kuten oheisessa jaksossa saammekin kuulla, liikunnan ei tarvitse päättyä tiettynä ikävuonna. Se ehkä muuttaa muotoaan. Tehy-lehden artikkelissakin kerrotaan, miten liikunta hidastaa ikääntymistä. UKK-instituutin sivuilta löytyy myös tietoa iän tuomista muutoksista ja Liikuntaneuvoston sivuilta tilastoa ja tietoa. Käypähoito-ohjeet ovat keränneet myös hyvin yhteen tärkeitä asioita, mitä on hyvä iän myötä muistaa. Ja eikun kuuntelemaan kavereiden vinkkejä ja tarinoita:
Stig Heerman kertoo omaa tarinaansa näin:
Helsingin olympiakisoista 1952, saatiin naapuripoikien kanssa kimmokkeen raivata lähimetsässä sen verran tilaa, että siellä pystyttiin pitämään kilpailuja keskenämme. Siellä juostiin, hypättiin korkeutta ja pituutta ja hauskaa oli. Talvisin paikallinen urheiluseura järjesti hiihtokilpailuja melko taajasti ja muulloin laskettiin mäkiä, mitä vaativampia, sen paremmin. Silloin ainoa suksimateriaali oli puuta ja yhtenä talvena katkaisin seitsemän paria suksia, isäni sanoilla, niissä mäissä.
Jossain vaiheessa 15 - 16 vuotiaana tuli suunnistus kuvioihin, kun yksi kaveri sai jostain itselleen paikkakunnan alueelta suunnistus/peruskartan ja sen kanssa rymisteltiin metsää pitkin ilman sen kummempia opastuksia. Mopo-, auto- ja opiskeluiät sekä perheenperustaminen hillitsivat jonkin verran systemaattista liikuntaa mutta ainahan jotain pientä tuli tehtyä.
Vuonna 1969 muutettiin Uuteenkaupunkiin ja 70-luvun alussa yksi innokas suunnistaja, Heikki Vennelä, alkoi opastamaan meitä suunnistuksen saloissa. Meitä oli noin parin kymmenen hengen ryhmä, joka kokoontui viikottain. Kiersimme metsässä 25-tonnisella, kolmivärisellä kartalla. Päävärien, valkoisen ja mustan lisäksi vesistöt oli sinisellä merkattu. Sittemmin siirryttiin piirikunnallisiin ja kansallisiin kilpailuihiin, joka johti siihen, että kahdeskymmenesseitsämäs Jukolan Viesti Niinisalossa oli minun ensimmäinen Jukolan viestini Vakka-Rastin väreissä.
Vaihdosta löyti Viitasen Veijon ottama valokuva jossa luovutan viestikapulan seuraavan eli kuudennen osuuden viejälle Roy Hellström`ille.
Tästä tuli sitten kahdenkymmenenviiden Jukolan viestien, ei katkeamaton, putki joka päättyi vuonna 2010 Kytäjä kakkosen jälkeen. Monen moisia kommervenkkiä on vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, milloin rastit ovat olleet hukassa, useinkin sekä paljon muutakin enemmän tai vähemmän hauskaa. Erityisesti mieleen on jäänyt vuonna1981 Kytäjällä, kun jouduin/pääsin varamiehenä vesisateessa toiselle osuudelle lainalampulla, jota väitettiin kestävän toimintakuntoisena koko osuuden. Alku menikin tosi hyvin ja saavutin naapuriseuran suunnistajan jonka kanssa juoksin muutama rastiväli kunnes yhtäkkiä en nähnytkää karttani enää kovinkaan hyvin todettuani lampuni sammuneeksi. Sovittiin kaverin kanssa, että tulen hänen vanavedessä eteenpäin mutta muutama rastivälin jälkeen meillä oli eri hajontaa jolloin suuntasin yksin pohjoispuolella olevalle tielle ja juoksin sitä pitkin kunnes saavuin aukolle jossa etäisyys seuraavalle rastilleni oli muutama sataa metriä, ja jäin tielle odottamaan mahdollista ”veturia”, että pääsisin metsästä pois. Hetken päästä sinne tulikin, tietä pitkin HS:n kaveri jolta pyysin kyytiapua ja hän suostui siihen kun näki tilanteeni. Loppumatka menikin, yhteistyöllä, todella hyvin ja kun tulin pesusta naapuriseuran kaveri, josta erkanin pimeellä lampulla, tuli vastaan ja tokasi ”kui olet jo täällä”. Pesun jälkeen päätettiin perheen kanssa lähteä kotiin ja siitä tulikin vielä isompi urakka kuin edellinen viestiosuus, koska auto jouduttiin ”kantamaan”, apujoukkojen kanssa, pellolta pois.
