Perjantaina julkaistiin Polkuporinossa jakso, jossa Sarin kanssa oli keskustelemassa kaksi suomalaista ultraajanaista, Laura Lakio ja Anni Toppila.
Saimme iloksemme heiltä molemmilta raportit kilpailuista. Tässä Lauran koskettava UTMB-raportti luettavaksenne.
Ajatus UTMB:stä syttyi vuonna 2016, kun kiersin reittä läpi Alppimentoreiden kanssa 4 päivän juoksuvaelluksena. Janne Alppimentorin yllyttäessä laitoin arpalipun vetämään maailman suurimpaan vuorijuoksutapahtumaan jo samana vuonna, mutta jouduin odottelemaan onnettaren suosiota 2 vuotta.
Alusta asti oli selvää että haluan matkustaa Chamonixiin perheeni kanssa. Ari on paras huoltajani ja kannustajani, ja halusin näyttää rakastamani vuoret myös tytöille. Ennen kisaa ehdimme käydä turistina niin Breventillä kuin Mer De Glacella, ja minä sain kaipaamaani oleskelua merenpinnan tason yläpuolella. Kisa-aamuna pilvet roikkuivat raskaina vuorten välissä, maisema oli harmaa. Lojuin hotellilla odotellen illan starttia ja mietin mitä vikaa olisi ollut 50km lyhyemmässä TDS:ssä jonka onnekkaat matkalaiset olivat jo maalissa (vastaus kysymykseen: TDS ei ole UTMB).
Istuin uima-altaan reunalla poissaolevana ajatukset tulevassa koitoksessa, tytöt nauttivat lämmitetystä altaasta. Lopulta koitti kauan odotettu hetki, pääsin lähtöpaikalle. Mikael Heerman oli antanut edellisinä päivinä kullanarvoisia neuvoja kisaa koskien, yksi niistä oli vinkki hakeutua lähdössä suht eteen jotten joutuisi odottamaan alun tungoksessa liian kauan juoksemaan pääsemistä. Olin erityisen huolissani alun aikarajoista, jotka omalle vauhdilleni tuntuivat jopa turhan tiukoilta. Juoksijoiden tungeksiessa lähtöpaikalle sanoin heipat Arille ja tytöille. Lähtöpaikan tunnelmaa on vaikea sanoin kuvailla. Ilma täynnä odotusta, innostusta, jännitystä, sadetta.
Järjestäjän huumorintajusta kertonee lämmittelykappalevalinta ’Wake me up when it’s all over’. Pidättelin kyyneleitä, olin paniikissa, rakastin lähdön tunnelmaa. Pormestarin terveiset, kilpailunjohtajan terveiset, viimeiset muutokset kisareittiin, kitarasoolo, ja lopulta torvi soi lähtolaukaukseksi. Vyöryin massan mukana Chamonixin pääkadulle. Kadunvarret pursusivat ihmisiä, hakeuduin sovitusti oikeaan reunaan ja lopulta näin Arin ja tytöt. Viimeiset vilkutukset ennen Italiaa ja seuraavaa aamua, olin omillani. ODDsit onnistumiselleni eivät olleet puolellani. Kilpailunjärjestäjä on antanut arvion ITRAn juoksuindeksistä, jolla reitin läpäiseminen aikarajojen suhteen on mahdollista. Oma indeksini oli raja-arvon alapuolella. Lisäksi edellisen vuoden epäonnistuminen UTTF:llä ja Vaaroilla oli syönyt uskoani mahdollisuuksiini.
Mutta tässä juoksin kohti Les Houchesia, vakaana suunnitelmana pitää alkumatkan vauhti hieman totuttua nopeampana jotta saisin ilmaa tiukoiksi kokemiini cut offeihin. Yht’äkkiä vieressäni oli tutun näköinen juoksija. Anni piti vauhtiaan maltillisena alkutaipaleella, lyöttäydyin seuraan vaikka tiesin etten loppumatkasta pysyisi enää Annin vauhdissa. Sain kuitenkin hyvää seuraa Les Contaminesiin saakka, ja ennen kaikkea sopivan vauhdin alkumatkalleni. Nautimme Annin kanssa saamastamme kannustuksesta. Alkumatkasta kylät, nousut ja tienvarret ovat täynnä paikallisia ja kisaturisteja jotka jaksavat kannustaa joka ikistä juoksijaa. Ja tässä kisassa jos jossain kannattaa olla nainen 🙂 Osallistujista vain 10% on naisia, ja kannustus sen mukaista. ’Allez, allez Laura’ ja ’Girl power’ -huudot saivat ensimmäisen puolimaratonin ajan kyyneleet silmiini.
