Viikko 35 ja UTMB kisaraportti

Huh mikä kilpailu! Eipä voi paljoa muuta sanoa. Oli koko reissu kyllä sellainen kokemus, että ei ihan hevillä unohdu.

Reissuun päästiin pari päivää ennen kisaa keskiviikko aamuna ja perillä Chamonixissa olimme puolen päivän aikaan. Brittifirma Alpybussilta tilattu kuljetus Geneven kentältä suoraan hotellin ovelle toimi luotettavasti ja oli edullinen. Mukana samalla lennolla oli muitakin suomalaisia UTMB:lle lähteviä juoksijoita.

Tapasimme 45 minuuttia ennen kisaa yhteiskuvaan muiden kanssa. Vain Jukka puuttui, mutta myöhemmin selvisi, että Jukka oli hakenut hyvän lähtöpaikan jo pitkälti ennen lähtöä. Tässä muut kisaan lähteneet.

Vasemmalta Tommi, Pekka, Noora, Tomi ja Mikael

Coachin kanssa yhteiskuvassa

Lähtöalue oli aivan tukossa muista juoksijoista, mutta en nähnyt tarvetta lähteä tunkemaan muiden juoksijoiden välistä lähemmäksi lähtöviivaa. Seisoskelimme coachin kanssa lähes lähtöpaikan takana olevan kirkon rappusilla. Siinä vielä viimeiset rohkaisut ja toivotukset ja coachi lähti hakemaan parempaa kuvauspaikkaa. Noin vartti ennen lähtöä alkoi satamaan ja juoksijat alkoivat pukea sateenpitäviä takkejaan päälle. Itse odottelin vielä hetken, mutta jouduin kuitenkin pian itsekin toteamaan tilanteen ja pukemaan takin päälle. Järjestäjät kävivät vielä läpi viimeisiä ohjeita. Musiikki pauhasi korvia huumaavasti ja tunnelma oli sähköinen. Juoksijat seisoivat kiinni toisissaan odottaen malttamattomina matkaan pääsyä. Vettä satoi kaatamalla. GO!

Maali ja lähtöalue (Kuva Merja Ylihärsilä)

Juoksijamassa lähti hitaasti liikkeelle. Tuntui ettei pitkään aikaan tapahdu mitään vaikka lähtö oli jo tapahtunut. Pian pääsimme ottamaan ensimmäisiä askeleita. Nyt piti olla varovainen kaatumisten kanssa. Samoin muiden sauvojen, niitä heilui siellä täällä. Jossain puolen kilsan kohdalla coachi oli ottamassa videolle lähtöä. Siitä vielä viimeiset kannustushuudot ja matkaan. Alku meni rauhassa välillä kävellen ja juosten. Väkeä oli koko tien leveydeltä, eikä tuntunut tarpeelliselta tehdä paljoa ylimääräistä työtä hitaampien ohittamiseen. Sille olisi 168 kilometriä aikaa.

Reittiprofiili ekalta puolikkaalta

Sade loppui hetkeksi aikaa kisan alussa ja päätinkin pysähtyä ottamaan taas takin pois. Moni muukin teki näin. Reitin alku oli melko tasaista laakson pohjaa ensimmäiset 8 kilometriä. Sen jälkeen lähdettiin ensimmäiseen nousuun. Nousussa voimakas sade alkoi taas ja puin takin taas päälle. Ylämäessä sauvat olivat heti apuna nousua tehdessä. Väkeä oli koko soratien leveydeltä. Jossain vaiheessa takaa kuului kovaa jyrinää, kun helikopteri lensi todella matalalla kuvaten juoksijoita. Vastaavia kuvauksia on voinut ihastella muilta UTMB videoilta. Oli aivan mahtava fiilis kelistä huolimatta.

Pekka oli varoitellut etukäteen ekasta laskusta, sen liukkaudesta ja siitä, että siinä kannattaisi vielä säästellä etureisiä. Tulinkin se alas melko varovaisesti, välillä jopa kävelleen. Märkä nurmikkorinne oli paikoin todella liukas ja porukkaa tuli alas mitä erilaisimmilla tavoilla. Jalassa olleet Hokat toimivat yllättävän hyvin, vaikka niiden pohjakuvio on melko vaatimaton. Sauvoilla sai lisäksi haettua vähän tukea alaspäin juostessa. Ensimmäisen vuorenylityksen jälkeen saavuimme Saint Gervais nimiseen kylään 21 kilsan kohdalle. Aikaa oli kulunut 2:53 ja reidet tuntuivat vielä varsin tuoreilta pitkän ja noin 900 vertikaalimetrin alamäen jälkeen.

Siitä matka jatkui noin 23 kilsaa pitkään hivuttavaan ylämäkeen, joka huipentui Col du Bonhommelle noin 2500 metrin korkeuteen. Sade oli tehnyt polusta paikoin todella liukkaan ja mutaa oli parhaimmillaan kuin Jukolan kisakeskuksessa. Askel liukui joka suuntaan ja tuntui ettei ilman sauvoja olisi päässyt minnekään. Ennen vuoren jyrkintä osuutta Les Contaminesin huollossa juttelin hetken Jukan ja JukkaP:n kanssa. Sadetta tuli edelleen taivaan täydeltä. Tässä kohtaa kävi vähän mielessä, että toivottavasti järjestäjät eivät joudu keskeyttämään kisaa, koska keli näytti poikkeavan niin paljon ennusteista. Onneksi keli pysyi plussan puolella eikä sade muuttunut lumeksi, jolloin kisa olisi ollut vaarassa.

Col du Bonhommen ylitys oli juuri niin kivikkoinen kuin muistelinkin sen olevan kahdeksan vuoden takaisella vaellusmatkalla coachin kanssa. Tässä kohtaa huomasin ensimmäistä kertaa Hoka tossujen paksujen pohjien loistavat ominaisuudet. Terävien kivien päällä kävely ei tuntunut yhtään jalkapohjissa vaan pystyin huoletta astumaan normaalisti etsimättä turhaan sopivaa paikkaa askeleille. Lasku Les Champieuxiin oli taas melko varovaista menoa. Tässä kohtaa vertikaalia laskua kertyi noin 1000 metriä. Les Champieuxin isossa huollossa osalta juoksijoilta tarkastettiin varusteita. Itse pääsin tässä kuitenkin ilman tarkastuksia. Matkaa oli nyt takana 50 kilsaa ja aikaa oli kulunut 8:08. Tässä huollossa järjestäjien makkarat ja juustot alkoivat tökkimään eikä geelikään oikein enää maistunut. Vanha kunnon kokis kuitenkin teki kauppansa järkkäreiden nuudelikeiton kera.

Les Champieuxista reitti jatkui aluksi laakson pohjalla kulkevaa tylsää asfalttitietä pitkin kohti Italian rajalla sijaitsevaa seuraavaa vuorenylitystä, Col de la Seigne. Tietä kulkiessa huomasin olevani varsin suosittua juoksu/kävely seuraa. Useat muut tulivat samassa vauhtia hyödyntäen meikäläisen varsin tehokkaan otsalampun valoa. Tässä huomasi varsin hyvin miten paljon ihmiset olivat säästelleet repun painossa valittuaan pienen ja tehottoman lampun. Itselle tehokas lamppu on yksi reissun tärkeimpiä tavaroita. Nousu Seignelle oli jo aika vaivalloista. Ylhäällä oli jonkin verran sumua, josta järjestäjät olivat varoitelleet. Hyvällä lampulla ei ollut kuitenkaan vaikeuksia löytää seuraavalle heijastimella varustetulle reittimerkille. Ylhäällä huipulla järjestäjillä oli pari telttaa sekä "lasikoppi", jossa joku juoksija näytti lepäilevän makuulla. Se oli varmasti tarkoitettu huonossa kunnossa oleville juoksijoille hetkelliseksi suojaksi. Lasku tästä eteenpäin Lac Combalille oli melko helppoa. Huomasin laskujen onnistuvat hyvin ja ihan ok vauhdilla vaikka pelkäsin Hoka tossujen syövän voimia reisistä. Lac Combalin jälkeen oli edessä neljäs vuorenylitys, tosin vain 500 vertikaalimetriä.

Sen jälkeen lähdettiin piiitkään laskuun Courmayeuriin. Kuten kahdeksan vuotta sitten lasku oli erittäin pitkä ja jyrkkä, joka teki etenemisestä hidasta ja vaivalloista. Vertikaalipudostusta oli noin 1200 metriä. Courmayeurissa odotti kuitenkin coachi, joka oli tullut järjestäjien kuljetuksella huoltoon. Siellä odotti myös kisan ainut dropbägi ja siinä kuivia vaatteita ja muita varusteita. Riisuin vasta täällä sateenpitävän takin, jonka olin pitänyt päällä koko yön. Vaihdoin kuivan paidan ja pakkasin takin reppuun. Lisäksi otin mukaan vähän geeliä, aurinkolasit, soittimen ja lippiksen. Tossuja tai sukkia en vaihtanut. Ne toimivat niin hyvin, ettei niihin tarvinnut nyt puuttua. Laskeskelin myös tässä vaiheessa, että maaliin pääsy venyy sen verran pitkälle seuraavan yön puolelle, että päätin pitää tehokkaamman lampun mukana repussa. Alkuperäinen suunnitelma oli ottaa toiselle yölle mukaan pieni ja kevyt lamppu, koska tarkoitus ei ollut viettää siellä paljoakaan aikaa. Miten väärässä sitä voikaan olla. Courmayerissa sain vaivoin syötyä vähän pastaa ja jonkun suolakeksin. Couchin valettua uskoa hommaan lähdettiin kuitenkin hitaasti liikkeelle. Aurinko alkoi valaista kunnolla.

Courmayerin huollosta tulossa

Juoksuaskeleiden tapailua tauon jälkeen

Reittiprofiili toiselta puolikkaalta

Courmayeurista alkoi vajaan tonnin nousu, joka sujui yllättävän hyvin musiikkia kuunnellen (Sokka Irti). Ylhäällä odotti yksi reitin hienoimpia paikkoja, kun Courmayerin kaupunki ja Mt. Blancin tunnelin suuaukko näkyivät alapuolella. Siitä jatkoimme vuoren rinnettä helppoa polkua, jossa päästiin taas vähän juoksun makuun. Aurinko paistoi jo aika korkealla ja alkoi lämmittää. Irtohihoja sai alkaa laskemaan vaikka sitten välillä taas tuuli tuntui yllättävän kylmältä. Seuraavan huoltopisteen kautta Arnuvassa aloitimme nousun Grand col Ferretille ja samalla siirtymisen Sveitsin puolelle. Vuoren toisella puolella oli helppoa laskettelua vuoren rinnettä La Foulyn kylään.

Tarkoitukseni oli pitää pidempi tauko La Foulyssä, koska seuraava huoltoväli olisi 14 kilsaa ja nyt oli sellainen olo, että energialle olisi tarvetta. Sain syötyä pari appelsiinilohkoa, pari suolakeksiä, nuudelikeittoa ja kokista. Lähdin liikkeelle, mutta vain 100 metriä huoltoteltan jälkeen oksensin kaiken läheiseen kukkapenkkiin. Hetken mietin pitäisikö palata takaisin uusintatankkaukseen, mutta se ajatus johti vain uuteen oksennusrefleksiin, joten päätin jatkaa matkaa. Olihan mukana 5dl elektrolyyttijuomaa ja 5dl vettä. Jälkeenpäin epäilen syömieni kahden appelsiinilohkon saattaneen vaikuttaa oksentamiseen.

Reitti oli alussa onneksi helppoa loivaa alamäkeä ennen nousua Champex Laciin. Ennen nousua reitti kulkee pienen kylän läpi, jossa päätin pistäytyä baarissa. Tilasin lasillisen maitoa ja ostin mukaan vielä jonkin suklaatuutin. Sitä syömällä lähdin nousemaan arviolta 400 metrin vertikaalinousua Champex Laciin. Maito ja jäätelö pysyivät sisällä ja sain niistä hieman lisää energiaa. Aikaa tähän 14 kilsan väliin kului 2.50 vaikka nousua ei ole kuin tuo 400 metriä. Hidasta tekemistä. Tästä eteenpäin en enää syönyt mitään huoltopisteissä. Repussa kantamani geelit ja suklaatkin saivat olla ihan rauhassa. Edessä oli kisan kolme viimeistä isoa nousua, joista jokainen noin 700-900 metrin luokkaa.

Energianpuutteen takia nousut olivat raskaita, mutta alamäet pystyin vielä tulemaan olosuhteisiin nähden hyvää vauhtia. Etureidet olivat todella hyvässä kunnossa. Ympärillä pyöri samoja juoksijoita, joita ohiteltiin puolin ja toisin riippuen miten ylä- ja alamäkeä jaksoi kulkea. Toiseksi viimeiselle vuorelle noustuani, piti lamppu laittaa päälle. Matkaa maaliin oli noin 25 kilsaa. Ilma oli kuitenkin lämmin, eikä edes energiahukan takia takille ollut vielä tarvetta.

Viimeinen vuorenylitys oli koko reissun vaativin. Maasto oli kaikkea muuta kuin polkua, enemmän se oli kivikkoa ja kalliota eikä polkua olisi pystynyt seuraamaan ilman järjestäjien heijastinmerkkejä. Kivistä oli rakennettu korkeita portaan tapaisia rakennelmia, joita sai puskea ylös ja alas. Vähän ennen korkeimmalle kohdalle tuloa oli puettava vielä takki päälle kylmän tuulen takia.

Sitten vähän kello kahden jälkeen yöllä juostiin jo Chamonixin katuja. Coachin kanssa juostiin sitten yhdessä viimeiset sadat metrit ja samalla maaliin. Oli hieno tunne tulla yhdessä maaliin ja saada urakka hoidettua.

Coachin kanssa maaliin (Kuva Merja Ylihärsilä)

Onnellinen (Kuva Merja Ylihärsilä)

Maalissa (Kuva Merja Ylihärsilä)

Paljon tuli taas uutta kokemusta näistä vuorikisoista. On nämä ihan erilaisia kisoja kuin tasamaalla käydyt karkelot. Ehkä suurin ilonaihe oli kuitenkin uusien Hoka Stinson tossujen soveltuvuus pitkille matkoille. Jalkapohjien kanssa ei ollut mitään ongelmaa edes lopussa vaan pystyin astumaan vielä viimeisessä vuorenylityksessä terävien kivien päälle ilman mitään kipuja.

Hokat maalissa (Kuva Merja Ylihärsilä)

Myös reidet kestivät mukavasti kaikki alamäet loppuun asti. Ylämäissä voimaa olisi pitänyt olla enemmän, mutta ongelmat siellä johtuivat ehdottomasti energianpuutteesta. Muuten tavarat kestivät ja toimivat hyvin.
Alla vielä järjestäjien sivuilta otettu taulukko väliajoista, joista selviää myös taukoihin vietetty aika.

Väliajat

Alla vielä vähän kuvia ja linkkejä.
Merjan kuvat. Omat kuvat sekä video vasta tulossa.
Kestävyysurheilun uutisointi UTMB:ltä.
Linkki tuloksiin.

Suomalaiset TDSläiset vasemmalta: Jouko, Anni, Tuula, Anssi ja Ilkka

Kaikki suomalaiset UTMBläiset alkaen Jukasta

Maailman kovimman vuoristoultran hienosti selättäneet Janne ja Antti

Urakka alkaa olla ohi...nautiskelua

Yhteiskuvassa Antonin kanssa

Yhteiskuvassa Ikerin kanssa

Kiitokset kaikille mukana olleille suomalaisille hienosta matkaseurasta. Jossain vaiheessa uudestaan?