Erityisesti muista myöskin vuoden 1985 Jukolan Laitilassa kun pääsi ensimmäinen kerta pojan, Mikaelin, kanssa samaan joukkueeseen. Poika joutui odottamaan isänsä pitkän tovin, kun tuli törttöiltyä jo eka rastilla. Molemmat selvisivät kuitenkin metsästä pois, poika huomattavasti paremmin.
Tosi varhaisessa vaiheessa perhe liittyi mukaan suunnistusrientoihin, molemmat lapset aloittivat varhaisessa vaiheessa kansallisissa rastiviikoissa kotimaassa, lähinnä Kainuussa sekä Ruotsissa ja sittemmin viesteissä. Jossain vaiheessa alkoi valmennus kiinnostamaan ja kouluttauduin A-valmentajaksi ja suunnistus lajina. Oman valmentautumisen ohella olen saannut tehdä yhteistyötä monien hyvien suunnistuspersoonien kanssa mukaan lukien omat lapset. 80-luvun alkupuolella muutimme Raumalle ja jonkun vuoden kuluttua siirryttiin edustamaan Rasti-Lukkoa jossa hyvien kavereiden ansiosta on joukkueena tullut hyviäkin tuloksia. Menestykset luo paineita jonka kautta liikkuminen tulee luonnostaan, ei kehtaa olla ns rapakunnossa.
Vaellukset lähiseuduilla sekä Lapissa, missä ollaan koluttu lähes kaikki luonnon- ja kansallispuistot viidentoista vuoden aikana, kuuluvat myöskin liikunnan iloihin, kun kavereiden kesken saa väitellä missä ollaan ja miten päästään kulloinkin määränpäähän. Alussa kannettiin teltta mukaan, sitten käytettiin autiotupia yöpymisessä, mutta viimeiset vuodet olemme tukeutuneet varaustupiin, mihin varmasti pääsee.
Eläkkeelle jäätyäni alkoi uusi vaihe ns veteraanisuunnistukset johon ensimmäinen kosketus oli 2007 Kuusamossa, josta innostuin niin, että putki katkesi vasta Tanskan kilpailuun 2018 kun jalka ei ollut sillä tuulella, mutta jatkui Riikassa 2019 sekä ensi vuonna Slovakiassa. Näiden kisojen myötä olen saannut tutustua sellaisiin paikkoihin ja maanosiin, kuten Australia, Brasilia, Aukland sekä lukuisiin Eurooppan maihiin. On kiinnostavaa tutustua eri kulttureihin, ruokiin ja ihmisiin, erilaisia maastoihin ja karttoihin, saada uusia ystäviä ja vuodesta toiseen tavata niitä näissä merkeissä. Joka reisun alla jännää millainen kämppäkaveri sieltä ilmestyy ja miten hänen kanssa synkkaa, kun ollaan useita viikkoja yhdessä. Hyvin on tähän asti mennyt, varmasti senkin takia, että suunnistaja on tottunut moniin erikoisuuksiin eikä ole turhan kranttu. Ruokailusta tuli mieleen reissun kun Auklandin matkalla jäätiin menomatkalla pariksi päiväksi Hong Kongiin ja päivällä piti jotain syödä, niinpä lähdimme kämpiksen kanssa kaduille ja löysimmekin ruokapaikan jossa oli paljon ihmisiä, merkiksi siitä, että ruoka voisi olla hyvä. Meille raivattiin pöydä ja tuotiin ruokalista, paikallisella kielellä varustettuna. Sitä tutkittiin ja neuvoteltiin kaverin kanssa, mitä kaikki tarkoitti kunnes naapuripöydästä vanhahko lady nauroi ja alkoi, huonolla englannin kielellä, opastamaan meitä mitä meidän olisi syytä tilata, ja näin tehtiinkin. Kun meille kannettiin tilauksemme eteen siinä seassa oli molemmille kippo jossa oli kirkasta nestettä ja kuviteltiin, että sitä pitää juoda jolloi lady sanoi ja näytti, että siinä pestään ruokavälineet ja sen jälkeen kädet. Näin tehtiin ja hyvin meni paitsi, että naapuripöydässä oli hilpeä tunnelma kun tutkittiin kaikkea mitä eteemme oli tuotu, kaikkiin ei kuitenkaan tohdittu kajota kun ei mitään tietoa siitä mitä se sisälsi, kuitenkin kaikki se mitä syötiin oli ok. Mieluisista liikuntamuodoista voisi suunnistuksen lisäksi vielä mainita hiihtäminen, eteenkin Lapissa kevättalvella sekä pitkiä pyöräilyretkiä joista kovastikin nautin.
Unto puolestaan muistelee Jukolaa seuraavasti:
Jukola jorinaa
Jukolan viesti, maailman suurin viestisuunnistustapahtuma, kerää vuosittain lähes 20 000 rastinetsijää eri puolilta maailmaa kokemaa suomalaisen metsäsalaisuuden. Ensimmäinen Jukolan viesti juostiin kesäkuussa vuonna 1949. Itse näin päivänvalon pari viikkoa tuon tapahtuman jälkeen.
Omat kokemukseni Jukolasta alkavat vuodelta 1977. Joukkuetoverini olivat jostain ihmeellisestä syystä valinneet minut viestin aloittajaksi. Olihan minulla hyvä fyysinen kunto. Vain suunnistustaito puuttui, ja toin viestin viimeisten joukossa vaihtoon. Tuli kuitenkin hyväksytty suoritus ja joukkue sai juosta viestin maaliin onnistuneesti.
 |
| Maaliviiva häämöttää 1987 Jukolassa Hollolassa |
Jukolassa yhdistyy erinomaisella tavalla fyysinen ja henkinen kulttuuri. Jo nimi Jukola viittaa Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Niinpä viestin voittajajoukkue julkistaakin palkintoseremoniassa Jukolan sanoman, jossa yhtenä osana on katkelma Kiven romaanista. Tästä hienosta yhteensovittamisesta kiitos kuuluu 40-luvun ideanikkareille. Itselleni syttyi intohimo veljesten tarinaan 90-luvun alussa, kun paneuduin vuoden 1995 Jukolan kenttäpäällikön tehtäviin. Luin tarinan moneen kertaan, ja vieläkin saatan iltalukemiseksi ottaa pätkän tarinasta. Hieno kirja.
Tarinoita Jukolasta, ja erityisesti sen öisistä kommelluksista, riittää. Vaikka romaaniksi asti. Tässä yksi omistani: Pyhä-Luosto Jukolassa 90-luvun alussa juoksiin pitkää yöosuutta. Loppumatkasta alkoi krampata ja polvistuin hieromaan lihaksiani aamuhämärässä. Tulihan siihen kaveri kysymään, että tarvitsenko apua. No ei hätää, kyllä tämä tästä. Seuraava kysymys olikin, tiedänkö missä ollaan. Tiesin tarkalleen ja yritin kartasta selittää paikkani. Kun tämä kommunikointi ei tuntunut onnistuvan, otin kartan ja jatkoin matkaa. Huomatakseni, että eihän tämä kartta ole omani. Onneksi tavoitin kaverin rinteestä ja sain karttani vaihdettua ilman sen suurempia neuvotteluja.
Yksi ulottuvuus Jukola-kokemuksissani on uusien joukkuekavereiden sparraaminen. Pienessä työyhteisössä syntyi 90-luvulla voimakas halu juosta Jukola läpi. Ensin opeteltiin yhdessä teoriaa, sitten keväämmällä metsään. Ja viiden ensikertaliasen, suunnistusta muuten harrastamattoman kanssa homma hoidettiin. Saman tyylinen projekti on tehty aivan viime vuosina sukulaisseurueen kanssa. Näissä molemmissa on ollut hieno tunne yhdessä tekemisen voimasta. "Me teimme sen" oli myös moninkertaisen Jukola-organisaattorin ja suunnistusmestari Veikko Kostiaisen iskulause.
Seuraavaa Jukolaa odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti