sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

TransGranCanaria raportti

TransGranCanarian -kisan alustus taisi tulla jo ennen kisaa kirjoittaessani FB:n puolelle. Siellä oli läpikäytynä vähän omia tuntemuksia ennen kisaa. Joka tapauksessa toiveissa oli saada ehjä suoritus takareisi mukaan lukien.

Kisan lähtöpaikkana toimi Las Palmasin rantahietikko, jota hölkättiin parin kilsan verran ennen nousemista rantatielle ja siitä ensimmäiseen mäkeen. Rantahietikolla kannatti juosta mahdollisimman lähellä vesirajaa, jossa hiekka ei upottanut juurikaan. Pari juoksijaa näin aloittavan muovipussit jaloissa, mutta se tuntui kyllä liioittelulta. Ennen lähtöä ilmoille kajahtanut espanjalainen kansallislaulu ei nostanut lähtötunnelma ihan UTMB:n tasolle, mutta ehkä omakaan lataus ei ollut samanlainen tässä kisassa.
Coutsin sylissä ennen lähtöä

Jussin ja Annin kanssa lähtötunnelmissa
Reittiprofiili
Toisesta lähtöryhmästä lähtiessäni vauhti oli aika rauhallinen eikä sijoitus alussa muuttunut varmaan paljoakaan. Tammi- ja helmikuun sairastelut aiheuttivat sen, että halusin pitää heti lähdöstä matalan syketason. Ja tällä kertaa siinä melko hyvin onnistuinkin. Muutaman kilsan jälkeen törmäsin Jussiin ja mentiin sitten ensimmäinen ylämäki yhdessä. Taustalla Las Palmasin valot loistivat kirkkaina.

Ennen ensimmäistä huoltopistettä (Arucas) 16 kilsan kohdalla huomasin unohtaneeni teipata pari varvasta. Huollossa istahdinkin alas teippaamaan varpaat heti energia- ja vesitankkauksen jälkeen. Vähän meni aikaa hukkaan, mutta se oli pakko tehdä. Tunne varpaiden hiertymisestä loppui saman tien. Matka jatkui tästä vähän jyrkempää ylämäkeen, jossa nappasin sauvat avuksi. Sauvat rytmittivät kävelyä mukavasti ja ehkä vauhtikin oli hieman parempaa kuin ilman niitä.

Fontanalesin huolto 39 kilsan paikkeilla tuli vastaan 5,5 tunnin jälkeen, mikä oli ihan hyvä uutinen. Aikataulu tuntui ihan hyvältä varsinkin, kun tehot olivat varsin maltilliset alussa. Uskoin myös ehtiväni mukavasti Artenaraan ennen "kuuskymppisen" kisan alkua. Pystyin edelleen kävelemään pitkät nousut reippaasti ja kaikki tasaiset ja alamäet tulin juosten. Jostain syystä kuitenkin vauhti hidastui parilla seuraavalla osuudella, jossa nousua oli suhteessa isompi osa matkasta. Artenarassa olin suunnitellut syöväni tarjolla olleen keiton, kun vatsassa alkoi jo vähän nälkä kurnia. Tämä venytti huoltotaukoa sen verran, että kuuskymppiset olivat juuri ehtineet päästä liikkeelle. Palatessani huollosta reitille olin yhdeksänsadan juoksijan perässä odottamassa omaa vuoroani päästä polulle, jolle mahtui yksi juoksija kerrallaan. Tässä kohtaa ei ollut ihan hyvät fiilikset. Yritin poukkoilla polun sivusta muiden edelle, mutta rinne oli niin hankala edetä, ettei se ihan helposti onnistunut.

Siinä sitten vuoroin seistiin ja käveltiin ensimmäistä mäkeä kolme varttia ennen kuin tilanne alkoi vähän helpottamaan. Seuraavalle huoltopisteelle Tejedaan yritin pitää alamäessä vielä kohtuullista vauhtia päästäkseni juoksumassasta eroon. Ennen Tejedaa törmäsin Lindqvistin Anttiin, jonka kanssa vauhdit sopi aika hyvin yksiin. Tai ainakin siten, että näimme useampaan kertaan, kun Antti oli nopeampi alamäessä ja minä taas ylämäessä. Välissä ehdittiin juttelemaan ja tietysti ottamaan parit selfiet.

Nousu Roque Nublolle olisin voinut mielelläni jättää tekemättä, mutta kun pääsin perille ei vaivannäkö enää harmittanut. Maisema oli jotenkin maaginen. Aurinko paistoi, mutta taivaanrannassa oli sen verran pilviä, että Teneriffalla sijaitsevalle Teidelle ei pystynyt näkemään. Tasanteen laidassa sijaitsevat kaksi korkeaa kivipaasia olivat jotenkin epätodellisia. Pari kilometriä myöhemmin tulimme Garanon huoltoon, jossa odotti oma drop-bägi.

Antin kanssa Roque Nublolla


Tyhjensin repusta ylimääräisen aluspaidan ja takin, joita olin kantanut varmuuden vuoksi mukana. Mukaan lähti kasa geelejä ja irtokarkkeja. Lisäksi vaihdoin uuden akun otsalamppuun. Olin etukäteen miettinyt jättäväni sauvat Garanoon, mutta pidinkin ne mukana, kun ajattelin niistä olevan vielä loppumatkalla iloa. Garanossa sain syötyä pienen kipollisen pastaa, josta olen erityisen tyytyväinen. Ohessa muutama kuva edelliseltä maanantailta matkalta Garanosta Tunteen.


Kivipolkua Tunteen





Garanosta pieni nousu ja sitten pitkä lasku Tunteen, jonka pystyin melko hyvin juoksemaan. Tämä väli oli tuttu ennestään, kun olimme edellisenä maanantaina käyneet Asmon kanssa juoksemassa sen. Välillä pelkäsin juoksevani reidet alta ja siitä syystä pidinkin välillä pientä kävelytaukoa alamäessä. Tunteen tulin noin 10 minuuttia hitaammin kuin maanantaina, joka oli taas ihan hyvä merkki. Fiilis oli korkealla, kun Tuntessa coutsi oli myös ensimmäisen kerran vastassa. Matkaa oli takana 98 kilsaa ja 30 kilsaa jäljellä maalin.

Tästä alkoivatkin sitten kisan hankalimmat vaiheet. Tuntesta pieni nousu ja taas pitkä ja edellistäkin jyrkempi lasku Ayagauresiin. Tuo laskuosuus oli meikäläiselle todella hidas sen jyrkkyyden ja teknisyyden takia. Jaloissa alkoi yksinkertaisesti voimat loppua ja varsin ohueksi jäänyt harjoituskausi alkoi näkyä tekemisessä. Ayagauresissa ei enää mikään oikein maistunut, mutta onneksi coutsissa oli tarjota vissyä. Se toimii aina.

Vissyä pulloihin
Ayagauresista piti olla helppoa alamäkeä loppumatkan, mutta se jäi multa kokematta. Ensin käveltiin leveää hiekkatietä vuorenrinnettä ylös paahtavassa auringossa ja sitten taas lyhyt jyrkempi lasku teknistä polkua. Sen jälkeen sellaista ojanpohjaa, jossa oli riittävästi kiviä. Viimeistään tässä kohtaa jalassa ollut Hokan tossu sai kiitosta jalkapohjilta. Lopussa oli vielä pari pienempää huoltoa, joista ensimmäisessä otin vielä vähän lisää vettä. Vikassa huollossa tarjottiin grillimakkaraa, mutta se ei oikein maistunut.

Viimeinen huoltopiste
Etutaskussa lamppu odotti pimeää, mutta pääsin hyvissä ajoin valaistuille kaduille vaikka vauhti ei enää ollut kaksinen. Ympärillä pyörä muutama muu satakaksvitosen juossutta, mutta tässä vaiheessa en jaksanut rynniä kenenkään ohi. Vielä viimeinen mutka ja kaarto loppusuoralle. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan illalla oli vastassa aika vähän porukka kannustamassa. Ei haitannut, kun maali tuli vihdoin vastaan ja kaikkein tärkeimmät ihmiset olivat kuitenkin siellä. Ensimmäisenä mielessä paistoi kiitollisuus siitä, että kahdeksan kuukautta ja kolme päivää aikaisemmin leikattu takareisi ei kiukutellut kertaakaan matkalla. Ei kertaakaan! Loppuaika 20:27.




Antin kanssa maalissa
Asmon kanssa poseeraamassa

Ja vielä Vuorenpeikkojen kanssa poseeraukset

Varsin onnistunut testilenkki. Tässä kohtaa ei voi muuta sanoa. Vielä kaksi viikkoa ennen kisaa mietin matkanvaihtoa puolet lyhyemmälle matkalle, mutta se ei tuntunut oikealta, kuten taisin jossain kirjoittaa. Vaikka takareisi oli vähän vihoitellut vielä viimeisien lenkkien yhteydessä, en halunnut vaihtaa matkaa vaan tehdä sovitun testilenkin syksyn UTMB:tä varten. Tästä on todella helpottavaa aloittaa kunnon harjoittelu kohti elokuuta.

Kisan väliajat
Vielä muutama sana varusteista ja reitistä. Tämä oli meikäläiselle ensimmäinen kerta saarella, joten aikaisempaa kokemusta ei ollut. Aika monessa paikassa on tullut vuosien mittaan juostua, mutta Gran Canarian luonto ja vuoret olivat kyllä huimat. Kisan alussa ei ympäristöstä nähnyt pimeän takia paljoa muuta kuin kapean polun ja ympärillä nokkosta ja saniaista. Välillä mentiin kylien läpi asfalttiteitä ja taas painuttiin puskaan. Myöhemmin aamulla auringonnousu oli täysin maaginen. Mäntymetsän naavanpeittämä ja pitkähavuinen oksisto vei mielen suoraan Tarun Sormusten Herran -tarinaan. Välillä maan peitti valkea jäkälän kaltainen kasvusto. Kalliopätkien jälkeen kuljettiin taas pitkiä pätkiä neulaspoluista nauttien. Lippaassa oli vielä sen verran paukkuja ettei suurempia harhoja sattunut näillä tienoilla. Saaren eteläpää oli jo varsin erilainen, keväästä huolimatta kuivaa ja mielikuva kuin suoraan kuusta. Viimeinen sola Ayagauresista eteenpäin meni jo varapatruunoilla eikä ympäristöstä jaksanut sen enempää kiinnostua. Se jäi mieleen, että ojanpohjalla oli muutamia kiviä.

Varusteet toimi tällä kertaa melko hyvin. Hokan Stinson, jonka vanhemmalla mallilla juoksin 2014 UTMB:n, toimi itselläni hyvin tässä maastossa. Kokeilin alkuviikosta paria muuta tossua, mutta päädyin kivikkoisessa maastossa Hokaan ja se kannatti. Vähän pelkäsin etukäteen miten kiikkerä se olisi alamäessä, mutta nilkka pyörähti vain kerran ja sekin aika maltillisesti. Salomonin reppu toimi taas hyvin, mutta lötköpullojen kanssa oli paljon ongelmia. En saanut niitä kiristettyä tarpeeksi täytön jälkeen vaan osa juomasta pursusi aina ulos laittaessani pulloja etutaskuihin. Tähän meni harmillisesti aikaa hukkaan. Sauvoista oli selvästi apua tällä kuntotasolla, kun lähes kaikki ylämäet tultiin reippaasti kävellen.

Kiitokset coutsille ja Vuorenpeikoille huollosta. Kiitos myös kaikille tsempeistä sosiaalisessa mediassa.

Oma tulos LiveTrailin -palvelussa.
Trailrunning Finlandin uutisointi kisasta.

Tällä viikolla oli Suomen Kuvalehdessä artikkeli "Kohti mahdotonta", jossa käsiteltiin ihmisen äärirajoja. Haastateltavina oli viisi eri alojen henkilöä, jotka kukin toimii inhimillisen suorituskyvyn äärillä. Yhtenä osa-alueena oli ultrajuoksu, jonka yhteydessä olin haastateltavana. Kannattaa käydä lukemassa kaikki viisi haastattelua.


Ei kommentteja:

Viikko 49 ja Barkley kutsuu

Noniin. Niinhän siinä kävi kuten vähän uumoiltiin. Barkley Marathons on ollut mielessä jo jonkin aikaa ja eihän se ole jättänyt rauhaan ede...