Les Contaminesin huollossa seuraamme liittyi seuraava suomalainen, Kari, joka kertoi olevansa edellisen UTMB:nsä aikataulussa. Jos siis pysyisin Karin vauhdissa, minulla olisi mahdollisuudet maaliin. La Balmen nousussa Anni lähti omaa vauhtiaan, en edes yrittänyt pysyä perässä. Jäin pitämään hitaampaa vauhtia Karin seuraan. Se, että reitti oli pääpiirteissään minulle entuudestaan tuttu, osoittautui sekä hyväksi että huonoksi asiaksi. Oli mukavaa muistella 2 vuoden takaista alppimatkaa tutuilla reiteillä , toisaalta en ollut aivan varma milloin olimme ottaneet hieman haastavamman reitin vaelluksellamme. Jannen lause ’Kisareitti menee tylsästi tuonne laaksoon mutta me mennään tänne’ oli muuttunut lentäväksi lauseeksi vaelluksellamme. Nousu Bonhommelle oli jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista vaelluksellamme, ja sitä se oli nytkin. Polku kierteli vuoren päälle, otsalamppujen kiiltomato jatkui pitkälle ylös- ja alaspäin. Edellisellä kerralla olimme matkanneet lumihangessa, nyt lumen alta paljastunut polku oli kivikkoinen ja karu. Matka jatkui yön läpi. Huoltopisteeltä toiselle, vuorelta toiselle. Col de la Seignelle saavuttaessa yö oli väistynyt aamun tieltä, Italia vastaanotti meidät lumisateessa. Yön aikana epätoivo oli kalvanut mieltäni. Väsymys painoi silmäluomia kiinni, ajattelin etten selviä toisen yön valvomisesta putkeen. Enkä jäljellä olevista nousuista. Päästin ajatukset hotellin mukavaan lämpimään vuoteeseen, ihanaan uneen, pois väsymyksestä, kylmästä ja pimeästä. Ajattelin jättäväni leikin kesken Courmayeurissa. Saisin kyydin hotellille Arilta. Jokaisessa kisassa tulee hetkiä, jolloin houkutus keskeyttämisestä saattaa saada yliotteen. Tällä kertaa olin onnekas ja juoksuseurani ei ottanut vakavasti kesteyttämisajatuksiani, vaan kannusti jatkamaan. Courmayeuriin saapuessamme vastaan tuli juuri huollosta lähdössä oleva Anni, joka huikkasi mennessään ettei mitään keskeytyssuunnitelmia vaan maaliin saakka.
Ari ja tytöt olivat huollossa, sinistä taivasta näkyi pilvien lomasta ja yön murheet tuntuivat kaukaisilta. Matka jatkui, sovimme Arin kanssa seuraavat treffit Vallorcineen seuraavaksi aamuksi. Nousu Bertolliin oli juuri niin jyrkkä ja kamala kuin muistelin, Bonatin maja oli edelleen hämäävästi kauempana kuin luulisi. Uni painoi edelleen hetkittäin silmäluomet väkisin kiinni, ja lopulta nukuin Bonatin majalla terassin kivilaatoituksella Karin kahvipaussin ajan. Arnouvatista ei päässyt jatkamaan eteenpäin pukematta sadehousuja ja sadetakkia päälleen. Italian ja Sveitsin raja, kilpailun korkein kohta Grand Col Ferret oli kietoutunut hyiseen pilveen ja pohjoistuuleen. Huipulta alas päästyämme oli aika sytyttää otsalamput toistamiseen. Olin pelännyt kisan toista yötä. Sen tuomaa väsymystä, hallusinaatioita, kaikkea. En ollut koskaan valvonut 2 vuorokautta putkeen. Lopulta yö oli helpompi kuin ensimmäinen. Tiesin että aamu tuo mukanaan maaliintulopäivän. Ei enää uutta valvottavaa yötä. Reitin kulkiessa alhaalla laaksoissa tasaisella juoksin pitkiä aikoja silmät kiinni. Pyysin Karia huutamaan jos meinaan juosta ojaan. Väsymys aaltoili. Kun Kari laittoi väliaikatietoa vaimolleen, nukuin muutaman minuutin halkopinon päällä.
Kun koimme olevamme turvassa aikarajoista, pidimme jopa 15min unitauon puistonpenkillä ennen nousua Champex Laciin. Olin odottanut palonsekaisesti matkaa Champex Lacista Trientiin. Fenetre d’Arpettea. Kivikkoa. Teknisyyttä. Kun lamppujono Champexista lähti kipuamaan kuun valossa aivan toisaalle, huokasin helpotuksesta. Toisaalta olin pettynyt. Kisareitti oli helpompi, mutta Arpette vaelluksemme ehdottomasti hienoin kohta. Vallorcinessa tapasin vielä Arin ja tytöt. Aikaa maaliin oli riittävästi. Nousu La Flegerelle ja alas maaliin. Sää muuttui aurinkoiseksi, maali häämötti puolimaratonin päässä! Alas päästyämme vastassa olivat ensimmäiseksi Ali ja Sanna. Viimeinen reilu kilometri hurraavassa Chamonixissa jää mieleeni ikuisesti. Nautin tunnelmasta. Nieleskelin kyyneleitä. Minä tein sen! Loppusuoralla näin Arin ja tytöt, Martta juoksi kanssani maaliviivan yli. Itku, helpotus, onni. Ei koskaan enää ja heti uudestaan. UTMB on elämys isolla E:llä. Kokemus jää mieleeni ainutkertaisena, enkä tiedä haluanko koskaan rikkoa tämän kerran taikaa. Alpeille palaan varmasti, harvassa paikassa olen yhtä onnellinen kuin vuorilla. Onnellinen olen myös perheestäni, joka on mukana hullussa harrastuksessani. Uskon heidän olleen minua varmempia maaliin pääsemisestäni.
Venlan sanoin: kohti maalia, ja sen yli!
Kuvat Ali Leivo, Sari Heerman, Venla
Anni puolestaan jakaa erikoisen Romanian kilpailun raportin:
Transylvania 50->30K, 2017 Selailin aikanaan ”eksoottisissa” paikoissa järjestettäviä UTMB-pistekisoja ja huomioni kiinnittyi Transylvania 100 nimiseen tapahtumaan. Aloitus ja lopetus itse kreivi Draculan linnalla, reitti ympäri sumuisen ja temperamenttisen Bucegin massiivin. Eihän tällaista mahdollisuutta voi jättää välistä!
Kävin ”juoksemassa” kyseisen kisan (50K) ensimmäisen kerran vuonna 2016, mutta koska Antilta jäi startti väliin polven loukkaamisen seurauksena, oli tarkoitus ottaa favorit i repris. Sen verran huikea oli edellisen vuoden kisa ollut.
Romania on kohteena vähän erilainen kuin länsi Euroopan kohteet, mikä tuo tiettyä eksotiikkaa ja jännitystä. Alueen retkeilymielessä epämiellyttävempi erikoisuus on paimenkoirat, jotka hyökkäävät ennen, kun kysyvät kysymyksiä. Onneksi koirat oli luvattu pitää kiinni kisan aikana. Kisaohjeissa löytyvät koirankarkoitusohjeet tuli kuitenkin luettua muutamaan otteeseen.
Startti oli kl.7 aamulla, aurinko oli juuri noussut ja idylliset pellot ja kukkulat kylpivät kullassa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, sillä piti olla pilvinen päivä. Ehkä maisemat eivät olisi kadoksissa sittenkään. Alun lempeämmän startin jälkeen alkoi varsinainen kipuaminen. Siinä missä monessa paikassa polku kiemurtelee ylös jyrkimpiä rinteitä, on Romaniassa polut vedetty suorinta linjaa pohjalta huipulle. Turha kuvitellakaan, että kantapäitä saisi koskemaan maahan. Olin varoittanut Anttia asiasta, mutta silti taisi tulla yllätyksenä :D.
Pilvipeitto tiivistyi, mitä ylemmäksi nousimme. Reitti seuraili vaelluspolkuja, jotka oli merkitty korkeilla puu- pylväillä. Sumussa ruskea- harmaa ei ole erottuvin väri. Värikkäitä kreppejä oli aina välillä. Liikkuvat pilvet muuttivat näkyvyyttä sadasta metristä muutamaan metriin sekunneissa, joten näkyvyyden ollessa nolla, ei auttanut, kun pysähtyä. Oli vaikea nähdä minne polku meni, joten kuinka ollakaan, ei jossakin vaiheessa kreppejä enää näkynytkään, emmekä osanneet sanoa, koska viimeisin kreppi olisi näkynyt.
Ei kuin takaisinpäin.
Tunnin harharetken jälkeen, löysimme risteyksen, josta olimme vahingossa jatkaneet suoraan, kun reitti olisi tipauttanut sivuun kulkemastamme harjanteesta. Emme tosin olleet ainoat, jotka olimme tehneet harharetken. Ei kun reittiä pitkin, joka näytti enemmän lumiliukumäeltä kuin vaelluspolulta.
Ensimmäisessa huollossa tankkasimme huolella, sillä edessä olisi retken eeppisin paikka. Luminen, jäätävän jyrkkä kanjoni, jossa matelu kuvaa paremmin etenemistä kuin edes tunkkaaminen. Tuuli puhalsi ja olo oli kuin vuoristoleffassa. Näkyvyys oli heikko ja totesimme, että maisemat olisivat toiveajattelua, sillä pilvet puskivat ylös siten, että loppureitti olisi pilvessä.
Päästyämme kanjonin ylös, oli mahdollisuus vaihtaa reittiä viideltä kympiltä kolmelle kympille. Vaikka vähän pisti vastaan, suostuin vaihtamaan reittiä ajatuksena, että jaksaisimme näin käydä seuraavana päivä hyvävoimaisena retkeilemässä loppureitin. Saisimme ehkä jopa nähdä vähän maisemia! Olisi lisäksi hyvinkin mahdollista, että cut-off tulisi vastaan harhailujen ansiosta
Ei kun ilmoitus järjestäjille, että suunnitelma muuttui, ja alas pystysuoraa vuoren rinnettä, eli ”aloittelijoiden reittiä” :D. Käsien käyttö ja pyllymäki tulivat tutuksi, mutta laskemamme notko oli upea. Suunnitelman muutos ei enää harmittanut, sillä tämähän oli uusi seikkailu. Eipä muuten tulisi käytyä.
Laskeutuminen vuorelta ja juoksu maaliin tuntuivat raskaalta. Miten 30K reitti voikaan olla niin raskas! Ruokaa napaan ja jalat kohti kattoa! Illalla kuu loisti punaisena Draculan linnan yllä. Keli oli vaatinut keskeyttämisuhrinsa.
Seuraavana päivänä lähdimme suunnitellusti katsastamaan loppureittiä. Keli oli dramaattinen, ja pääsimme nauttimaan aidosta Bucegin tunnelmasta. Kyllä Dracula on löytänyt itselleen sopivan kodin.
Käykää ihmeessä katsomassa meininkiä Antin tekemästä eeppisestä videosta. Materiaalia kisareitiltä sekä itse kisapäivältä, että seuraavan päivän uusintakierrokselta. Voin suoraan sanoa, että käyttämäni kuvat eivät anna oikeutta Bucegin moniuloitteisuudelle, kauneus, majesteetiilisuus, armottomuus, eeppisyys, taianomaisuus, mutta Antti onnistui loistavasti vangitsemaan kaiken, mikä tekee Transylvania 100K kisasta yhden, joka aina palaa mieleeni.
Video
Saimme iloksemme heiltä molemmilta raportit kilpailuista. Tässä Lauran koskettava UTMB-raportti luettavaksenne.
Ajatus UTMB:stä syttyi vuonna 2016, kun kiersin reittä läpi Alppimentoreiden kanssa 4 päivän juoksuvaelluksena. Janne Alppimentorin yllyttäessä laitoin arpalipun vetämään maailman suurimpaan vuorijuoksutapahtumaan jo samana vuonna, mutta jouduin odottelemaan onnettaren suosiota 2 vuotta.
Alusta asti oli selvää että haluan matkustaa Chamonixiin perheeni kanssa. Ari on paras huoltajani ja kannustajani, ja halusin näyttää rakastamani vuoret myös tytöille. Ennen kisaa ehdimme käydä turistina niin Breventillä kuin Mer De Glacella, ja minä sain kaipaamaani oleskelua merenpinnan tason yläpuolella. Kisa-aamuna pilvet roikkuivat raskaina vuorten välissä, maisema oli harmaa. Lojuin hotellilla odotellen illan starttia ja mietin mitä vikaa olisi ollut 50km lyhyemmässä TDS:ssä jonka onnekkaat matkalaiset olivat jo maalissa (vastaus kysymykseen: TDS ei ole UTMB).
Istuin uima-altaan reunalla poissaolevana ajatukset tulevassa koitoksessa, tytöt nauttivat lämmitetystä altaasta. Lopulta koitti kauan odotettu hetki, pääsin lähtöpaikalle. Mikael Heerman oli antanut edellisinä päivinä kullanarvoisia neuvoja kisaa koskien, yksi niistä oli vinkki hakeutua lähdössä suht eteen jotten joutuisi odottamaan alun tungoksessa liian kauan juoksemaan pääsemistä. Olin erityisen huolissani alun aikarajoista, jotka omalle vauhdilleni tuntuivat jopa turhan tiukoilta. Juoksijoiden tungeksiessa lähtöpaikalle sanoin heipat Arille ja tytöille. Lähtöpaikan tunnelmaa on vaikea sanoin kuvailla. Ilma täynnä odotusta, innostusta, jännitystä, sadetta.
Järjestäjän huumorintajusta kertonee lämmittelykappalevalinta ’Wake me up when it’s all over’. Pidättelin kyyneleitä, olin paniikissa, rakastin lähdön tunnelmaa. Pormestarin terveiset, kilpailunjohtajan terveiset, viimeiset muutokset kisareittiin, kitarasoolo, ja lopulta torvi soi lähtolaukaukseksi. Vyöryin massan mukana Chamonixin pääkadulle. Kadunvarret pursusivat ihmisiä, hakeuduin sovitusti oikeaan reunaan ja lopulta näin Arin ja tytöt. Viimeiset vilkutukset ennen Italiaa ja seuraavaa aamua, olin omillani. ODDsit onnistumiselleni eivät olleet puolellani. Kilpailunjärjestäjä on antanut arvion ITRAn juoksuindeksistä, jolla reitin läpäiseminen aikarajojen suhteen on mahdollista. Oma indeksini oli raja-arvon alapuolella. Lisäksi edellisen vuoden epäonnistuminen UTTF:llä ja Vaaroilla oli syönyt uskoani mahdollisuuksiini.
Mutta tässä juoksin kohti Les Houchesia, vakaana suunnitelmana pitää alkumatkan vauhti hieman totuttua nopeampana jotta saisin ilmaa tiukoiksi kokemiini cut offeihin. Yht’äkkiä vieressäni oli tutun näköinen juoksija. Anni piti vauhtiaan maltillisena alkutaipaleella, lyöttäydyin seuraan vaikka tiesin etten loppumatkasta pysyisi enää Annin vauhdissa. Sain kuitenkin hyvää seuraa Les Contaminesiin saakka, ja ennen kaikkea sopivan vauhdin alkumatkalleni. Nautimme Annin kanssa saamastamme kannustuksesta. Alkumatkasta kylät, nousut ja tienvarret ovat täynnä paikallisia ja kisaturisteja jotka jaksavat kannustaa joka ikistä juoksijaa. Ja tässä kisassa jos jossain kannattaa olla nainen 🙂 Osallistujista vain 10% on naisia, ja kannustus sen mukaista. ’Allez, allez Laura’ ja ’Girl power’ -huudot saivat ensimmäisen puolimaratonin ajan kyyneleet silmiini.
Les Contaminesin huollossa seuraamme liittyi seuraava suomalainen, Kari, joka kertoi olevansa edellisen UTMB:nsä aikataulussa. Jos siis pysyisin Karin vauhdissa, minulla olisi mahdollisuudet maaliin. La Balmen nousussa Anni lähti omaa vauhtiaan, en edes yrittänyt pysyä perässä. Jäin pitämään hitaampaa vauhtia Karin seuraan. Se, että reitti oli pääpiirteissään minulle entuudestaan tuttu, osoittautui sekä hyväksi että huonoksi asiaksi. Oli mukavaa muistella 2 vuoden takaista alppimatkaa tutuilla reiteillä , toisaalta en ollut aivan varma milloin olimme ottaneet hieman haastavamman reitin vaelluksellamme. Jannen lause ’Kisareitti menee tylsästi tuonne laaksoon mutta me mennään tänne’ oli muuttunut lentäväksi lauseeksi vaelluksellamme. Nousu Bonhommelle oli jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista vaelluksellamme, ja sitä se oli nytkin. Polku kierteli vuoren päälle, otsalamppujen kiiltomato jatkui pitkälle ylös- ja alaspäin. Edellisellä kerralla olimme matkanneet lumihangessa, nyt lumen alta paljastunut polku oli kivikkoinen ja karu. Matka jatkui yön läpi. Huoltopisteeltä toiselle, vuorelta toiselle. Col de la Seignelle saavuttaessa yö oli väistynyt aamun tieltä, Italia vastaanotti meidät lumisateessa. Yön aikana epätoivo oli kalvanut mieltäni. Väsymys painoi silmäluomia kiinni, ajattelin etten selviä toisen yön valvomisesta putkeen. Enkä jäljellä olevista nousuista. Päästin ajatukset hotellin mukavaan lämpimään vuoteeseen, ihanaan uneen, pois väsymyksestä, kylmästä ja pimeästä. Ajattelin jättäväni leikin kesken Courmayeurissa. Saisin kyydin hotellille Arilta. Jokaisessa kisassa tulee hetkiä, jolloin houkutus keskeyttämisestä saattaa saada yliotteen. Tällä kertaa olin onnekas ja juoksuseurani ei ottanut vakavasti kesteyttämisajatuksiani, vaan kannusti jatkamaan. Courmayeuriin saapuessamme vastaan tuli juuri huollosta lähdössä oleva Anni, joka huikkasi mennessään ettei mitään keskeytyssuunnitelmia vaan maaliin saakka.
Ari ja tytöt olivat huollossa, sinistä taivasta näkyi pilvien lomasta ja yön murheet tuntuivat kaukaisilta. Matka jatkui, sovimme Arin kanssa seuraavat treffit Vallorcineen seuraavaksi aamuksi. Nousu Bertolliin oli juuri niin jyrkkä ja kamala kuin muistelin, Bonatin maja oli edelleen hämäävästi kauempana kuin luulisi. Uni painoi edelleen hetkittäin silmäluomet väkisin kiinni, ja lopulta nukuin Bonatin majalla terassin kivilaatoituksella Karin kahvipaussin ajan. Arnouvatista ei päässyt jatkamaan eteenpäin pukematta sadehousuja ja sadetakkia päälleen. Italian ja Sveitsin raja, kilpailun korkein kohta Grand Col Ferret oli kietoutunut hyiseen pilveen ja pohjoistuuleen. Huipulta alas päästyämme oli aika sytyttää otsalamput toistamiseen. Olin pelännyt kisan toista yötä. Sen tuomaa väsymystä, hallusinaatioita, kaikkea. En ollut koskaan valvonut 2 vuorokautta putkeen. Lopulta yö oli helpompi kuin ensimmäinen. Tiesin että aamu tuo mukanaan maaliintulopäivän. Ei enää uutta valvottavaa yötä. Reitin kulkiessa alhaalla laaksoissa tasaisella juoksin pitkiä aikoja silmät kiinni. Pyysin Karia huutamaan jos meinaan juosta ojaan. Väsymys aaltoili. Kun Kari laittoi väliaikatietoa vaimolleen, nukuin muutaman minuutin halkopinon päällä.
Kun koimme olevamme turvassa aikarajoista, pidimme jopa 15min unitauon puistonpenkillä ennen nousua Champex Laciin. Olin odottanut palonsekaisesti matkaa Champex Lacista Trientiin. Fenetre d’Arpettea. Kivikkoa. Teknisyyttä. Kun lamppujono Champexista lähti kipuamaan kuun valossa aivan toisaalle, huokasin helpotuksesta. Toisaalta olin pettynyt. Kisareitti oli helpompi, mutta Arpette vaelluksemme ehdottomasti hienoin kohta. Vallorcinessa tapasin vielä Arin ja tytöt. Aikaa maaliin oli riittävästi. Nousu La Flegerelle ja alas maaliin. Sää muuttui aurinkoiseksi, maali häämötti puolimaratonin päässä! Alas päästyämme vastassa olivat ensimmäiseksi Ali ja Sanna. Viimeinen reilu kilometri hurraavassa Chamonixissa jää mieleeni ikuisesti. Nautin tunnelmasta. Nieleskelin kyyneleitä. Minä tein sen! Loppusuoralla näin Arin ja tytöt, Martta juoksi kanssani maaliviivan yli. Itku, helpotus, onni. Ei koskaan enää ja heti uudestaan. UTMB on elämys isolla E:llä. Kokemus jää mieleeni ainutkertaisena, enkä tiedä haluanko koskaan rikkoa tämän kerran taikaa. Alpeille palaan varmasti, harvassa paikassa olen yhtä onnellinen kuin vuorilla. Onnellinen olen myös perheestäni, joka on mukana hullussa harrastuksessani. Uskon heidän olleen minua varmempia maaliin pääsemisestäni.
Venlan sanoin: kohti maalia, ja sen yli!
Kuvat Ali Leivo, Sari Heerman, Venla
Anni puolestaan jakaa erikoisen Romanian kilpailun raportin:
Transylvania 50->30K, 2017 Selailin aikanaan ”eksoottisissa” paikoissa järjestettäviä UTMB-pistekisoja ja huomioni kiinnittyi Transylvania 100 nimiseen tapahtumaan. Aloitus ja lopetus itse kreivi Draculan linnalla, reitti ympäri sumuisen ja temperamenttisen Bucegin massiivin. Eihän tällaista mahdollisuutta voi jättää välistä!
Kävin ”juoksemassa” kyseisen kisan (50K) ensimmäisen kerran vuonna 2016, mutta koska Antilta jäi startti väliin polven loukkaamisen seurauksena, oli tarkoitus ottaa favorit i repris. Sen verran huikea oli edellisen vuoden kisa ollut.
Romania on kohteena vähän erilainen kuin länsi Euroopan kohteet, mikä tuo tiettyä eksotiikkaa ja jännitystä. Alueen retkeilymielessä epämiellyttävempi erikoisuus on paimenkoirat, jotka hyökkäävät ennen, kun kysyvät kysymyksiä. Onneksi koirat oli luvattu pitää kiinni kisan aikana. Kisaohjeissa löytyvät koirankarkoitusohjeet tuli kuitenkin luettua muutamaan otteeseen.
Startti oli kl.7 aamulla, aurinko oli juuri noussut ja idylliset pellot ja kukkulat kylpivät kullassa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, sillä piti olla pilvinen päivä. Ehkä maisemat eivät olisi kadoksissa sittenkään. Alun lempeämmän startin jälkeen alkoi varsinainen kipuaminen. Siinä missä monessa paikassa polku kiemurtelee ylös jyrkimpiä rinteitä, on Romaniassa polut vedetty suorinta linjaa pohjalta huipulle. Turha kuvitellakaan, että kantapäitä saisi koskemaan maahan. Olin varoittanut Anttia asiasta, mutta silti taisi tulla yllätyksenä :D.
Pilvipeitto tiivistyi, mitä ylemmäksi nousimme. Reitti seuraili vaelluspolkuja, jotka oli merkitty korkeilla puu- pylväillä. Sumussa ruskea- harmaa ei ole erottuvin väri. Värikkäitä kreppejä oli aina välillä. Liikkuvat pilvet muuttivat näkyvyyttä sadasta metristä muutamaan metriin sekunneissa, joten näkyvyyden ollessa nolla, ei auttanut, kun pysähtyä. Oli vaikea nähdä minne polku meni, joten kuinka ollakaan, ei jossakin vaiheessa kreppejä enää näkynytkään, emmekä osanneet sanoa, koska viimeisin kreppi olisi näkynyt.
Ei kuin takaisinpäin.
Tunnin harharetken jälkeen, löysimme risteyksen, josta olimme vahingossa jatkaneet suoraan, kun reitti olisi tipauttanut sivuun kulkemastamme harjanteesta. Emme tosin olleet ainoat, jotka olimme tehneet harharetken. Ei kun reittiä pitkin, joka näytti enemmän lumiliukumäeltä kuin vaelluspolulta.
Ensimmäisessa huollossa tankkasimme huolella, sillä edessä olisi retken eeppisin paikka. Luminen, jäätävän jyrkkä kanjoni, jossa matelu kuvaa paremmin etenemistä kuin edes tunkkaaminen. Tuuli puhalsi ja olo oli kuin vuoristoleffassa. Näkyvyys oli heikko ja totesimme, että maisemat olisivat toiveajattelua, sillä pilvet puskivat ylös siten, että loppureitti olisi pilvessä.
Päästyämme kanjonin ylös, oli mahdollisuus vaihtaa reittiä viideltä kympiltä kolmelle kympille. Vaikka vähän pisti vastaan, suostuin vaihtamaan reittiä ajatuksena, että jaksaisimme näin käydä seuraavana päivä hyvävoimaisena retkeilemässä loppureitin. Saisimme ehkä jopa nähdä vähän maisemia! Olisi lisäksi hyvinkin mahdollista, että cut-off tulisi vastaan harhailujen ansiosta
Ei kun ilmoitus järjestäjille, että suunnitelma muuttui, ja alas pystysuoraa vuoren rinnettä, eli ”aloittelijoiden reittiä” :D. Käsien käyttö ja pyllymäki tulivat tutuksi, mutta laskemamme notko oli upea. Suunnitelman muutos ei enää harmittanut, sillä tämähän oli uusi seikkailu. Eipä muuten tulisi käytyä.
Laskeutuminen vuorelta ja juoksu maaliin tuntuivat raskaalta. Miten 30K reitti voikaan olla niin raskas! Ruokaa napaan ja jalat kohti kattoa! Illalla kuu loisti punaisena Draculan linnan yllä. Keli oli vaatinut keskeyttämisuhrinsa.
Seuraavana päivänä lähdimme suunnitellusti katsastamaan loppureittiä. Keli oli dramaattinen, ja pääsimme nauttimaan aidosta Bucegin tunnelmasta. Kyllä Dracula on löytänyt itselleen sopivan kodin.
Käykää ihmeessä katsomassa meininkiä Antin tekemästä eeppisestä videosta. Materiaalia kisareitiltä sekä itse kisapäivältä, että seuraavan päivän uusintakierrokselta. Voin suoraan sanoa, että käyttämäni kuvat eivät anna oikeutta Bucegin moniuloitteisuudelle, kauneus, majesteetiilisuus, armottomuus, eeppisyys, taianomaisuus, mutta Antti onnistui loistavasti vangitsemaan kaiken, mikä tekee Transylvania 100K kisasta yhden, joka aina palaa mieleeni.
Video
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti